Sankarini nimi oli Bartek Slovik. Mutta kuin hänen, häntä puhuteltaessa,
oli tapana muljottaa silmiään, kutsuivat naapurit häntä Bartek
Korppisilmäksi. Ja kuin oikein tarkalle otettiin, ei hänellä juuri
ollutkaan mitään satakielen ominaisuutta--slovik merkitsee satakieli
--sitä vastoin olivat hänen lahjansa ja todellisen alkuperäinen
yksinkertaisuutensa hankkineet hänelle lisänimen "tyhmä Bartek". Se
olikin enimmin tunnettu ja kaikissa tapauksissa ainoa, joka kuuluu tähän
juttuun, vaikka Bartekilla vielä oli neljäskin virallinen nimi. Kuin
nimittäin puolalaiset sanat czlovick: ihminen, ja slovick: satakieli,
kuuluvat samalta saksalaisen korvaan, ja saksalaiset sivistyttämisen
nimessä mielellään kääntävät raa'at slaavilaiset sanat oikeaksi
kultuurikieleksi, oli eräässä tilaisuudessa tapahtunut seuraava
keskustelu:
--Mikä nimesi? kysyi saksalainen upseeri Bartekilta.
--Slovik.
--Scsloik? Vai niin. Hyvä!
Ja upseeri kirjoitti hänen nimekseen "Ihminen".
Bartek oli kotosin Pognembinin kylästä. On monta sen nimistä kylää sekä
Poznanin (Posenin) suuriherttuakunnassa että vanhan tasavallan muissa
osissa. Paitsi maapalstaansa, tölliään ja paria lehmää, oli hänellä kimo
hevonen ja vaimonsa Magda. Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi
hän elää rauhassa ja levossa kaiken sen viisauden nojassa, joka löytyy
seuraavassa puolalaisen kansanlaulun pätkässä:
Magda oli vaimonsa ja kimo hevosensa,
Kyll' Herra aina huolen pitää hänen parhaaksensa.
Siten kului hänen elämänsä aivan niin kuin Jumala tahtoi, ja vasta kuin
Jumala tahtoi sotaa, kävi Bartek hiukan levottomaksi. Tuli sana, että
piti lähteä mies talosta, jättää koti ja heittää kaikki vaimojen
huostaan. Pognembinin väki oli hyvin köyhää. Talvella oli Bartekin tapa
käydä tehtaissa työssä ja siten ansaita vähän elatuksen lisää. Mutta
mitä oli nyt tehtävä? Kuka tietäisi milloin sota ranskalaisia vastaan
päättyy? Kuin Magda oli lukenut julistuksen, alkoi hän sättiä ja sanoi:
"Periköön turmio heidät kaikki! Vaikka sinä oletkin sellainen raukka,
käyt sentään säälikseni! Ranskalaiset kyllä hakkaavat pään sinulta
poikki!"
Bartek tunsi että hänen vaimonsa puhui järkevästi. Hän pelkäsi
ranskalaisia kuin ruttoa, ja sitä paitsi sai hän paljon uutta
ajateltavaa. Mitä olivat ranskalaiset hänelle tehneet? Minkä tähden
piti hänen marssia tuohon kauheaan, tuntemattomaan maahan, jossa ei
löytynyt ainoatakaan sääliväistä ihmistä? Kaiken sen aikaa kuin hän oli
oleskellut Pognembinissä, oli se tuntunut hänestä hyvinkin
vähäpätöiseltä, mutta kuin hän nyt oli saanut käskyn marssia sieltä
pois, huomasi hän vasta, että siellä kaikissa tapauksissa oli parempi
olla kuin missään muualla. Mutta mikään ei auttanut, sallima niin vaati,
ja hänen täytyi pois. Bartek syleili vaimoaan ja kaksivuotiasta
Franekiansa, sylkäsi, teki ristinmerkin ja läksi töllistä. Magda hänen
jälessään. Ei heidän hyvästijättönsä ollut mikään erinomaisen
liikuttava. Hän ja poika nyyhkyttivät, mutta Bartek puheli koko ajan:
"No, no, ole nyt levollinen!" Niin tulivat he tielle. Vasta siellä he
näkivät, että koko Pognembinissä tapahtui aivan samaa kuin heillä.
Koko kylä on liikkeellä. Maantie on täynnä kutsunnan saaneita sotilaita,
jotka menevät rautatien asemalle, vaimojen ja lapsien, vanhusten ja
koirain saattamina. Joukko on alakuloinen. Ainoastaan jotkut nuoret
pojat piippu uljaasti suussa näyttävät aivan väliäpitämättömiltä;
muutamat heistä ovat jo päissään hyväksi aluksi ja räyhäävät käheällä
äänellä.
Eräs Pognembinin saksalaisista siirtolaisista alkaa pelkästä surusta
laulaa "Die Wacht am Rhein"[1]. Koko tuo kirjava joukko, josta siellä
täällä santarmin pistimet loistavat, rientää huutaen, meluten ja
rähisten aitoviertä kylän toiseen päähän. Vaimot ovat huutaen
heittäytyneet sotilasten kaulaan. Vanha akka näyttää keltaista hammasta
ja puristaa uhaten nyrkkiään. Toinen huutaa kovalla äänellä: "Jumala
kostaa teille meidän kyyneleemme". Kuuluu huutoja: "Franek! Kuska!
Jusek!--hyvästi!" Koirat ulvovat, kirkonkello läppää. Pappi itse
rukoilee kuolemaan vihityiden puolesta. Eihän monikaan niistä, jotka nyt
ovat matkalla rautatien asemalle, enää palaja kotia. Sota ottaa heidät
kaikki tyyni, mutta sota ei anna heitä takasin. Aurat ruostuvat maassa,
sillä Pognembin on julistanut sodan Ranskalle. Pognembin ei laisinkaan
saattanut kärsiä Ranskan keisarin Napoleon III:n ylivaltaa, ja Espanjan
perintöasia on koskettanut sitä hyvin läheltä. Kirkonkello kutsuu väen
tänne, ja tuolla se jo tulee aidan takana. Joukko kulkee ristin ohi.
Kaskit ja kypärät lentävät pois päästä. Tomu peittää kultapilven tavoin
tien, sillä päivä on kuiva ja lämmin. Molemmin puolin keinuttaa vilja
täyteläisiä, raskaita tähkiään ja taipuu tuulenpuuskista, joita silloin
tällöin käy hiljalleen yli maan. Ylhäällä sinervässä ilmassa leivoset
liihoittelevat ja visertelevät sydämmensä pohjasta.
[1] "Reinin vartija"--Saksan kansallislaulu.
Asemalla. Yhä uusia joukkoja. Siellä on naapurikylistäkin kutsutuita
sotilaita. Ylä- ja Ala-Krzywdasta, Niedolasta ja Mizerovista. Sitä
liikettä, melua ja hälinää! Asemarakennuksen seinät ovat julistuksia
täynnä. Ne puhuvat sodasta "Jumalan ja isänmaan puolesta". Nostoväki
rientää puolustamaan vaimojaan, lapsiaan, talojaan ja kotiaan, joita
vihollinen uhkaa, ja ranskalaiset ovat erittäinkin hirmustuneita
Pognembiniin, Ylä- ja Ala-Krzywdaan, Niedolaan ja Mizeroviin. Niin
ainakin niistä tuntuu, jotka lukevat julistuksia. Yhä uusia joukkoja
saapuu asemalle. Odotushuoneitten ilma täyttyy tupakansavusta, joka
peittää julistukset. On vaikea hälinässä ymmärtää toisen puhetta. Väkeä
tulee ja menee, huudetaan ja melutaan. Odotussillalta kuuluu saksalaista
komennusta, jonka kiivat sanat tuntuvat lyhyiltä, varmoilta,
vastustamattomilta.
Kello läppää. Etäältä kuuluu veturin puuhkuaminen, yhä lähempää ja
selvemmin. Sota se on, joka lähestyy.
Kello soi toisen kerran. Väristys valtaa kaikki. Eräs vaimo alkaa
huutaa: "Tuolla ne tulevat, tuolla ne tulevat..." toinen ääni lopettaa
hänen ajatuksensa, kuuluen yli kaikkien: "Ranskalaiset tulevat!" Ja
hetkeksi valtaa pelko ei ainoastaan naisia, vaan myöskin Sedanin
vastaisia sankareita.
Juna pysähtyy asemalle. Kaikista aukoista näkyy punareunaisia lakkeja ja
pukuja. Sotamiehiä on kuin muurahaisia. Tavaravaunuista kuumoittaa
tykkien pitkät, mustat rungot. Pistinmetsä kasvaa avonaisista vaunuista.
Arvattavasti on sotilaita käsketty laulamaan, sillä koko junaa
ravistuttavat voimakkaat mies-äänet. Mahtavuutta ja voimaa uhkuaa
tuosta junasta, jonka päätä on mahdoton nähdä...
Odotussillalle on ruvettu järjestämään rekryyttejä. Ken voi, sanoo vielä
jäähyväiset. Bartek viuhtoo nyrkeillään, kuin myllyn siivillä ja
muljottaa silmiään.
--Hyvästi Magda!
--Ah--poika parkani!
--Nyt et koskaan enää näe minua!
--Ei, en koskaan!
--Ei voi auttaa...
--Pyhä neitsyt suojelkoon sinua!
--Hyvästi! Ja pidä kodista huolta!
Vaimo lankesi itkien hänen kaulaansa.
--Jumala sinua varjelkoon.
Nyt tuli viimeinen hetki. Naisten nyyhkytykset, itku ja valitus voittaa
hetkeksi kaiken muun. Hyvästi, hyvästi! Mutta sotamiehet on jo erotettu
järjestämättömästä joukosta. Ne muodostavat jo jonkunlaisen mustan,
kiinteän joukkion, joka vetäytyy kokoon neliöihin ja suunnitelmiin ja
alkaa liikkua koneen kaikella levollisuudella ja säännöllisyydellä.
"Sisään!" kuului komento. Neliöt ja suunnitelmat katkeavat keskeltä,
liestyvät pitkinä jonoina vaunujen luo ja katoavat sisään. Kaukana
viheltää veturi ja työntää suuria, harmaita savupilviä. Sitten se
sähisee kuin lohikäärme ja syöksee alhaalta höyryvirtoja. Naisten
valitus on korkeimmillaan. Muutamat peittävät esiliinoilla kasvojaan,
toiset ojentavat käsiään vaunujen jälkeen. Nyyhkyttävät äänet kertovat
miestensä ja poikainsa nimiä.
--"Hyvästi Bartek!" huutaa Magda. "Näytä nyt että pidät puoltasi! Pyhä
neitsyt sinua suojelkoon. Hyvästi! Ah--Jumala armahtakoon!..."
--Ja pidä sinä huolta kodistamme--huutaa Bartek.
Yht'äkkiä nykähti juna. Vaunut työntäytyivät toisiaan vastaan ja
alkoivat liikkua.
--Muista että sinulla on vaimo ja lapsi--huusi Magda juostessaan
junan jälessä. Hyvästi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen--hyvästi!
Junan vauhti eneni enenemistään ja mukanaan se vei Pognembinin, Ylä- ja
Ala-Krzywdan, Niedolan ja Mizerovin sotilaat.