Bartekin osan-otto ratkaisevaan taisteluun Gravelotten luona sai hänet
alussa vakuutetuksi siitä, että pää-asia tappelussa oli seisoa ja
töllistellä, eikä muutoin tehdä mitään. Heti alussa sai nimittäin hän ja
hänen rykmenttinsä käskyn jäädä kivääri jalalla seisomaan paikalle, joka
oli täynnä viinipensaita. Kaukana jyrisivät tykit ja ratsuväki lensi ohi
sellaisella jyminällä, että maa vapisi. Ulaanien liput ja kyrassien
miekat säkenöivät. Kranaatit lensivät sihisten yli kunnaan pieninä
valkoisina pilven hattaroina sinistä taivasta kohden. Ruudin savu täytti
ilman ja peitti näköpiirin. Näytti siltä kuin tappelu virran tavoin
olisi kulkenut erityisten paikkain ohi, mutta sitä ei kestänyt kauan.
Hetken kuluttua syntyi kummallinen liike Bartekin rykmentin ympärillä.
Alettiin asettaa toisia rykmenttiä sen eteen, ja väleihin tehtiin
patterioita kaikin voimin. Tykkejä ajettiin niitten päälle ja suut
ojennettiin kunnasta vastaan. Koko laakso tuli sotilaita täyteen.
Kaikilta haaroilta kuuluu komentohuutoja, ja ajutantteja saapuu.
Sotamiehet kuiskaavat toisilleen: "nyt,--nyt tulee meidän vuoromme",
tai kyselevät he toinen toiseltaan levottomasti: "nyt kai alkaa?" "Niin,
niin varmaankin tekee". Nyt lähestyy epävarmuus, arvoitus, mahdollisesti
kuolema. Savussa, joka kietoo kunnaan, on jotakin kiehuvaa ja kuohuvaa.
Tykkien jyske ja kivääritulen rätinä kuuluu yhä lähemmältä. Etäältä
kuuluu jonkinlaista epäselvää jylinää--se on mitraljöösien pauketta,
jota jo voi kuulla. Yht'äkkiä jyrisevät äsken tehdyt patteriat niin,
että ilma ja maa vapisevat samalla kertaa. Bartekin rykmentin edustalta
kuuluu kauhea vingunta. Sotamiehet tirkistävät eteensä. Jotakin tulee
tuolta lentäen, kuin valkosenpunanen ruusu, kuin pilvi, mutta pilvessä
on jotakin muuta, joka vinkuu, korisee, puree hampaita, parkuu ja ulvoo.
Miehistö huutaa: "Kraanaatti! Kranaatti!" Niin rientää tämä sodan lintu
kuin myrskyn vihuri, lähestyy, lankeaa maahan ja räjähtää! Kauhea rätinä
melkein halkaisee korvakalvot, pauke kuuluu kuin jos maa halkeaisi!
Hämmennystä syntyy niissä riveissä, jotka ovat lähinnä patterioita,
sieltä kuuluu huutoja ja komentosana: "Rivit kiinni!" Bartek seisoo ensi
rivissä kivääri jalalla, nenä taivasta kohden ja parta kaulahuivin alle
työnnettynä. On kielletty liikkumasta, on kielletty ampumasta. Täytyy
vaan seisoa ja odottaa. Ja sitten tulee tuolla toinen kranaatti, kolmas,
neljäs... Myrsky puhaltaa pois savun mäeltä. Ranskalaiset ovat jo
työntäneet Preussin patteriat sieltä pois, he ovat jo asettaneet sinne
omansa, jotka nyt syöksevät tulta laaksoon. Joka silmänräpäys tulee
pitkiä, valkosia savupilviä tiheästä viinipensastosta. Jalkaväki tykkien
suojassa lähestyy lähestymistään yhä alemmaksi, alkaakseen kivääritulen.
Se on jo keskellä mäkeä. Nyt saattaa sen nähdä selvästi, sillä tuuli
puhaltaa pois savun. Kasvaako punakukkaa viinimäessä? Ei, sieltä näkyy
jalkaväen punaset lakit. Yht'äkkiä katoovat he tiheäin pensaitten
väliin, niitä ei saata nähdä, ainoastaan siellä täällä liehuvat
kolmiväriset liput. Kiväärin tuli kuuluu kiivaalta ja säännöttömältä, se
kuin yht'äkkiä alkaa useissa paikoin samalla kertaa. Yli tuon tulen
kuuluu yhä ilmassa risteileväin kranaattien ulvonta. Mäellä kohotetaan
huuto, johon saksalaiset vastaavat: "hurraa!" Rykmentti seisoo
liikkumatta.
Tulipiiri alkaa lähestyä sitä yhä lähemmäksi. Edempänä surisevat kuulat
kuin paarmat, likempänä lentävät ne vinkuen ohi. Niitä tulee yhä
useampia, nyt lentävät ne pään, nenän, silmäin ja käsien ohi, niitä
tulee tuhansittain, miljoonittain. On ihmeellistä, että enää ketään on
jaloillaan seisomassa. Yht'äkkiä kuuluu surkea huuto aivan Bartekin
takana: "Ah, Jesus!" sitten: "Rivit kiinni!" sitten taas "Ah. Jesus!"
"Rivit kiinni!" Valitushuutoja kuuluu yhä useammin komentosanojen
joukosta, rivit sulkeutuvat, kuulain vingunta käy yhä kovemmaksi,
kestävämmäksi, kauheammaksi. Kaatuneita vedetään jaloista pois. Jumala
armahtakoon meitä!
--Pelkäätkö? kysyy Wojtek.
--Enkö pelkäisi!--vastaa sankarimme ja hänen hampaansa kalisevat.
Sekä Bartek että Wojtek jäävät seisomaan paikoilleen eikä heidän
mieleensä edes juolahda lähteä pakoon. He ovat saaneet käskyn pysyä
paikallaan ja he pysyvät. Bartek valehtelee. Hän ei pelkää sillä tavoin
kuin moni muu hänen sijassaan olisi pelännyt. Kuri vallitsee hänen
mielikuvituksensa eikä kuvaile hänen asemaansa niin kauheaksi kuin se
todellakin on. Bartek uskaltaa kuitenkin ajatella, että hän saattaa
tulla tapetuksi ja hän uskoo Wojtekille tämän ajatuksen.
--Ei maailma siitä tosiaankaan huku, jos semmoinen raukka kuin sinä
tuleekin tapetuksi--vastaa Wojtek kiihkeällä äänellä.
Bartekin on hirveän lämmin ja hiki vuotaa pitkin hänen kasvojaan. Tuli
käy vähitellen niin kauheaksi, että kokonaisia rivejä vaipuu maahan
aivan kasvojen edessä. Ei kenenkään mieleen enää tule viedä pois
kaatuneita ja haavoitettuja. Kuolevien korina sekoittuu kuulien
vinkunaan ja tykkien jylinään. Kolmiväristen lippujen liikkeistä saattaa
nähdä, että pensastoihin kätkeytynyt jalkaväki tulee yhä lähemmäksi.
Kartesseja sataa riveihin, ja ne alkavat joutua epätoivoon.
Tämän epätoivon kaikuna kuuluu malttamattomuuden ja raivon mutina. Jos
olisi käsketty hyökkäämään päälle, olisivat sotilaat rynnänneet
eteenpäin raivotarten tavoin. Paikallaan he eivät vaan voi seisoa. Eräs
sotilas riistää yht'äkkiä päästään kypärin, heittää sen kaikin voimin
maahan ja huutaa puoleksi tukehtuneena: "Kerran sitä kuolee vaan, mutta
tapahtukoon se pian!"
Nämä sanat kuullessaan tuntee Bartek sellaista huojennusta, ettei hän
enää pelkää juuri ollenkaan. Sillä kuin kerran kaikissa tapauksissa
täytyy heittää henkensä, niin eihän se niin kauhean paljon merkitse. Se
on talonpojan filosofiaa, parempaa kuin moni muu; se synnyttää heti
turvallisuutta. Bartek tiesi hyvin kyllä ennestäänkin, että kerran
täytyi kuolla, mutta hänen teki hyvää kuulla se uudestaan ja tulla siitä
täydellisesti varmaksi, vaikkapa tappelu alkoi kääntyä tappioksikin.
Kokonainen rykmentti on melkein kaatunut, laukausta ampumatta.
Sotamiesjoukkoja toisista hajoitetuista rykmenteistä ryntää ohi hurjassa
epäjärjestyksessä, ainoastaan Pognembinin, Ylä- ja Ala-Krzywdan ja
Mizerovin miehistö jää vielä paikoilleen, rautakovan preussiläisen kurin
koossa pitämänä, mutta heidänkin riveissään huomataan jo horjumista.
Hetken kuluttua kurin kahleet katkeavat. Maa heidän jalkainsa alla käy
kosteaksi ja iljakkaaksi verestä, jonka tympeä höyry sekaantuu ruudin
savun hajuun. Muutamin paikoin ei rivit enää voi sulkeutua niitten
aukkojen tähden, joita ruumiit muodostavat. Vielä seisomaan jääneitten
sotilaitten jaloissa makaa toinen osa veressään voivottavana
suonenvedossa, kuolon kamppauksessa tahi kuoleman hiljaisuudessa. Ei voi
enää hengittääkään. Ilmaa puuttuu. Ja murina syntyy riveissä:
--Meidät on viety teurastuspenkille!
--Ei kukaan pääse täältä hengissä!
--Still, polnisches Vieh![1]--sanoo upseeri.
[1] Vaiti, puolalaiset elukat!
--Niin, siellä taitaa kyllä olla hyvä selkäin takana.
--Pysy paikallasi! ärjyy saksalainen.
Yht'äkkiä alkaa eräs ääni:
--Suojahasi...
Bartek liittyy kohta:
--turvaudumme, neitsyt pyhä!
Heti sen jälkeen kohoaa tältä hävityksen paikalta puolalainen kuorolaulu
pyhän neitseen kunniaksi. Ne, jotka makaavat maassa, säestävät laulua
valitushuudoillaan: "Ah, Maria, Maria!" Silminnähtävästi kuuli hän
heidän rukouksensa, sillä samassa silmänräpäyksessä saapuu ajutantti
täyttä laukkaa, ja komento kuuluu: "Hyökkäykseen! Hurraa! Eteenpäin,
mars!" Pistinten harja laskeutuu äkkiä, rivit levenevät pitkäksi
linjaksi ja ryntäävät mäelle pistimillä etsimään vihollisia, joita silmä
ei löydä. Noin kaksisataa viisikymmentä askeletta on mäen juurelle ja
sen matkan sotamiesten täytyy kulkea keskellä kuulasadetta. Eivätkö he
kaadu viimeiseen mieheen? Eivätkö he peräydy? Kaatua he kyllä voivat,
mutta koskaan he eivät peräydy, sillä preussiläinen päällikkyys kyllä
tietää, mitä säveltä on soittaminen hyökkäystä varten näille sotilaille.
Tykkien jyrinässä, kivääritulen paukkeessa, savussa, häiriössä ja
valitushuudoissa, kuuluen yli rumpujen ja torvien, ryntää taivasta
kohden se hymni, joka työntää joka veripisaran heidän sydämmiinsä:
"Ei kadonnut ole vielä Puola!"
Ja innostus valtaa sotilaat, tuli palaa heidän poskillaan. Myrskyn
tavoin he rientävät yli ihmisten ja hevosten ruumiiden, särkyneitten
aseitten ja tykkien. He kaatuvat, mutta toiset kulkevat huutaen ja
laulaen. He ovat saapuneet viinimäen reunalle ja katoavat pensastoihin.
Laulua vaan kuuluu enää. Väliin välkähtää joku pistin. Mäen päällä
raivoaa tuli yhä kiivaammin. Alhaalta kuuluu soitto. Ranskalaisten
ammunta käy yhä tiheämmäksi, yhä kauheammaksi, ja yht'äkkiä...
Yht'äkkiä ne vaikenevat.
Alhaalla laaksossa sytyttää vanha sankari Steinmetz porsliinipiippuansa
ja sanoo tyytyväisellä äänellä:
--Soittakaa vaan heille! Nyt ovat meidän poikamme päällä päin!
Hetken kuluttua liikkuu eräs noita ylpeitä kolmivärisiä lippuja,
laskeutuu ja katoaa.
--He eivät leikittele!--sanoo Steinmetz.
Soittokunta soittaa uudestaan samaa hymniä,--toinen Posenin rykmentti
rientää ensimmäisen avuksi.
Tiheässä pensastossa raivoaa pistintaistelu.
Runotar! Laulele nyt Bartekini urhotöitä, jotta jälkimaailma saisi
tietää, mitä hän on tehnyt! Pelko, levottomuus ja epätoivo oli hänen
sydämmessään yhtynyt yhdeksi ainoaksi suureksi, hurjaksi raivoksi. Kuin
hän kuuli soiton, jännittyi jokainen säije hänessä kuin teräsjousi.
Tukka nousi pystyyn hänen päässään ja hänen hampaansa kirskuivat. Hän
unohti koko maailman, hän unohti, "että kerran vaan kuollaan", tarttui
kivääriin voimakkailla käsillään ja ryntäsi eteenpäin muitten kanssa.
Kuin hän saapui mäelle, kaatui hän kumoon ainakin kymmenen kertaa,
loukkasi nenänsä, tahraantui multaan ja vereen ja riensi raivoten
eteenpäin samalla kuin hän aivan hengästyneenä imi ilmaa avonaisella
suullaan. Hän levitti silmänsä ihan kuin saadakseen nähdä jonkun
ranskalaisen pensastossa, ja hän näkikin kolme kappaletta, jotka
ympäröivät lippua. Luuletteko kenties, että Bartek peräytyi? Eipä,--
hän olisi tarttunut vaikka pirun sarviin kiinni. Hän ryntäsi heitä
vastaan, samalla kuin he kiljuen kävivät hänen kimppuunsa. Kaksi
pistintä ojennetaan hänen rintaansa vasten, juuri kuin Bartek on
tarttunut kiväärinsä hienoon päähän;--niin putoaa hänen nuijansa. Hän
saa ulinan vastaukseksi, ja kaksi mustaa ruumista vierii maassa.
Siinä silmänräpäyksessä saapui tusina ranskalaisia lipunkantajan avuksi.
Bartek ryntäsi kuin villipeto heitä kaikkia vastaan. He ampuivat liian
läheltä, salama, pamaus!--ja samalla kertaa kuului Bartekin käheä
parkuna keskeltä ruutipilveä.
--Se ei sattunut pilkkuun!
Taas oli kivääri nuijana. Taas vastaavat valitushuudot hänen
lyönteihinsä. Ranskalaiset vetäytyivät takaisin, nähdessään tuon
hurjasti riehuvan taistelijan verivaahto suun ympärillä. Kuuliko Bartek
väärin vai huusivatko he todellakin jotakin toisilleen, varmaa on
kuitenkin, että hänestä tuntui kuin jos he olisivat huutaneet: "Magda!"
--Vai niin--tekö tahdotte Magdan kynsiinne!--ärjyi Bartek ja
yhdellä harppauksella oli hän jälleen heidän kimpussaan.
Mutta nyt olivat hänen toverinsa jo saavuttaneet hänet. Tiheässä
pensastossa syntyi hurja käsikahakka mies miestä vastaan, kiväärin tukit
aseina--hevosten astuntaa ja taistelijain läähättävää hengitystä
kuului. Bartek taisteli yhäti. Ruudin savusta ja mullasta mustana, veren
tahraamana, pikemmin villipedon kuin ihmisen näköisenä, ryntäsi hän
eteenpäin ja tappoi kaikki mitä hän tapasi, särki kivääreitä ja murti
pääkalloja. Hän niitti koneen hirveästi väliäpitämättömällä nopeudella.
Kuin hän sai lipunkantajan käsiinsä, tarttui hän hänen kurkkuunsa
rautakovilla sormillaan. Lipunkantajan silmät pullistuivat kuopistaan,
hänen kasvonsa pöhöttyivät, hänen äänensä korahti kerran ja lippu putosi
hänen käsistään...
--Hurraa!--huusi Bartek, nosti lipun ja liehutti sitä ilmassa.
Se oli tämä lippu, jonka Steinmetz alhaalta laaksosta oli nähnyt
laskeutuvan. Mutta hän saattoi nähdä sen vaan silmänräpäyksen, sillä
heti seuraavassa mursi Bartek saman lipun tangolla pään, jota peitti
kultareunainen upseerilakki.
Sillä välin olivat hänen toverinsa rynnänneet eteenpäin. Bartek jäi
hetkeksi yksikseen. Hän repi lippukankaan erilleen, kätki sen
rinnalleen, tarttui molemmin käsin tankoon ja alkoi juosta toveriensa
perään. Joukko turkoseja, jotka ulvoivat varsin kauheasti, pakeni mäellä
olevien patteriain huipuille. Heidän jälessään puolalaiset sotilaat,
kiljuen ja lyöden heitä kiväärin päillä ja pistimillä. Zuavit, jotka
seisoivat tykkien luona, tervehtivät heitä kiväärintulella.
--Hurraa,--huusi Bartek.
Sotamiehet olivat saapuneet vallitusten luo. Syntyi käsikahakka. Samalla
kertaa saapui toinen Posenin rykmentti avuksi. Lipputangosta tuli nyt
Bartekin käsissä helvetillinen ase. Joka isku teki aukon tiheästi
suljettuihin ranskalaisiin riveihin, jotka joutuivat kauhistuksen
valtaan. Mihin Bartek vaan tuli, pakenivat he. Hetki sen jälkeen
ratsasti Bartek ensi kerran elämässään valloitetulla tykillä kuin jos se
olisi ollut tamma hänen kotonaan Pognembinissä.
Mutta ennen kuin muut sotilaat olivat ennätneet seurata häntä, ratsasti
hän jo toisella. Aivan sen viereen oli hän tappanut toisen
lipunkantajan.
--Eläköön Bartek!--huusivat sotilaat.
Voitto tuli täydellinen. Kaikki mitraljöösit oli valloitettu. Pakeneva
jalkaväki oli toisen mäen rinteellä kohdannut preussiläisen rykmentin ja
antautunut.
Sitä takaa ajaessaan oli Bartek ottanut kolmannen lipun.
Häntä ansaitsi katsoa, kuin hän väsyneenä, verisenä ja likaisena,
puuhkuen kuin palkeet sepän pajassa, kolme lippua olkapäillä, yhdessä
maitten sotilaitten kanssa kulki mäkeä ales. Mitä, herranen aika,
välitti hän nyt ranskalaisista! Hänen vieressään kävi Wojtek, täynnä
naarmuja ja nirhamia.
--Mitä sinä olet oikeastaan jutellut?--sanoi Bartek hänelle.
Jäniksiähän ne ovat kaikki. Ei niissä ole miehuutta ollenkaan. Sekä
sinua että minua he ovat raapineet kuin kissan penikat, mutta siinä
kaikki.
--Kuka saattoikaan aavistaa, että sinä olisit niin julma heille,--
vastasi Wojtek, joka oli nähnyt Bartekin urhotyöt ja nyt alkoi katsella
häntä toisilla silmillä.
Kuka ei olisikaan nähnyt noita urhotöitä! Kaikki rykmentin sotamiehet ja
suurin osa upseeria. Kaikki katselivat nyt ihmetellen tuota rotevaa
miestä, hänen ihmeellisiä vaaleankeltaisia viiksiään ja tuijottavia
silmiään.--"Ach Sie verfluchter Polake!"[1] sanoi majuri itse hänelle
ja nipisti häntä leikillisesti korvasta, samalla kuin Bartek pelkästä
ilosta irvistäen nauroi leveän, tyytyväisen naurun.
[1] Oh, hiiden puolalainen!
Kuin rykmentti taas oli mäen juurella, osotti majuri häntä everstille ja
eversti itse Steinmetzille.
Tämä katsoi lippuihin, käski kokoamaan ne ja alkoi tarkastella
Bartekia. Bartek seisoo suorana kuin kynttilä, tekee kunniaa kiväärillä,
samalla kuin vanha kenraali katselee häntä ja nyökkää suostumukseksi
päätään. Lopuksi käy hän keskustelemaan everstin kanssa. Selvään kuuluu
sana "alaupseeri" useita kertoja.
--Liian tyhmä, Teidän Ylhäisyytenne,--vastaa majuri.
--Koetelkaamme,--sanoo Hänen Ylhäisyytensä, kääntää hevostaan ja
lähestyy Bartekia.
Bartek tietää tuskin itse, mitä hänelle tapahtuu. Jotakin aivan
tavatonta Preussin sotajoukossa: kenraali tahtoo ryhtyä keskusteluun
tavallisen sotilaan kanssa. Hänen Ylhäisyytensä tekee sen sitä
helpommin, kuin hän osaa puolan kieltä, ja onhan tuo sotamies
valloittanut kolme lippua ja kaksi tykkiä.
--Mistä olet kotosin?--kysyy kenraali.
--Pognembinistä,--vastaa Bartek.
--Hyvä. Nimesi?
--Bartek Slovik.
--Ihminen--selittää majuri.
--Ihminen,--vakuuttaa Bartek.
--Tiedätkö, minkä tähden taistelet ranskalaisia vastaan?
--Kyllä kai, Teidän Ylhäisyytenne.
--Sanoppa se!
Bartek alkaa änkyttää: sen tähden että ... sen tähden että... yht'äkkiä
muistuvat Wojtekin sanat hänen mieleensä. Hän päästää ne uljaasti ulos
suustaan, ettei joutuisi pulaan:
--Sen tähden että hekin ovat saksalaisia, mutta vaan paljoa suurempia
lurjuksia.
Vanhan Ylhäisyyden suun pielissä alkaa nykähdellä aivan kuin häntä
haluttaisi nauraa. Mutta hetken kuluttua kääntyy hän majurin puoleen ja
sanoo:
--Te olitte oikeassa!
Bartekimme seisoo yhä suorana kuin kynttilä, tyytyväisenä,
sydämmellisesti tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.
--Kuka on tänään voittanut tappelun?--kysyy kenraali taas.
--Sen olen minä tehnyt, Teidän Ylhäisyytenne! vastaa Bartek
arastelematta.
--Niin niin,--se on kyllä totta. Tässä saat palkintosi. Vanha sotilas
ottaa rautaristin omalta rinnaltaan, kumartuu ales ja kiinnittää sen
Bartekin rintaan. Kenraalin hyvä tuuli tarttuu aivan luonnollisesti
everstiin, majuriin, kapteeniin, aina alaupseereihin saakka. Kenraalin
ratsastettua pois, antaa eversti puolestaan Bartekille kymmenen
taaleria, majuri antaa hänelle viisi, j. n. e. Kaikki uudistavat
hymyillen hänelle, että hän on voittanut tappelun, niin että Bartek
luonnollisesti on seitsemännessä taivaassa.
Mutta ihmeellistä, Wojtek ainoastaan ei ole tyytyväinen sankariimme.
Iltasella, kuin molemmat istuivat leirillä ja Bartekin jalo naama oli
yhtä täynnä makkaroita kuin makkara herneitä, ryhtyi Wojtek puhumaan
hyvin vakavalla äänellä:
--Kuules, Bartek,--olet sentään pässinpää, oikea pässinpää!
--Miten niin?--mutisi Bartek.
--Mitä sinä oikeastaan kerroit kenraalille, että ranskalaiset ovat
saksalaisia?
--Mutta,--sinähän itse olet sanonut niin.
--Mutta sinun olisi tarvinnut muistaa, että kenraali ja upseerit itse
ovat saksalaisia.
--Olkoon vaan,--mutta mitä se asia siihen kuuluu?
Wojtek alkoi änkyttää:
--Sentähden että ... vaikka ne itse ovatkin saksalaisia, niin ei sitä
sentään tarvitse sanoa heille vasten naamaa, sillä ainahan se on vähän
sopimatonta...
--Mutta ranskalaisistahan sen sanoin enkä heistä.
--Niin kyllä, mutta koska nyt...
Wojtek keskeytti puheensa yht'äkkiä. Selvää oli, että hän tahtoi sanoa
jotakin muuta, että hän tahtoi selittää Bartekille, ettei pidä puhua
pahaa saksalaisista saksalaisten läsnäollessa, mutta siihen se jäi.