Kului taas muutamia kuukausia, ja kevät oli pitkälle joutunut.
Pognembinissä kukkivat kirsikkapuut puutarhoissa ja runsaat lehdet
peittivät niitä, samalla kuin voimakas talvivilja viheriöitsi kedoilla.
Eräänä päivänä istui Magda töllinsä ulkopuolella ja kuori muutamia
huonoja perunoita päivällisiksi. Ne olivat jo alkaneet itää, ja sopivat
paremmin eläinten, kuin ihmisten ruo'aksi. Mutta talven loppuhan olikin,
eikä puute ja kurjuus yleensäkään ollut niin vähäinen Pognembinissä. Sen
saattoi nähdä Magdan kasvoista, jotka olivat surulliset ja tuskaa
täynnä. Kenties sitä karkoittaakseen hän pani silmänsä kiinni ja alkoi
laulaa ohuella, vaivaantuneella äänellään erästä puolalaista
kansanlaulua, joka kertoi sotaan lähteneestä aviomiehestä ja hänen
uskollisesta vaimostaan.
Varpuset visersivät kirsikkapuissa, niin kuin jos he olisivat tahtoneet
voittaa hänen äänensä. Laulaessaan katseli hän milloin miettivänä
koiraa, joka lepäsi auringon paisteessa, milloin maantielle, joka kulki
hänen töllinsä ohi, milloin polulle, joka maantieltä kierteli puutarhan
ja peltojen läpi. Mahdollisesti katseli Magda polulle, sen tähden että
se vei rautatien asemalle, ja tänään tapahtui, ettei hän turhaan
tähystellytkään. Kaukaa näkyi haahmo. Vaimo varjosti käsillään
silmiänsä, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä aurinko sokaisi häntä.
Sitä vastoin heräsi koira, kohotti päätään, murisi ja alkoi haistella
ympärilleen ja nosti korvansa pystyyn. Samalla kertaa kuuli Magda
epäselviä laulun sanoja. Heti hypähti koira ylös ja ryntäsi täydessä
juoksussa miestä vastaan, joka lähestyi. Silloin kalpeni Magda vähän.
--Bartek!--eihän se voinut vaan olla Bartek!
Hän nousi ylös niin kiivaasti, että hän kaasi peruna-astian kumoon. Ei
ollut enää epäilystä ollenkaan. Koira hyppeli iloisesti tulijaa vastaan.
Vaimo riensi häntä vastaan ottamaan ja huusi iloissaan niin kovasti kuin
voi:
--Bartek! Bartek!
--Niin, Magda! Niin, minä itse se olen!--vastasi Bartek käyttäen
kättään puhelutorvena ääntään vahvistaakseen, samalla kuin hän kiiruhti
askeleitaan. Hän avasi puutarhan veräjän, horjahti poikkipuuta vasten
niin, että hän oli vähällä kaatua kumoon ja heittäytyi vaimonsa kaulaan.
Sitten alkoi vaimo innokkaasti kertoa:
--Ja minä, joka luulin, ettet enää ollenkaan palaisi kotia. Luulin,
että ne kyllä olivat sinut tappaneet. Kuinka sinä voit? Anna kuin
katselen sinua! Oi, kuinka sinä olet tullut rumaksi. Voi sentään niitä
julmureita! Hyvä Jumala! Hän on tullut kotia! Hän on tullut kotia!
Sitä puhuessaan otti hän kätensä hänen kaulaltaan, katseli häntä ja
hetttäytyi uudestaan hänen kaulaansa.
--Niin, hän on tullut kotia! Jumala olkoon kiitetty! Kaikkein rakkain
Bartekini! Mutta astuhan sisään. Franek on koulussa. Saksalaisten
opettajien tähden on siellä lasten vaikea käydä, mutta muutoin on poika
reipas. Ja hänellä on ihan samallaiset silmät kuin sinulla. Niin, jo
sinun olikin aika palata kotia. Toimeentulo on täällä vaikeaa. Hyvin
vaikeaa, sanon sinulle. Talous menee taaksepäin. Läävän katosta pääsee
vesi sisään. Mitä on tehtävä? Bartek, Bartek!--Minä sain sinut
kuitenkin vielä nähdä! Millaisessa pulassa minä olenkaan ollut
siemenviljan tähden! Czermienickin väki, naapurimme, ovat auttaneet
minua. Mutta sinä olet kai terve? Kuinka sentään olen iloinen! Jumala on
suojellut sinua. No, astuhan sisään! Mutta, älähän!--Sinustahan on
tullut ihan kuin toinen ihminen. Mikä sinua vaivaa? Jumalan tähden,
Bartek!
Vasta nyt oli Magda huomannut suuren arven, joka kulki suoraan Bartekin
naaman yli vasemmasta ohimosta partaan saakka.
--Se ei ole mitään! Se oli vaan eräs ratsumies, joka sen naarmun teki,
mutta kyllä minäkin häntä naarmusin. Minä olen ollut lasareetissa.
--Ah, hyvä Jumala!
--Vähät siitä.
--Niinhän olet laihtunut kuin kuolema.
--Ei väliä!--sanoi Bartek.
Hän oli todellakin laihtunut, auringon paahtama ja ryysyissä. Todellinen
sankari! Ja niin hän horjahti.
--Oletko päissäsi?
--Hä,--olen vaan hiukan heikko.
Heikko hän kyllä oli, mutta juovuksissa myöskin. Hänelle, joka oli niin
voipunut, olisi viinaryyppy ollut kylliksi, mutta asemalla oli hän
saanut kokonaista neljä. Mutta hänelläpä olikin todellisen sankarin koko
innostus. Ja sellainen ulkonäkö sitten! Sellaista ei hänellä koskaan
ennen ollut.
--Ei väliä--uudisti hän.--Nyt ollaan päästy sodasta. Nyt olen minä
herra, ymmärrätkös sitä? Näetkös näitä?--Sitä sanoessaan viittasi hän
risteihinsä ja mitaleihinsa.--Näetkö näitä! Tiedätkö, mikä mies minä
olen? Mitä? Links![1] Rechts![1] Heu! Stroh! heiniä, olkia, heiniä,
olkia,--seis!
[1] Vasempaan! Oikeaan!
Viimeisen seis, huusi hän niin kovalla äänellä, että vaimo peräytyi
muutaman askeleen.
--Oletko hullu?
--No, kuinka sinä voit, Magda? Osaatko ranskaa raukka, vai? Musiu?
Musiu! Kuka on musiu? Minä ole musiu[1], tiedätkös sen?
[1] Tarkoittaa ranskalaista sanaa _monsieur_, herra.
--Ihminen, mikä sinua vaivaa?
--Niin, ällistele sinä! Was? Done diner! ymmärrätkös?
Magdan otsalle alkoi myrsky lähestyä.
--Mitä kieltä sinä höpiset? Etkö ymmärrä enää puolan kieltä? Niin
kyllä, minulla oli oikein. Mitä ne ovat sinulle tehneetkään?
--Anna minulle jotakin syödäkseni!
--Mene sisään!
Jokainen komennussana teki Bartekiin sellaisen vaikutuksen, ettei hän
voinut ollenkaan vastustaa. Hän ojensi itseänsä vastentahtoisesti,
asetti käsivartensa sivuille, teki puolikäännöksen ja marssi sisään. Hän
tointui vasta ovella ja alkoi kummeksien katsella Magdaa.
--No mutta, mikä sinua vaivaa, Magda?
--Mene sisään, mars!
Hän meni sisään, mutta kaatui kynnyksellä.
Viina oli noussut kovin hänen päähänsä. Hän lauleli ja etsi silmillään
töllistä Franekia. Hän huuteli hänelle: Morgen Kerl![1], vaikkei
Franckia ollenkaan ollut sisällä. Sitten alkoi hän nauraa, otti pitkän
harppauksen, sitten kaksi lyhyttä, huusi hurraata ja kaatui pitkin
pituuttaan penkille.
[1] Huomenta, mies!
Iltasella heräsi hän selvänä ja voimistuneena. Hän tervehti Franekia,
kerjäsi itselleen muutamia kolikoita Magdalta ja meni sankariretkelleen
kyläkrouviin.
Huhut hänen urhotöistään olivat saapuneet hänen kotiseudulleen jo kauan
ennen hänen tuloaan, niitten sotilasten kautta Pognembinistä, jotka
olivat aikaisemmin palanneet. Kuin nyt kuultiin, että Gravelotten
sankari oli krouvissa, riensivät kaikki, jotka kynsilleen kykenivät
hänen entisten toveriensa kanssa häntä sinne katsomaan.
Bartek istuu pöydän päässä, eikä kukaan olisi voinut häntä nyt tuntea.
Hän, joka ennen oli niin ujo, lyö nyt nyrkkiä pöytään, kehuu ja ylpeilee
kuin riikinkukko.
--Muistatteko toverit, kuinka minä annoin ranskalaisille selkään ja
mitä Steinmetz sanoi?
--Sen kyllä muistamme.
--Puhuttiin niin paljon ranskalaisista ja meitä niin pelotettiin, ja
kuitenkin he olivat oikeita jäniksiä.--Was! Heinää ne purevat aivan
kuin jänikset ja juoksevat käpälämäkeen. Mutta olutta he eivät juo, sitä
vastoin aikalailla viiniä.
--Niin, se on totta.
--Kuin me kerran poltimme kylän, niin he vääntelivät käsiään ja
huusivat heti: pitié, pitié! joka muka merkitsisi, että he tahtoivat
antaa meille jotakin juotavaa (puolalainen sanasutkaus), jos antaisimme
heidän olla rauhassa, mutta siitä emme välittäneet.
--Vai niin, heidän puhettaan voipi sitten ymmärtää?--kysyi muudan
nuori poika.
--Sinä et sitä ymmärrä, sillä sinä olet tyhmä, mutta minä ymmärrän.
--Done djengi, ymmärrätkö sitä?
--Mitä se on?
--Mutta oletteko nähneet Pariisia? Siellä oli tappelu toisensa jälkeen,
ja me voitimme jok'ikisessä. Heillä ei ole hyvää komentoa, niin sanoivat
kaikki. Upseerit ovat kehnoja, mutta meidän, ne olivat hyviä.
Vanha Maciej Kierz, järkevä tilanomistaja Pognembinissä, alkoi pudistaa
päätään ja sanoi:
--Niin, saksalaiset ovat tosin voittaneet kauheassa sodassa, ja me
olemme auttaneet heitä, mutta mitä siitä seuraa meille, sen tietää
Jumala yksin.
Bartek tuijotti häneen avoimin silmin ja sanoi:
--Mitä lörpötystä tuo on?
--Eivätkä saksalaiset ole meitä juuri suuresti kiittäneet avusta, sillä
nyt kohottavat he nenäänsä taivasta kohti, niin kuin heitä ei enää
Jumala hallitsisikaan. Niin, meille tekevät he kerran vielä enemmän
vääryyttä, ja sitä he oikeastaan jo nytkin tekevät.
--Se on vale--sanoi Bartek.
Pognembinissä oli vanhalla Kierzillä sellainen valta, että koko kylä
ajatteli hänen päänsä mukaan, ja olisi ollut tyhmänrohkeaa vastustaa
häntä; mutta nyt Bartek oli sankari ja itse jonkinlainen valta. Ja
kuitenkin katseltiin häntä nyt kummastellen, melkein katkeruudella.
--Tahdotko ruveta riitelemään Maciejn kanssa? Mitä, mitä sinä tahdot?
--Mitä minä Maciejsta välitän! Minä olen puhunut paljon mahtavampien
ihmisten kanssa, ymmärrättekö? Toverit! Enkö ole puhunut Steinmetzin
kanssa,--was? Uskokoon Maciej mitä hän tahtoo. Saattepa nähdä, että
meidän olomme käy paremmaksi.
Maciej katsoi hetken aikaa sankaria.
--Oi, sinua raukkaa!--sanoi hän.
Bartek löi nyrkillä pöytään niin, että kaikki pullot ja lasit
tanssivat.
--Still, der Kerl da![1] Heu, Stroh!
[1] Hiljaa mies!
--Pysy alallasi, äläkä ylvästele. Tiedustele asian laitaa hänen
arvoisuudeltaan papilta, tahi myöskin armolliselta kartanon herralta.
--Onko hänen arvoisuutensa kenties ollut sodassa? Tahi armollinen
herra? Mutta minä olen ollut siellä. Älkää uskoko häntä, toverit. Nyt
vasta alkavat he pitää meitä arvossa. Kuka on voittanut taistelun? Sen
olemme me tehneet. Sen olen minä tehnyt. Pyydän minä heiltä nyt mitä
tahansa, sen he kyllä minulle antavat. Jos tahtoisin tulla
maanomistajaksi Ranskassa, voisin tulla. Hallitus kyllä tietää, kuka on
antanut ranskalaisille selkään. Meidän rykmenttimme olivat parhaat,
seisoi raporteissa. Nyt ovat puolalaiset voitolla, ymmärrättekö sitä?
Kierz viittasi kieltäen kädellään, nousi ylös ja läksi pois. Bartek oli
nyt myöskin voittanut valtiollisella taistelutantereella. Nuoret pojat,
jotka olivat jääneet jälelle, katselivat häntä ihmetellen ja
kunnioittaen, ja niin hän sanoi:
--Kaikki, mitä minä tahdon, sen minä saan. Vanha Kierz on raukka,
ymmärrättekö? Kuin hallitus käskee taistelemaan, niin taistellaan. Ketkä
tekisivätkään minulle vääryyttä! Saksalaiset kenties? Katsokaa näitä!
Hän osotti uudestaan ristejään ja mitalejaan.
--Kenenkä tähden minä sitten olen kurittanut ranskalaisia? En suinkaan
saksalaisten tähden? Minulla on nyt enemmän sanomista kuin
saksalaisella, sillä kenelläkään saksalaisella ei ole niin monta
kunniamerkkiä. Olutta tänne! Minä olen puhunut Steinmetzin kanssa ja
minä olen puhunut Podbielskin kanssa. Olutta tänne!
Syntyi vähitellen täydellinen juominki. Bartek alkoi laulaa:
"Trinkt, trinkt, trinkt!
Wenn in meiner Tasche
Noch ein Thaler klingt."[1]
[1] Juo, juo, juo!
Koska markka lakkaristain
Äänen soida suo.
Yht'äkkiä otti hän kourallisen kolikoita lakkaristaan.
--Olkaa niin hyvä! Nyt olen minä isäntänä. Eikö totta? Olemmehan
saaneet aika joukon rahoja Ranskasta! Nyt ne ovat menneet. Niin, siellä
oli yhtä ja toista poltettavaa. Me tapoimme myöskin paljon ihmisiä.
Jumala sen tietäköön...
Humalaisten miesten mieliala voi muuttua pian. Yht'äkkiä tarttui Bartek
kolikoihin ja alkoi valittaa:
--Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen!
Sitten nojasi hän kyynäspäitään pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja
oli ääneti.
--Mikä sinua vaivaa?--kysyivät toiset.
--Kenties minä olen siihen syynä--mutisi Bartek.--Ja kuitenkin he
itse olivat siihen sekaantuneet! Mutta minun tekee pahaa, sillä he
molemmat olivat meidän maamiehiämme. Jumala olkoon minulle syntiselle
armollinen! Toinen oli kukoistava kuin ruusu. Seuraavana päivänä tuli
hän kalpeaksi kuin lakana. Sitten haudattiin heidät aivan lämpösinä...
Viinaa!
Syntyi muutaman hetken painavalta äänettömyys. Talonpojat katselivat
ihmetellen toisiaan.
--Mitä sinä lörpöttelet?--kysyi joku.
--Hän puhuu omantuntonsa kanssa.
--Sota on syynä siihen, että juodaan--mutisi Bartek.
Hän otti kulauksen ja sitten taas toisen. Hän istui hetken synkästi
äänettömänä, sitten sylkäsi hän ja hänen hyvä tuulensa palasi yht'äkkiä.
--Oletteko kenties puhuneet Steinmetzin kanssa? Minä olen. Hurraa!
Juokaa... Kuka maksaa? Minä.
--Vai sinä maksat, juoppolalli!--kuului Magdan ääni. Minä maksan
sinulle, siitä voit olla varma!
Bartek katseli tuijottavin silmin vaimoaan.
--Oletko kenties puhunut Steinmetzin kanssa? Mikä sinä olet?
Sen sijaan että olisi vastannut, kääntyi Magda kuulijain puoleen ja
alkoi voivotella:
--Oi, te ihmiset, te ihmiset, ettekö näe minun häpeääni ja minua
onnettomuuttani? Hän on tullut kotia ja minä iloitsin siinä uskossa,
että hän oli hyvä mies kuin ennenkin, mutta nyt hän on tullut
juovuksissa kotia. Hän on unohtanut Jumalansa ja puolan kielen. Hän pani
maata haihduttaakseen päihtymystä, hän selveni, mutta nyt juo hän
uudestaan ja maksaa kätteni työllä. Mistä olet sinä ottanut rahat? Eikö
se ole minun omaisuuttani? Oi, te ihmiset, hän ei ole enää katoolilainen
eikä ihminen, ei, hän on saksalainen lurjus, joka lörpöttelee saksaa ja
väijyilee kansan turmiota. Hän on kehno raukka, hän on...
Nyt alkoi Magda itkeä, hänen äänensä tuli kimakkaammaksi ja hän jatkoi:
--Hän oli raukka, mutta hän oli hyväluontoinen! Mitä ovat he hänestä
nyt tehneet? Minä olen odotellut häntä yöt päivät. Ei ole enää
lohdutusta, ei sääliä. Kaikkivaltias Jumala! Noin kehnoksi piti sinun
tulla!
Viimeiset sanat lausui hän niin surkealla äänellä, että tuntui kuin hän
olisi laulanut. Mutta Bartek vastasi:
--Hiljaa! taikka saat vasten suutasi.
--Lyö vaan, lyö pää minulta poikki, lyö nyt heti, lyö minut kuoliaaksi,
tapa minut!--huusi vaimo kiihkoisesti, ojensi kaulansa esille ja
kääntyi talonpoikain puoleen:
--Katsokaa päälle!
Mutta talonpojat alkoivat lähteä pois. Pian oli kapakka tyhjä, ja
ainoastaan Bartek ja hänen vaimonsa, joka yhä seisoi kaula eteenpäin
nojassa, olivat jälellä.
--Miksi ojennat henkitorveasi, aivan kuin hanhi?--mutisi Bartek.--
Mene kotia!
--Lyö!--sanoi Magda uudestaan.
--En totta lyökkään,--vastasi Bartek ja pisti kädet lakkariinsa.
Kapakan isäntä, joka tahtoi saada riidan loppuun, sammutti ainoan
tuvassa palavan kynttilän. Syntyi pimeä ja hiljaisuus. Hetken kuluttua
kuului Magdan nyyhkyttävä ääni pimeästä:
--Lyö!
--En totta lyökkään,--vastasi Bartek ylväkkäällä äänellä.
Kuun valossa saattoi nähdä kaksi haamua, jotka kulkivat kotia kapakasta.
Toinen niistä kulki edellä ja valitti kuuluvalla äänellä. Sen jälessä
seurasi pää alespäin hyvin nöyränä Gravelotten ja Sedanin voittaja.