Tämän kirjeen sisällys ei tehnyt suurta vaikutusta Bartekiin. Akka ei
ymmärrä virka-asioita, vaan sekaantuu kaikkeen, ajatteli hän. Ja hän
soti vanhalla tavallaan. Hän kunnosti itseään melkein joka tappelussa,
niin että hän tuli vieläkin etevämpäin miesten huomioon, kuin
Steinmetzin. Kuin vihdoinkin suuresti harvenneet Posenin rykmentit
lähetettiin pois, syvälle Saksanmaahan, jätti hän alaupseerin neuvosta
pyynnön ja jäi sotaväkeen. Sen tähden oli hän joutunut Pariisin
edustalle.
Hänen kirjeensä olivat täynnä ranskalaisten halveksimista. "Joka
ainoassa tappelussa pötkivät he pakoon kuin jänikset". Se olikin totta.
Mutta piiritys ei häntä miellyttänyt ollenkaan. Pariisin luona täytyi
hänen maata kokonaisia päiviä juoksuhaudoissa ja kuunnella tykkien
jyskettä. Usein piti tehdä vallituksia, ja hän tuli sateesta märäksi.
Sitä paitsi ikävöi hän vanhaa rykmenttiään. Siinä, mihin hän nyt omasta
tahdostaan oli siirretty, oli hänen toverinaan suurimmaksi osaksi
saksalaisia. Hän oli tosin oppinut vähän saksaa kotona tehtaissa, mutta
varsin vähän. Nyt alkoi hän sitä äkkiä oppia. Kuitenkin kutsuttiin häntä
rykmentissä puolalaiseksi häräksi, ja ainoastaan hänen kunniamerkkinsä
ja suuret nyrkkinsä suojelivat häntä pahemmasta pilasta. Muutamien
tappelujen jälkeen hän kuitenkin saavutti uusien toveriensa
kunnioituksen ja alkoi vähitellen perehtyä heidän seuraansa. Vihdoin
alettiin häntä pitää omana miehenä, niin paljon kunniaa hankki hän
rykmentille. Bartek piti sitä aina loukkauksena, jos joku puolan
kielellä kutsui häntä "Niemieriksi"--saksalaiseksi,--mutta itse
kutsui hän itseään ranskalaisiin nähden "Ein Deutscher" (saksalainen).
Se oli hänen mielestään ihan toista ja sitä paitsi hän ei tahtonut olla
kaikkia muita pahempi.
Tapahtui seikka, joka olisi antanut hänelle paljon ajattelemista, jollei
ajatteleminen yleensä olisi ollut niin vaivaloista hänen
sankariaivoilleen. Kerran komennettiin pari komppaniaa hänen
rykmentistään muutamia ranskalaisia joukkoja vastaan. Asetuttiin
väijyksiin ja ranskalaiset joutuivat kiinni. Mutta tällä kertaa ei
Bartek nähnyt punalakkisia, jotka ensi laukauksen kuultuaan läksivät
pakoon, sillä osastoon kuului vanhoja sotilaita, yhden ja toisen
rykmentin sekä muukalaislegionan jätteitä. Vaikka he olivat piiritetyt,
puolustivat he itseään yksipäisesti ja tekivät vihdoin pistinhyökkäyksen
murtaakseen itselleen tien preussiläisten sotamiesten rivien läpi, jotka
ympäröivät heidät. He hyökkäsivät niin kiivaasti, että osa pääsi läpi
eivätkä muutkaan antautuneet eläviltä, sillä he tiesivät, mikä kohtalo
heitä odotti. Se komppania, jossa Bartek palveli, sai sen tähden kiinni
vaan kaksi. Iltasella pantiin he metsänvartijan tupaan. Seuraavana
päivänä he ammuttaisiin. Muutamia sotamiehiä oli ulkopuolella vahdissa,
Bartek sijoitettiin tupaan käsistään sidottujen vankien luo, lähelle
ikkunaa, jonka ruudut oli rikki lyöty.
Toinen vangeista oli vanhanpuoleinen mies; hänen viiksensä olivat
harmahtavat ja kasvonsa eivät näyttäneet pitävän väliä mistään. Toinen
näytti olevan vähän kolmannella kymmenellä, parta oli tuskin päässyt
kasvamisen alkuun ylähuulessa, ja hänen kasvonsa olivat pikemmin tytön,
kuin sotamiehen kasvon kaltaiset.
--Vai niin, tässä on nyt kaiken loppu,--sanoi nuorempi hetken
kuluttua,--kuula otsan läpi; ... sitten on loppu!
Bartek sai iskun, niin että kivääri kolisi hänen käsissään;--nuori
mies puhui puolan kieltä.
--Minä en välitä mistään mitään,--vastasi toinen halveksivalla
äänellä.--Jumala tietäköön, että kaikki on minulle aivan yhdentekevää.
Minä olen jo kärsinyt niin paljon, että minulla on jo siitä tarpeeksi.
Bartekin sydän tykytti kiivaammin univormun alla.
--Tulehan nyt kerrankin järkihisi--ryhtyi vanhus uudestaan puheesen,
--mitään ei voi tehdä. Kuin sinä pelkäät, niin koeta ajatella jotakin
muuta, tahi pane maata. Elämä on kurjaa. Niin totta kuin Jumala minua
auttaa, en minä välitä mistään.
--Minun tekee niin pahaa äitini tähden,--vastasi siihen nuorempi.
Hillitäkseen mielenliikutustaan ja rohkaistakseen itseään, hän alkoi
viheltää. Yht'äkkiä keskeytti hän ja huusi hurjassa epätoivossa:
--Oi Jumalani sentään, ... enhän edes ole sanonut jäähyväisiä hänelle!
--Olet siis lähtenyt salaa kotoasi?
--Olen. Minä ajattelin, että saksalaiset kyllä joutuisivat tappiolle,
ja siitä olisi apua kotolaisilleni siellä Posenissa.
--Niin minäkin ajattelin...
Vanhus viittasi kädellään ja lisäsi jotakin ihan hiljaa, mutta hänen
sanansa sekaantuivat tuulen huminaan.
Yö oli kylmä. Hienoa sadetta tuli aika ajottain sisään ikkunasta; metsä
ulkopuolella oli musta kuin paari vaate. Sisällä tuvan nurkissa vinkui
tuuli ja ulvoi uunissa kuin koira. Nurkassa, tuulen suojassa oleva
lamppu heijasti epätasaista valoa tupaan, mutta Bartek juuri ikkunan
vieressä oli kokonaan pimeässä.
Kenties olikin parasta, etteivät vangit nähneet hänen kasvojaan. Hänen
tilansa oli varsin kummallinen. Alussa valtasi hänet kummeksiminen ja
hän tuijotti levitetyin silmin vankeihin, samalla kuin hän turhaan
koetti ymmärtää, mistä he puhuivat. Olivathan he tulleet antamaan
saksalaisille selkään Posenissa olevien kotolaisten eduksi, ja hän taas
kuritti ranskalaisia aivan samassa tarkoituksessa! Mitä se merkitsi?
Mitä hän, mies parka, ajattelisi kaikesta tuosta? Puhuttelisiko hän
heitä sanoakseen heille, että hän oli heidän kansalaisiaan, ja että hän
sääli heitä. Tuntui aivan kuin hänen henkeään olisi ahdistanut. Mitä hän
sitten sanoisi heille? Vapauttaisiko hän heidät kenties? Mutta silloin
hän itse tulisi ammutuksi! Mikä kumma sitten vaivaa häntä? Sääli on
vähällä tukehduttaa hänet, niin että hän ei voi pysyä paikallaan.
Tavaton, ihmeellisen voimakas kaipaus tulee lentäen häntä vastaan--
juuri kotoa Pognembinistä. Tuntematon ääni hänen sotilasrinnassaan
huutaa hänen sydämmensä syvyydestä: "Bartek, vapauta kansalaisesi! Nehän
ovat omaa kansaasi!" Ja samalla kaipaa hänen sydämmensä kotia, Magdaa ja
Pognembiniä voimakkaammin kuin koskaan ennen. Nyt hän on saanut
tarpeeksensa Ranskasta, sodasta ja tappeluista. Aina selvemmin kuuluu
ääni: "Bartek, vapauta kansalaisesi!" Kirotkoon Jumala koko tämän sodan!
Rikotusta ikkunasta kurkistaa musta metsä sisään ja suhisee aivan kuin
kotona Pognembinissä ja tässä suhinassa kuuluu saman äänen kuiskaus:
--"Bartek, vapauta kansalaisesi!"
Mitä oli hänen tehtävä? Paetako heidän kanssaan metsään? Niin, mitä
muuta! Koko hänen preussiläinen kurinsa peljästyi tätä ajatellessa. Isän
ja Pojan nimeen! Ei, nyt oli ristinmerkki tehtävä. Hänkö, sotamies,
karkaisi? Ei koskaan!
Metsän suhina käy yhä kovemmaksi ja tuulen puuskat ulvovat yhä
surkeammin.
Silloin lausuu vanhempi vangeista yht'äkkiä:
--On aivan sama tuuli kuin kotona meillä syksyllä...
--Jätä minut rauhaan!--rukoilee nuorempi tuskallisella äänellä. Mutta
kohta sen jälkeen uudistaa hän koneellisesti sanat: "Kotona, kotona! Oi,
Jumala varjelkoon meitä!"
Syvä huokaus sulautui tuulen suhinaan ja vangit ovat taas ääneti.
Väristys jäätää Bartekia. On harmittavaa, kuin ei voi selvittää
itselleen, mikä oikeastaan vaivaa. Vaikkei Bartek koskaan ennen ollut
mitään varastanut, niin tuntui hänestä kuitenkin kuin jos hän nyt olisi
niin tehnyt, ja kuin jos hän pelkäisi joutuvansa kiinni. Ei mikään uhkaa
häntä, ja kuitenkin hän pelkää. Jalat vapisevat hänen allaan, kivääri on
kärsimättömän raskas, ja jotakin lämmintä kohoaa hänen kulkkuunsa kuin
pidätetty itku. Tapahtuuko se Magdan tahi Pognembinin tähden? Molempien
tähden tietysti, mutta nuori vanki käy myös niin hänen sääliksensä,
ettei hän tiedä mitä tehdä.
Väliin tuntuu hänestä, kuin jos hän nukkuisi ja näkisi unta. Tuulen
puuskat ulkona käyvät yhä voimakkaammiksi ja tuulen suhinassa kuulee hän
yhä selvemmin merkilliset äänet.
Yht'äkkiä kohoaa joka hiuskarva hänen päässään. Hän on näkevinään
jotakin metsän syvässä, kosteassa pimennossa, joka huokaa ja nyyhkyttää
ja alati huutaa: "kotona, kotona meillä!"
Bartek alkaa pelätä ja lyö kiväärin päällä alttiaan, tointuakseen. Niin
tulee hän taas tuntoihinsa. Hän katselee ympärilleen, vangit lepäävät
nurkassa, lamppu leimuaa, tuuli ulvoo, kaikki on niin kuin tulee olla.
Valo lankeaa nyt suorastaan nuoren vangin kasvoille, täydellisille
lapsen- ja tytönkasvoille. Hänen silmänsä ovat kiinni ja olkia on
hänellä pään-alusenaan. Hän näyttää jo kuolleelta.
Niin pitkälle kuin Bartek voi muistella taaksepäin, ei sääli ollut
koskaan häntä niin vaivannut kuin nyt. On aivan selvää, että jokin
painaltaa hänen kurkkuaan, on aivan varmaa, että itku kohoaa hänen
rinnastaan.
Vanhempi vanki kääntyy vaivoin toiselle korvalleen ja sanoo:
--Hyvää yötä, Wladek.
Hiljaisuus syntyy. Kuluu tunti ja Bartek voi hyvin pahoin. Tuuli soi
kuin urut kotona Pognembinin kirkossa. Vangit makaavat äänettöminä.
Yht'äkkiä nousee nuorempi kyynäspäälleen ja huutaa:
--Kaarle!
--Mitä tahdot?
--Sinä et nuku?
--En!
--Niin, tiedätkös, sano niitä tahdot, mutta nyt minä haluan rukoilla.
--No, rukoile sitten!
--Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes,
lähestyköön sinun valtakuntas...
Nyyhkytys keskeytti nuoren miehen, mutta kuitenkin saattoi kuulla,
kuinka katkennut ääni jatkoi:
--Tapah... tukoon... sinun... tahtos...!
Oi, Jesus, jokin alkaa huutaa Bartekin rinnassa, oi Jesus!
Ei, nyt hän ei enää kestä kauempaa! Vielä hetkinen, ja hänen täytyy
huutaa: "Herra, tässä minä olen!" Niin, ulos ikkunasta, metsään...
Tapahtukoon mitä tahansa!
Silloin kuuluu vakaita askeleita etehisestä, patrulli tulee alaupseerin
kanssa. Vahdin muutto!
Seuraavana päivänä oli Bartek päissään päivän noususta aikain.
Seuraavana päivänä samoin.
* * * * *
Sitten alkoi uusia vaivoja, taisteluja ja marsseja. Minun on rakasta
ilmoittaa, että sankarini saavutti jälleen henkisen tasapainonsa. Tästä
yöstä jäi hänelle vaan vähäinen rakkaus pulloon. Muutoin oli hän
taisteluissa sama kuin ennenkin. Voitto seurasi häntä.