Toisaalla palajaa Magda itkevän vaimojoukon kanssa Pognembiniin,
toisaalla rientää juna, pistimiä täynnä, harmaasen etäisyyteen, ja
muassa on Bartek. On mahdotonta nähdä surullisen etäisyyden loppua.
Tuskin saattaa nähdä Pognembiniäkään. Ainoastaan lehmukset viittaavat ja
kirkontorni leimuaa kuin kulta, sillä aurinko loistaa siihen. Mutta pian
supistuvat lehmukset yhteen näköpiirin kanssa ja kultaristi näyttää
loistavalta pisteeltä. Niin kauan kuin piste välkähteli, tuijotti
Bartek siihen, mutta kuin sekin katosi, oli hänen toivottomuutensa
ääretön. Raskas velttous valtasi hänet, ja hän tunsi, että hänen
voimansa alkoivat raueta. Niin alkoi hän tuijottaa alaupseeriin, sillä
nyt ei ollut--Jumalaa lukuun ottamatta--kehenkään muuhun
turvaamista. Hänen kohtalonsa oli nyt korpraalin vallassa. Bartek itse
ei tiedä mitään, ei ymmärrä mitään. Korpraali istuu penkillä kivääri
polvien välissä ja polttaa piippuaan. Savu peittää joka silmänräpäys
hänen vakavat, uhkaavat kasvonsa pilviin. Mutta eivät ainoastaan
Bartekin silmät ole kiintyneet noihin kasvoihin,--kaikki silmät
kaikilta vaunun puolilta katselevat niitä. Pognembinissä tahi Krzyvdassa
on jokainen Bartek tahi Wojtek oma herransa, jokainen saattaa ajatella
omaa itseään, mutta nyt on korpraalin asiana ajatella ja toimia. Kuin
hän käskee heitä katsomaan oikealle, katsovat he oikealle, ja kuin hän
käskee heitä katsomaan vasemmalle, katsovat he vasemmalle. Jokainen
luopi tutkivat katseen häneen: Miten meidän nyt käypi? Mutta hän itse ei
tiedä enempää kuin muutkaan, ja tulisi kenties iloiseksi, jos joku
korkea-arvoisempi selittäisi hänelle sen asian. Sitä paitsi ei uskalleta
häneltä suoraan kysyä, sillä nyt on sota, ja sotaa seuraa sotaoikeus ja
muuta sen kaltaista. Kukaan ei tiedä mikä on luvallista, mikä ei. Eivät
ainakaan sotamiehet sitä tiedä, vaan pelästyvät kuullessaankin vaan
sanan sellaisen kuin "Kriegsgericht"[1]--jotakin, jota he eivät
oikein ymmärrä, vaan jota he sitä enemmän pelkäävät.
[1] Sotaoikeus.
Samalla he tuntevat että tämä korpraali nyt on heille paljoa
välttämättömämpi kuin manöövereissä. Hän yksinhän tietää kaikki, hän
ajattelee heidän puolestaan, ja ilman häntä ei tapahdu vähintäkään
liikettä.--Korpraalia alkoi hänen kiväärinsä rasittaa, ja hän työnsi
sen Bartekin pideltäväksi. Bartek otti aseen, pidätti hengenvetoansa,
muljautti silmiään ja tuijotti korpraaliin kuin lehmä punaseen veräjään,
mutta vähän lohdutusta hän siitä sai.
Asiat olivat varmaankin huonolla kannalla, sillä korpraalikin oli
jonkinlaisessa tylsässä surumielisyyden tilassa. Asemilta kuulee laulua
ja huutoja. Korpraali komentaa, kävelee ylt'ympäri ja haukkuu,
osottaakseen intoansa päällikkökunnalle, mutta heti kuin juna lähtee
liikkeelle, käyvät kaikki äänettömiksi ja hän myöskin Hänellekin on
maailmalla eri puolensa, toinen valoisa ja selvä, hänen kotinsa,
puolisonsa ja lämmin vuoteensa, toinen pimeä, ihan pimeä--Ranska ja
sota. Hänen innostuksensa, samoin kuin koko armeijan, ei ollut suurempi
kuin että he kaikki suurimmalla ilolla olisivat kääntyneet takasin
kotia.
Juna se vaan korskui, puhkui ja lensi kauemmaksi etäisyyteen. Joka
asemalla solmittiin uusia vaunuja ja vetureita. Joka asemalla nähtiin
uusia kypäriä ja ulaanien lippuja. Kaunis oli ilta, joka vähitellen
lähestyi. Aurinko laski, muodostaen mahtavan iltaruskon. Korkealla
ilmassa liihoitteli pieniä pilvenhattaroita reunat punervina, länttä
kohden. Juna ei enää ottanut vaunuja eikä väkeä asemilta, se lensi nyt
suorastaan punaiseen valoon kuin verimereen. Avonaisesta vaunusta, jossa
Bartek istui Pognembinin miehistön kanssa, saattoi nähdä kyliä,
torppeja, pikku kaupunkia, kirkontorneja, haikaroita, jotka kaulat
köyrässä seisoivat toisella jalalla pesissään, pieniä hökkeleitä ja
puutarhoja. Kaikki lensi ohi kuin salama, ja kaikki oli punasta.
Sotamiehet alkoivat viheltää sitä rohkeammin kuin alaupseeri oli
nukahtanut piippu suussa, asetettuaan säkin pää-alusekseen. Wojtek
Gwizdala, talonpoika Pognembinistä, oli asettunut Bartekin viereen ja
nyhjäsi häntä kyynäspäällään.
--Bartek,--kuuletko vielä?
Bartek käänsi kasvonsa ja tutkivat, tuijottavat silmänsä häneen.
--Miksi muljottelet kuin vasikka, kuin sitä viedään lahdattavaksi?
kuiskasi Wojtek.--Kyllä sinäkin raukka pian siihen tilaan joudut.
--E-eipä,--änkytti Bartek.
--Pelkäätkö? kysyi Wojtek.
--Totta kai minä pelkään...!
Iltarusko kävi vielä punertavammaksi, Wojtek ojensi kätensä sitä kohden
ja kuiskasi:
--Näetkö tuon kirkkaan valon tuolla? Tiedätkö mitä se on, raukka? Se
on verta. Täällä on Puola, meidän maamme, ymmärrätkö? Mutta kaukana,
tuolla, mistä loistaa, siellä on Ranska.
--Tulemmeko pian sinne?
--Onko sinulla kai erityinen kiire sinne? Sanotaan että sinne on
kauhean pitkä matka. Mutta voit olla varma siitä että ranskalaiset
tulevat meitä vastaan.
Bartekin pognembiniläiset aivot alkoivat ankarasti työskennellä. Hetken
kuluttua hän kysyi:
--Wojtek?
--Mitä?
--Mitä kansaa oikeastaan ne ovat, nuo ranskalaiset?
Nyt huomasi Wojtek viisautensa yht'äkkiä joutuvan kokonaan ymmälle. Hän
tiesi että ranskalaiset--niin, ranskalaisia ne nyt vaan olivat, ja
vanhemmilta ihmisiltä oli hän heistä kuullut jotakin sellaista että
heidän oli tapa tappaa kaikki ihmiset.
Bartek uudisti kysymyksensä.
--Mitä kansaa ne ovat?
--Hitto sen tietäköön!
Kolme kansaa Wojtek tunsi. Keskellä puolalaiset, toisella puolen
"moskovalaiset", ja toisella puolen "saksalaiset". Tahtoessaan olla
suorapuheisempi kuin tarkka, sanoi hän hetken kuluttua:
--Mitäkö kansaa ranskalaiset ovat? Niin tuota, kuinka sen nyt sinulle
selittäisin? Ne ovat kai oikeastaan myöskin jonkinlaisia saksalaisia,
mutta vaan paljoa pahempia.
--Sellaisia raukkoja!
Tähän saakka oli Bartekilla ollut yksi ainoa tunne ranskalaisista--
selittämättömän pelon tunne. Vasta nyt preussiläinen nostomies tunsi
oikein isänmaallisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Kaikissa
tapauksissa hän ei vielä ollut ymmärtänyt kaikkea oikein ja kysyi sen
tähden uudestaan:
--Mutta silloinhan saksalaiset taistelevat saksalaisia vastaan.
Silloin päätti Wojtek uuden Sookrateen tavoin puhua vertauksilla:
--Eikö kenties sinun koirasi koskaan tappele minun koirani kanssa?
Bartek muljautti silmiään ja katsahti hetkiseksi opettajaansa.
--Niin,--kyllähän se on totta
--Ovathan itävaltalaiset myöskin saksalaisia,--jutteli Wojtek--ja
eivätkö meikäläiset ole taistelleet heitä vastaan? Kertoihan eräs vanhus
kylästämme, että kuin hän oli sodassa, oli Steinmetz huutanut:
"Eteenpäin pojat, eteenpäin saksalaisia vastaan!" Asian laita on vaan
se, että sota ranskalaisia vastaan on vaan paljoa vaikeampi.
--Niin--Jumala meitä auttakoon!
--Ranskalaiset eivät vielä koskaan ole joutuneet sodassa tappiolle.
Kuin sellainen saa sinut kynsiinsä, niin et irti pääse, siitä voit olla
varma. Jokainen heistä vastaa kahta, kolmea meistä, ja parrat heillä on
kuin juutalaisilla. Moni heistä on musta kuin piru. Kuin saat sellaisen
nähdä, voit heti ruveta rukoilemaan isä meitääsi.
--Mutta minkä tähen sitten sodimme heitä vastaan?
Tämä filosoofillinen kysymys ei läheskään ollut niin tyhmä, kuin se
näytti Wojtekista, joka silminnähtävästi virallisten vaikutusten
alaisena kiiruhti vastaamaan:
--Minä olisin myöskin mieluummin ollut lähtemättä. Mutta jollemme me
lähde, niin tulevat he, sitä ei voi auttaa. Olethan lukenut mitä
julistuksessa seisoi. Kaikkein nurjimpia he ovat meille talonpojille.
Kerrotaan että he aivan hurjasti haluavat anastaa maan itselleen, sillä
he tahtovat kuljettaa salaa viinaa kuningaskunnasta (venäläisestä
Puolasta). Mutta sitä ei hallitus salli, ja sen tähden on sota syttynyt.
Ymmärrätkö nyt.--vai?
--Miksi en ymmärtäisi, vastasi Bartek jonkunlaisella käsityksellä.
Mutta Wojtek jatkoi:
--He kuuluvat myöskin haluavan meidän vaimojamme, kuin rotat paistettua
läskiä.
--Eivät he siis myöskään sääli Magdaa?
--Eiväthän he säästä vanhoja akkojakaan...
--Vai niin!--huusi Bartek päättävällä äänellä, kuin jos hän olisi
tahtonut sanoa: kunhan vaan tilaisuus tulee, kyllä minä tappelen!
Nyt selvisi hänelle että kaikki kuitenkin oli nurin päin. Paloviinaa he
kyllä olisivat saaneet salaa kuljettaa venäläisestä Puolasta, mutta
Magdan laita oli ihan toinen. Bartek alkoi vähitellen katsella sotaa
oman etunsa näkökannalta ja tunsi jotakin turvaa ajatellessaan että niin
monta miestä ja tykkiä meni puolustamaan ranskalaisen kevytmielisyyden
uhkaamaa Magdaa. Välttämättömästi menivät hänen sormensa nyrkkiin ja
hänen pelkoonsa liittyi viha. Hän ymmärsi nyt täydellisesti, että hänen
täytyi sotaan.--Iltarusko oli vähitellen kadonnut, ja pimeä tullut.
Vaunu kovin tärähteli epätasaisilla kiskoilla, ja sen liikkeiden mukaan
nyökkyivät kypärät ja pajunetit oikealle ja vasemmalle.
Hetki kului hetken perästä. Veturi syöksi tuhansittain säkeniä, jotka
pitkinä, kullankiiltävinä käärmeinä kiemuroivat pimeässä. Bartek ei
pitkään aikaan saattanut nukkua. Kuin säkenet ilmassa liitelivät hänen
ajatuksensa sodasta, Magdasta, Pognembinista, saksalaisista ja
ranskalaisista ympäri päätä. Hänestä tuntui mahdottomalta nousta
istuimeltaan, ja lopuksi hän nukahti. Heti tulivat unennäöt. Ensiksi
näki hän koiransa tappelemassa Wojtekin koiran kanssa. Hän tarttuu
keppiinsä erottaakseen heidät, mutta yht'äkkiä hän näkee jotakin muuta.
Magdan vieressä, joka hymyilee niin että hänen valkoset hampaansa
näkyvät, istuu ranskalainen, musta kuin kekäle. Toiset ranskalaiset
pilkkailevat Bartekia ja osottavat häntä sormellaan. Veturin ritinää se
vaan on, mutta hänestä tuntuu kuin ranskalaiset huutaisivat: Magda!
Magda! Magda! Magda! Bartek ärjyy: "suunne kiinni, roistot! Päästättekö
vaimon!" Mutta he jatkavat: Magda! Magda! Magda! Koirat ulvovat, koko
Pognembin huutaa: "Pidä vaari vaimosta!" Sitten hän heitetään kumoon,
mutta hän hyppää ylös, viuhtoo ympärilleen, tarttuu ranskalaisen
kaulukseen ja yht'äkkiä...
Yht'äkkiä tunsi hän ankaraa kipua kuin voima lyönnistä. Bartek herää ja
hypähtää ylös. Koko vaunu on hereillä, kaikki kysyvät mitä on
tapahtunut. Hiton Bartekhan on unissaan repinyt alaupseeria parrasta.
Nyt seisoo hän siinä suorana kuin kynttilä kaksi sormea lakin reunassa,
alaupseeri viuhtoo käsillään ja huutaa kuin hullu:
--Ach Sie! Dummes Vieh aus der Polakei! Hau ich den Lümmel in die
Fresse, dass ihm die Zähne sectionenweise aus dem Maule
herausfliegen![1]
[1] Ah, tyhmä puolalainen eläin! Jos otan ja isken lurjusta vasten
suuta, niin että hampaat kidasta sinkoilevat!
Alaupseeri on käheä raivosta, mutta Bartek seisoo yhä sormet lakin
reunassa. Toiset sotilaat purevat huuliaan pysyäkseen nauramatta,
puoleksi peläten korpraalia, joka vihassaan sopertaa: "Ein polnischer
Ochse! Ochse aus Podolien!"[1] Vähitellen kaikki hiljenee, Bartek istuu
jälleen entiselle sijalleen. Hän huomasi vaan että hänen poskensa
alkoivat hehkua, kun veturi ryhtyi vanhaan liverrykseensä:
[1] "Puolalainen härkä! Härkä Podoliasta!"
Magda! Magda! Magda!
Ja tuntui hänen olonsa hyvin tuskalliselta.