Oottako kuullu mitä siältä kosken pohjasta ny taas kuuluu?
Siäl'on ollu kova kraateeri siitä kuka peijakas sen housuusta kivhen
jäätynhen miähen jutun on lehtehe pannu. Miähet ovat uhaannehet jotta,
jos ne sen ketalehen kiinni saavat, niin silloo vissihin tupet huiskuu
vaikkei tuulisikkaa.
Mutta jottei väärää miästä myllyytettääsi, niin tunnustan ny
suarahan, jotta ku mä täs kolome vilkkua sitte reissasin Seinäjojella
erestakaasi, nii tuli junahan yks miäs, joka kauhiasti posmitti sitä
koskityämaata jotta:
— En totisesti oo ennen nähäny nii hullua tyäpaikkaa, josta paras miäs
pannahan pois — —
— No kuinka niin? — kysyyn mä.
— No sanokaas muuta! Min'en tehny yhtää mitää ja pois pantihin! En
tikkua ristihin pannu — vakuutteli miäs vesis silmin.
— Mutta jos s’olis ollu tarkootus, tuata nuan, jotta olis pitäny
silloon tällöön panna niitä tikkuja vähä niinku risthin eres
harvaksensa — arvelin mä, jok’en oo oikee perillä tällääsis koskiasioos.
— Hui, hai, ei sinnepäinkää! — vakuutti miäs. — Min’en eres reisuakaa
jäätyny kivhen kiinnikkää niinku kaverille käythin.
Ja sitte se kertoo koko jutun niinkun se oli. Niin on asia! Miähen
nimiä en tiärä, mutta sanoo lähtevänsä Lestijärvelle, john’on kuulemma
hyvät tukkityät käynnis.
Mutta nyt mulle on kerrottu taas yhrestä toista asiasta, joka on siälä
kosken pohjas hiljan tapahtunu.
Siäl'on tullu sellaane tulemus, jotta yks miäs on purru vahingos kiälen
päästä palan pois.
Täs yhtenä päivänä ku aurinko jo korjasti paistoo ja suloosesti
lämmitti kahren laiskanpulskan jullin selkää, nii rupes toista nii
sainehesti väsyttämhän ja raukaasemhan, kun s’oli ollu illalla
yäjalaas, n’otta aiva se oikohonsa haukotteli. Siihen meinas
seisahallensa nukkua ja olis vissihin kaatunukki, jonsei s’olsi
toisella kärellä pirelly lapionvarresta kiinni.
— Älä sä nuan kauhiasti levittele tuata leipälaukkuas jotta aivan
muakin alkaa nukuttaa — sanoo toinen.
— Mitä se sulle kuuluu? — tiuskaasi toinen ja aukaasi viälä leviämmälle
leukaperänsä.
— Kuuluu se vai nii paljo, jotta jonses pirä tussua soukemmalla, niin
otan ja täräytän jotta vissisti onkin knapis.
— Säkö? — kysyy se leviäsuunen miäs.
— Mä! — sanoo se toinen ja väänti päätä.
Silloon aukaasi se leviäsuunen kitansa oikeen koko pituurelta n’otta
korvihi asti.
Ja samas kans flinahutti se toinen miäs nii poskelle jotta het oli
leuvat sijooltansa.
— Viäläkös pullikoottet siinä? — kysyy, eikä se toinen saattanu muuta
ku vähä toista suupiältä flänkyttää.
— Vai viälä irvistelet? — karjaasi miäs ja otti ja paukahutti toisen
kerran poskelle — n’otta leuka loksahti takaasin tiloollensa!
Siinä se tapahtuuki se onnettomuus. Muutoonhan s’oliski menny kovasti
hyvin. Miähen kiäli jäi hampahien välhin ja pala kiälenpäästä pois!
Miähille tuli hätä.
Yhres lährettihin tiakonissan tuvalle, jok’on siinä aivan likillä.
Lyäjä otti kiälenpalan maasta, käärii tarkasti paperihin, toi
tiakonissalle ja kovasti pyyti, jotta se neuloos sen kaverin
kiälenkantuumihin takaasi kiinni.
Mutta niin oli tiakonissa sanonu jotta:
— S’ei käy päinsä, ku se on aivan eree irti. Ja siksi toiseksi ei s’oo
tarpehellistakaa ku kiäles näyttää kovasti olvan viälä muutoonkin
mittaa jäljellä.
— No sepä hauskaa, ku kaverin värkiis on varaa! — tuumas toinen.