Ensimmäinen, kalpea aamunkoi valaisee unisia ja vaivoista väsyneitä
kasvoja. Penkeillä lepäävät sotilaat niin hyvin kuin voivat. Muutamat
ovat nojanneet päänsä rintaa vasten, toiset ovat heittäneet sen
taaksepäin. Aamunkoi alkaa jo valaa ruusuhohdettaan yli kaiken maan.
Ilma on raitis ja kaunis. Sotamiehet heräävät. Loistava aamu loihtii
heidän eteensä tuntemattoman seudun pimeästä ja usvasta. Missä on nyt
Pognembin? Ympärystö on jo tuntematon, ja kaikki on toisenlaista.
Ylt'ympärillä on kunnahia, tammipuita täynnä, laaksoissa rakennuksia,
katot punaisia, seinät valkosia mustilla ikkunapielillä, rakennuksia
niin komeita, kuin herraskartanot, kauniit viinitarhat ympärillään.
Ylhäällä näkee huipputornisia kirkkoja, toisaalla tehtaitten piippuja,
joista punervat savupilvet kohoavat ilmaan. On vaan niin ahdasta, ei
löydy laisinkaan kenttiä eikä peltoja. Sen sijaan on väkeä kuin
muurahaispesässä. Kylien ja pikkukaupunkien ohi kuljetaan. Juna menee
vähempäin asemien ohi niille pysähtymättä. Varmaan on jotakin
tapahtunut, sillä kaikkialla näkyy väkijoukkoja kokoontuvan yhteen.
Aurinko kohoaa vitkalleen vuoren yli, ja vaunuissa alkaa yksi ja toinen
talonpoika lukea isä meitäänsä. Useat seuraavat hänen esimerkkiänsä.
Ensimmäiset säteet luovat hohteensa talonpoikain hartaille, vakaville
kasvoille.
Juna pysähtyi eräälle asemalle. Sen ympärille kokoontui heti joukko
ihmisiä. On jo tullut tietoja sotatantereelta. Voitto, voitto! Muutama
tunti sitten oli saapunut sähkösanoma. Kaikki odottivat tappiota, mutta
nyt, kuin hyvä uutinen oli heidät herättänyt, ei ilolla ollut rajoja
ollenkaan. Väestö on puoleksi pukeutuneena lähtenyt kotoaan ja
vuoteiltaan ja rientänyt asemalle. Monilla katoilla liehuu jo lippuja;
kaikki viuhtovat nenäliinoillaan. Olutta, tupakkaa ja sikareja viedään
vaunuihin. Riemastus on sanomaton, kasvot loistavat. Myrskytuulen tavoin
riehuu "Die Wacht am Rhein" laulun säveleet. Muutamat itkevät, jotkut
syleilevät toisiansa. Meidän "Fritzimme"[1] on hajoittanut viholliset.
Tykkejä ja lippuja on valloitettu. Jalossa innostuksessaan antaa väestö
sotamiehille kaikki, mitä sillä on. Miehistö saapi levollisen
itseluottamuksen ja alkaa käskemättä laulaa. Vaunut vapisevat
voimakkaista mies-äänistä, samalla kuin väestö kummeksien kuuntelee
laulun käsittämättömiä sanoja. Pognembinin miehet laulavat
kansallislauluaan:
[1] Tarkoitetaan Preussin kuningasta Vilhelmiä.
Bartoszimme, Bartoszimme!
Uljuus elää meissä,
Jumala maamme suojelee
Vaaroista aina varjelee.
Die Pohlen! Die Pohlen![1] huutaa väestö selitellen ja keräytyy vaunujen
ympäri. He ihmettelevät sotilasten ulkomuotoa ja rohkaisevat itseään
kertomalla ilossaan juttuja näitten puolalaisten rykmenttien kauheasta
urhollisuudesta.
[1] Puolalaisia! Puolalaisia!
Bartekin posket ovat ajettuneet ja tämä seikka yhdessä hänen keltaisten
viiksiensä, tuijottavain silmiensä ja voimakkaan, jäntevän katsantonsa
kanssa tekee hänet kauhean näköiseksi. Häntä ihmetelläänkin kuin
merkillistä eläintä. Aika puolustajia saksalaisilla onkin! Tuollainen
kyllä pian suorittaa asiat ranskalaisten kanssa. Bartek hymyilee
mielihyvästä, sillä mielissään on hänkin, että ranskalaiset ovat
joutuneet tappiolle. Kaikissa tapauksissa eivät ne enää tule
Pognembiniin viettelemään Magdaa ja ottamaan omaisuutta. Hän hymyilee,
mutta kasvojen tekee hyvin kipeää, hymyily muuttuu irvistelyksi. Niin,
hän on todellakin kauhistuttava. Palkinnoksi syöpi hän jättiläisen
ruokahalulla. Makkaroita ja olutkannuja katoaa hänen suuhunsa, kuin
pohjattomaan kuiluun. Hänelle annetaan sikareja ja vähän rahaa. Hän
ottaa ne kaikki tyyni.
--Oivallista väkeä ovat sentään nuo saksalaiset,--sanoo hän
Wojtekille, ja hetken kuluttua hän lisää: näethän, että he kuitenkin
ovat voittaneet ranskalaiset!...
Mutta epäuskoinen Wojtek on heti valmis varjostamaan hänen iloansa. Hän
ennustaa kuin Kassandra:
--Ranskalaiset antavat aina alussa joutua itsensä tappiolle,
pettääkseen vihollisiansa, mutta sitten he iskevät kiinni, niin että
kyllä tuntuu...
Wojtek ei tiedä, että koko Euroopalla on sama mieli kuin hänellä, ja
vielä vähemmän, että koko Eurooppa erehtyy niin kuin hänkin.
Juna vierii eteenpäin. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, ovat kaikki
rakennukset lipuilla koristetut. Muutamille asemille pysähtyvät he
pitemmäksi aikaa, sillä kaikkialla on paljon junia. Kaikilta Saksan
kulmakunnilta rientää sotilaita auttamaan voitollisia tovereitaan. Junat
ovat koristetut viheriöillä köynnöksillä. Ulaanit kiinnittävät matkalla
saamansa kukkaiskimput keihäittensä päähän ja keskusteluja ja huutoja
kuuluu toisesta vaunusta toiseen.
--Kuinka voitte, toverit? Mihinkähän taivaan Herra viepi meidät?
Yhtä alakuloisia kuin he olivat lähtiessään Pognembinistä, yhtä
innokkaita ja reippaita he olivat nyt. Ensimmäinen Ranskasta tuleva
juna, joka tuopi ensimmäiset haavoitetut, saapi hyvän mielen katoamaan.
Se pysähtyy Deutziin ja viipyy siinä kauan aikaa, antaen terveiden
kulkea ohi. Mutta kestää muutaman tunnin, ennen kuin kaikki pääsevät
sillan yli Kölniin. Bartek rientää muutamain muitten kanssa katsomaan
sairaita ja haavoitetuita. Toiset makaavat seinillä varustetuissa
vaunuissa, toiset tilan puutteessa avonaisissa, ja ne saattaa selvästi
nähdä. Kohta ensi silmäyksellä katoaa Bartekin urhollisuus.
--Mutta tulehan sitten, Wojtek!--huutaa hän liikutettuna--tuossa
saat nähdä kuinka monta ihmistä ranskalaiset ovat runnelleet.
Niin,--katselemista se ansaitsikin! Kalpeita, tuskan syövyttämiä
kasvoja, mustia ruudin savusta ja verisiä. Toiset kiroovat sotaa.
Kuivat, mustuneet suut huutavat joka silmänräpäys vettä. Silmät
tuijottavat hurjasti ympärilleen. Siellä täällä haavoitettujen joukossa
näkee kuolevan kasvot, joko levollisina siniset juovat silmäin alla,
tahi venähdyksistä hurjistuneina ja katse pelästyneenä, samalla kuin
valkoset hampaat loistavat esille. Bartek näkee ensi kerran sodan
veriset hedelmät. Häntä pyörryttää. Suu auki seisoo hän kuin
huumaantuneena väkijoukossa. Joka puolelta häntä nyhjitään. Santarmi
lyöpi häntä kiväärin tukilla niskaan. Bartek etsii silmillään Wojtekia,
löytää hänet ja sanoo:
--Ah,--Wojtek,--Jumala auttakoon ja suojelkoon meitä!
--Noin sinullekin käy.
--Jesus Maria! Ihmiset siis tappavat toisiansa! Ei, toista on kuin
kaksi talonpoikaa tappelee, silloin viepi santarmi heidät oikeuteen, ja
niin he saavat rangaistuksensa.
--Niin, näetkös,--sodassa se on parhain, joka ruhjoo useimpia.
Uskotko, raukka, että ehkä saat ampua tauluun tahi paljaalla ruudilla
niin kuin harjoituksissa. Ja etkä ihmisiä?
Erotus opetuksen ja käytännön välillä näkyi nyt selvästi. Bartek oli
kyllä sotilas, kävi harjoituksissa ja paraateissa, ampui ja tiesi että
sodassa oli ihmisiä tapettava, mutta kuin hän nyt näki vereen
tahraantuneet, haavoitetut sotamiehet ja sodan koko kurjuuden, alkoi hän
voida niin pahoin että hän vaivoin pysyi seisomassa. Hän alkoi taas
pitää ranskalaisia arvossa, ja se väheni vasta kuin Deutzistä kuljettiin
yli Kölniin. Keskusasemalla siellä nähtiin ensimmäiset ranskalaiset
vangit. Joukko siviili-ihmisiä ja sotilaita oli kokoontunut heidän
ympärilleen ja tarkasteli heitä ylpeillä katseilla, mutta vielä vihatta.
Bartek teki kyynäspäillä tien itselleen väkijoukon läpi, pujahti vaunuun
ja ällistyi.
Joukko Ranskan jalkaväkeä rikkinäisissä viitoissa, pieniä, likaisia ja
kurjia, oli pakattu yhteen kuin sillit tynnyriin. Useat heistä ojensivat
kätensä ottaakseen niitä vähäisiä lahjoja, joita väkijoukko tarjosi,
jollei vahti heitä siitä estänyt. Bartek oli, sen mukaan mitä hän
Wojtekilta oli kuullut, kuvitellut ranskalaiset ihan toisenlaisiksi.
Bartekin uljuus alkoi taas palata. Hän katsoi missä Wojtek oli.
--Mitä sinä oikeastaan olet kertonut? Nämähän ovat oikeita raukkoja!
Minä voisin tarttua tuollaisen kynkkäluuhun ja lyödä hänellä kaikki muut
kumoon.
--Ne ovat kai aika lailla väsyneitä--vastaa Wojtek, hänkin osaksi
pettyneenä.
--Mitä kieltä he puhuvat?
--Ei ainakaan puolan kieltä.
Rauhoittuneena tässä suhteessa, jatkoi Bartek kulkuansa pitkin vaunuja.
--Kurjia raukkoja!--hän selitti kun olivat lopettaneet
tarkastuksensa.
Mutta seuraavissa vaunuissa istui zuaveja. Ne saivat Bartekin pitempiin
mietteihin. Siinä kuin he istuivat suljetuissa vaunuissa, oli mahdotonta
sanoa, vastasiko yksi heistä kahta vai kolmea tavallista ihmistä. Mutta
ikkunasta saattoi nähdä vanhat sotilaat mustine partoineen ja sotaisine,
vakavine kasvoineen, iho tummana, silmät uhkaavina, säkenöivinä.
--Nuo ovat vaarallisempia, kuiskasi Bartek aivan kuin peläten että joku
kuulisi hänen sanansa.
--Etkä vielä ole nähnyt niitä, jotka eivät ole vangiksi joutuneet--
lisäsi Wojtek.
--Niin, Jumala meitä varjelkoon!
--Mutta sinä saat kyllä nähdä heidät.
Katseltuaan zuavilaisia, jatkoivat he kulkuansa. Heti seuraavan vaunun
luona Bartek oli kauhusta kaatua.
--Jumala auttakoon meitä, Wojtek!
Avonaisesta ikkunan aukosta saattoi nähdä turkosin tummat, melkein
mustat kasvot, samalla kuin silmän valkuainen kääntyi ulospäin. Hän oli
varmaankin haavoittunut, sillä hänen kasvonsa olivat kauheissa tuskan
väänteissä.
--Mitä tahdot? kysyi Wojtek.
--Se on paholainen eikä mikään sotamies! Oi--Jumala olkoon minulle
syntiselle armollinen! Katsohan, Bartek, millaiset hampaat hänellä on!
--Piru hänet periköön,--minä en tahdo nähdä.
Bartek vaikeni, mutta kohta hän kysyi:
--Wojtek!
--Mitä?
--Jos tekee tuollaiselle ristinmerkin, eiköhän se auta.
--Pakanat eivät ymmärrä pyhää uskoa...
Komennettiin vaunuihin. Juna läksi. Pimeän tultua, Bartek näki aina
edessään turkosin mustat kasvot ja kauhean silmän valkuaisen. Niistä
ajatuksista ja tunteista, jotka tällä hetkellä valtasivat tätä
Pognembinin sotilasta, oli vaikea arvata hänen tulevia sankaritöitään.