Oottako kuullu jotta Ylistaros on yks miäs jäätyny kivhen kiinni?
Siälä Ylistaros rakennethan nyt parastaikaa suurta sähkölaitosta ja
koko talven on saran miähen voimalla punnastettu kosken pohjas. S'oon
koko joki ollu aivan kuivilla; sit'on paroottu ja paaluutettu pitkin
ja poikin. Pohjaa on ammuttu, monttua kaivettu ja aina vai syvemmäs
mennähän, kun ei tahrota päästä oikee kovahan kalliohon asti, jonka
päälle ne suuret simenttiparot sitte valethan. Neljättä meeteriä jo on
ammuttu rauskaa kalliota pois ja aina vai kallion halkioomista vesi
lirajaa.
Itte pääinsnööri on sanonu jotta:
— Vaikkas ikännä kaivaasija, nii niin syvälle mennähän, jotta yhtää ei
pirä luraata.
Sen tiätää, jotta poträssikät ja pikkupaasikki manaavat ja repivät
tukkaansa, mutta mikää ei auta, ku aina vai vuataa. Kiirus olis ja
valmihiksi pitääs saara. Tyätä on tehty yätä päivää, miähiä lisätty
ja litviikiä maksettu, mutta sittekkää ei tahro joutua, vaikka toista
sataa miästä on pitelemäs lapionvartta pystys kolmes vooros voorokauret
ympärinsä.
Mutta niin se kuuluu olovanki ku noiruttu, jotta jos ei vai satu tuuli
puhaltamhan, nii yhrenkää ei tuppi huisku muuta ku palkanmaksus ja ku
kello soi.
Ja kyllähän sen ymmärtääki, jotta raskastahan se onkin seisua ja
pirellä kahreksan tiimaa lapionvartta pystys. Siinä rupiaa jalaat
puutumhan ja puheenaiheet loppumhan, vaikka kuinka koittaas.
Ja sitä varte se yks miäs jahkaasiki jotta:
— Sen tuanaasiako me täs seisomma? Miksei me istuta? — Käyhän se
lapionvarresta kiinnipiteleminen yhtä hyvi isthaltansakki ku seisahalta
—.
Niin sanoo ja istahti kivelle.
Toiset kyllä panivat vastahan ja koittivat selittää jotta:
— No ei ny taas niin, jotta aivan istua —. Pitäähän sitä ny kumminkin
eres sen verran viittiä täs tyänjyrinäs, jotta eres seisoo, jos ei ny
muuta erityystä tekisikkää...
Mutta s'ei viittiny.
Se istuu vai. Sanoo jotta:
— Saman tyänhän mä teen ku tekki, enkä enempää palkkaa pyyrä liijoon!
Se istuu uskollisesti kahreksan tiimaa, poltteli ja hikos, n'otta sen
housunperä oli aiva märkä, ku kello soi.
Silloon kans tuli tyämaalla heti kiirus. Tupet huiskuuvat, lapiot
ja rautakanget heiluuvat ilmas, kottikärryt pukattihin silmällensä
nurinniskoon tiän syrjähän, juastihin ja hypittihin kilvan ilmoottamhan
tyätunnit mestarille ja sitte juaksujalkaa, toisetoikee pualtahyssyä,
jokitörmää ylhä ja kortteeripaikkahan.
Se istuja-miäs meinas kans poukahtaa ylhä ja lähtiä toisten perähän,
muttei päässykkää!
Housut oli jäätynhet kivehen kiinni!
Se nykii ja riipoo, huitoo ja manas, mutta kiinni oli ja lujas.
Rupes lopuksi huuthon apua, mutteihän kukaa kaveri sitä joutanu kuulla.
Ne menivät jo hyväs matkaa maantiällä.
Onneksi kuultihin sen hätähuurot osuuskauppahan ja siältä lähti ihmisiä
apuuhi.
Monen miähen voimalla sitä verettihin käsistä ja jaloosta n'otta rotaji
ja prätäji.
Vesissilmin se pyyteli jotta:
— Älkää hyvät ihmiset repikö mua aivan juurinensa irti...
— Onko se tarttunu aiva pohjia myäri kiinni, vai housukko vai?
kyselivät ihmiset.
— Tuntuu kylmännehen koko hoiron — valitteli miäsparka itkua
pirätellen. — Mithän akka sanoo...
Siinä tuumattihin ja funteerattihin jos jollakin lailla, kuinka se
saataasihin irti.
Yks ehrootti lopuksi jotta:
- Ei taira olla täs muutakaa neuvvuaku pistää pualiska tinamyytiä sen
housuuhi ja ampua se irti kivestä.
Mutta ku miäs sen kuuli, nii se huitoo käsin ja jaloon vastahan jotta:
— Älkää herrantähre sitä tehkö hyvät ihmiset, menöö hajalle koko
takamaa...
Yks haki sitte lean, toinen toi poran ja niillä ne yrittivät sitä
kangertaa ja paukuttaa irti, mutt'ei se kauan kärsiny sitäkää.
Vasta ku itte insinööri tuli paikalle, nii se tiäsi konstin. Käski
hakia tyäkopista sellaasen uurenaikaasen juattolampun, joka puhaltaa
sisältänsä pitkän sinisen tulenkiälen n'otta sihajaa.
Sillä sitte ruvettihin sulattamhan miähen housuja ympärinsä n'otta käry
nousi.
Kyllähän se pakkas siinä vähä krääkymhän ja voivoottelemhan jotta:
— Polttaa — ja — — kirvelöö!
Mutta mikäs siinä autti? Eihän sitä passannu jättää siihenkää kesää
orottamhan.
Housuuhi paloo aikamoone reikä, mutta muutoon se lohkes koko lailla
hyvin irti. Mithän ny vähä kärventyy ja piäniä palanehenhaavoja sai.
Siinä koko asia.
Tohtuuriki oli sanonu ku plaasteria päälle löi jotta:
— Intte so faali, tämä kestää istua viälä vaikka sata vuatta!