Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
Moni sanoo: kuka osottais meille hyvää? Mutta nosta sinä Herra
meidän päällemme sinun kasvois peite. Ps. 4: 7.
Olemme nähneet, miten kristinusko vähitellen kotiutui Suomeen.
Monen erehdyksen turmelemana oli kyllä se pelastuksen sanoma,
jota katolisen aikakauden vaiheissa esi-isillemme julistettiin,
vaan se oli kuitenkin evankeliumin sanomaa taivaan valtakunnan
lähestymisestä, eikä sen vaikutus täälläkään turha ollut. Eivät
kansat muutaman vuoden kuluessa pääse pimeydestä Herran ihmeelliseen
valoon: pitkä on matka ja vaivaloinen tie, ja sentähden edellyttää
heidän kääntymisensä vuosisatoja kestävää valmistusaikaa. Monen
pitkän vuosisadan vaiheissa valmistui Suomen kansakin katolisen
kirkon hoitamana totuuden puhdasta sanaa vastaanottamaan. Ennenkuin
keski-aika kului umpeen, oli ristin merkki asutussa Suomessa
kaikkialla osottamassa, etteivät esi-isämme enää olleet pakanoita.
Suomen seurakuntien luku oli jo viidennellätoista vuosisadalla
melkoisen suuri ei ainoastaan Varsinais-Suomessa, jonka asukkaat
ensin kääntyivät kristinuskoon, vaan maan itäisissä ja pohjoisissakin
osissa.
Suuri osa isänmaatamme oli siihen aikaan vielä asutonta erämaata.
Etenkin Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen pitäjät, jos semmoisista
ensinkään saattaa puhuakaan, olivat tavattoman laajat, jonka
vuoksi niiden asukkaat itsekin joskus pyysivät uusien seurakuntien
perustamista. Siinä tarkoituksessa saapui esim. Akkaan, Sääksmäen
seurakuntaan kuuluvan kappelin asukkaita v. 1483 Turkuun sinne
kokoontuneelta pappiskokoukselta pyytämään omaa kirkkoherraa, johon
piispa yksissä tuomiokapitulin kanssa, tutkittuaan, voisiko tuo eri
seurakunnaksi pyrkivä kappeli kirkkoherraa palkita ja olisiko se
altis häntä kunnioituksella kohtelemaan, suostuikin.
Kun Maunu Tavast luopui piispanvirastaan, valitsi Turun
tuomiokapituli hänen jälkeisekseen _Olavi Maununpojan_, joka
niinikään kuului Tavastein sukuun. Toiset arvelevat hänen olleen
tuon kuuluisan piispan sisarenpojan, toiset hänen oman poikansa.
Tämä mies on keski-aikamme historiassa saavuttanut suuren maineen
semminkin siitä syystä, että hän kauan aikaa suurella menestyksellä
harjoitti opintoja Pariisin yliopistossa. Hän saapui sinne noin v.
1425 ja sai maisterin arvon 1428. Kaksi eri kertaa oli hän tuon
kuuluisan opinahjon rehtorinakin, ensikerran Joulukuun 15 p:stä
1432 Maaliskuun 24 p:ään 1433 sekä sittemmin Syyskuun 24 p:stä 1434
vuoden ajan. Tuo on epäilemättä omiaan herättämään huomioa, vaan
Suomen kirkolle eivät Olavi Maununpojan tieteelliset pyrinnöt eikä
hänen ulkomailla saavuttamansa arvo näy tuottaneen suurta hyötyä.
Ainakaan eivät aikakirjamme siitä mitään tiedä kertoa. Keväällä
v. 1433 kävi hän Suomessa. Siihen aikaan nimitti hän itseään
"Kirkkonummen kirkkopapiksi", josta, näkyy että hänelle opintojen
harjoittamista varten oli annettu kirkollinen virka kotimaassa.
Jotta köyhän ja syrjäisen Suomenkin miehet pääsisivät tilaisuuteen
ulkomaan yliopistoissa seuraamaan ajan tieteellisiä pyrintöjä, oli
näet lahjakkailla, kirkon palvelukseen pyrkivillä nuorukaisilla
tämä etu monesti tarjona. Olavi Maununpojan elämänvaiheista, mikäli
nämä koskevat kirkkohistoriaa, ei muuta tiedetä kuin että hän, v.
1438 oli tuomiorovastina Turussa sekä, kuten mainitsimme, v. 1450
valittiin piispaksi. Tuomiorovastinviran sai hänen jälkeensä Konrad
Bitz. Olavi Maununpoika Tavast kuoli v. 1460 ja haudattiin suuren
edeltäjänsä viereen p. ruumiin kuoriin. Hänen jälkeisekseen Turun
piispanistuimelle valittiin _Konrad Bitz_ (1460-1489), joka vihittiin
virkaansa Sienan kaupungissa Italiassa.
Yhä tuntuvampaa haittaa kirkkomme rauhalliselle työlle tuottivat
uniooni-aikakauden levottomat vaiheet. Ne vaativat pappejakin
ottamaan osaa noihin alituisiin valtiollisiin rettelöihin ja
mullistuksiin. Jo tuomiorovastina oli Bitz tehokkaasti toiminut
valtiollisellakin alalla. Hän oli näet Olavi Maununpoika Tavastin
ja muutamain muiden mahtavain Suomen miesten kera johtamassa
tuota Juhannuspäivänä v. 1457 pyhän Gertrudin veljeyden salissa
pidettyä kokousta, jossa Suomalaiset, liittyen Ruotsin arkkipiispan
kapinallisiin hankkeisin, suostuivat _Kaarle Knuutinpojan_
erottamiseen Ruotsin hallituksesta ja _Kristian I:sen_
unionikuninkaaksivalitsemiseen. Sittemmin esiintyi hän monesti
vielä tuntuvammin valtiollisten taistelujen näyttämöllä, osottaen
itsepintaista jäntevyyttä, vieläpä suurta sotataitoakin. Hänen
toimestaan varustettiin tuomiokirkkokin suojelusmuurilla ja muilla
sotavarustuksilla.
Emme ole maininneet näitä seikkoja ainoastaan täyttääksemme Suomen
kirkkohistorian vajavia sivuja, vaan osottaaksemme, miten keski-ajan
kirkko täälläkin takertui tämän maailman ansaan. Oudoksuisimmeko,
että maamme piispat ja sen papisto näissä meluavissa melskeissä
kävivät yhä kuurommiksi ajan kipeimmälle tarpeelle?
Konrad Bitz oli oppinut mies. Kuten edeltäjänsä Turun
piispanistuimella, oli hänkin nuoruudessaan harjoittanut opintoja
ulkomaalla. Leipzigin yliopisto oli hänelle antanut maisterin arvon
noin v. 1438. Vaan ei tuonut hänkään kirkon emämaista kansallemme
mitään tietoja uskonpuhdistuksen alkaneesta työstä. Kaikki toimensa
piispana, puhumattakaan miehen esiintymisestä valtiollisella
alalla, todistavat hänen olleen noita keski-ajan kirkkoruhtinaita,
joiden pääpyrintönä oli kirkon maallisen mahtavuuden ja loiston
korottaminen. Hänen toimestaan sai tuomiokirkko kaksi uutta
kuoripappia sekä Pyhäinmiesten nimisen kuorin. Niinikään rakennutti
hän moneen seurakuntaan kivikirkot entisten kehnojen puukirkkojen
sijaan. Väsymättömällä innolla valvoi hän tämän ohessa myöskin kansan
perehtymistä katoliseen uskontoon. Ensimmäinen Suomen kirkon tarvetta
varten toimitettu kirjakin "Missalae ecclesiae Aboensis" (Turun
kirkon messukirja) ilmaantui hänen aikanaan. Se painettiin Lybeckissä
v. 1488. Nimilehti kuvaa p. Henrikiä, joka jaloillaan tallaa Lallia;
viimmemainitun kädessä on piispanhiippa ja kirves. Oikealla puolella
polvistuu Konrad Bitz, vasemmalla hänen tuomiorovastinsa. Itsekin
tahtoi Konrad piispa elää jälkimaailman muistossa. Kirja lähetettiin
kaikkiin Suomen seurakuntiin jumalanpalveluksessa noudatettavaksi.
Joka kerta, kuin pappi siitä luki messun, sai hän, Konrad piispan
lupauksen mukaan, 40 päivän synninaneet.
Tuomiokapitulin työnjärjestys saavutti Konrad Bitzin aikana entistä
paremman säännöllisyyden ja vakavuuden. Sen jäsenet, ajoista useat
siihen asti olivat oleskelleet seurakunnissaan, velvoitettiin nim.
aina asumaan Turussa. Jotta he voisivat tätä määräystä noudattaa,
hankki Konrad piispa heille palkankorotuksen, luovuttaen heille osan
tuomiokirkon kymmenyksistä. Miten suuri silloisten piispojen valta
oli, näemme siitäkin, ettei tähän palkanmääräykseen vaadittu kansan
eikä hallituksenkaan suostumusta. -- Tuomiokapitulin varsinaiseksi
työpäiväksi määräsi Konrad Bitz keskiviikon, jolloin kaikkein
jäsenten välttämättömästi tuli olla sen istunnossa saapuvilla.
Kristinuskon vaiheista isänmaassamme Konrad piispan aikana ansaitsee
mainitsemista hänen riitansa. Naantalin luostarin kanssa. Se alkoi v.
1462. Syynä näkyy olleen luostarin höltynyt kuri. Piispan valituksen
johdosta lähetti Vadstenan emäluostari kaksi miestä Naantaliin asiaa
tutkimaan ja tarkemmin määräämään sikäläisten nunnien ja munkkien
ohjesääntöjä. Koska Naantalin luostari, meidän oloihin katsoen,
saavutti melkoisen maineen, vaikka sen aika olikin lyhyt, on syytä
tässä vähän silmäillä sen asukasten elämää. Johtajatar eli abedissa
oli tavallisesti aatelissukua. Hänen asetti virkaan Vadstenan
luostari, jolle kuitenkin nunnat ja munkit ensin antoivat lausunnon
ehdotetun soveliaisuudesta. Samoin valittiin myöskin se munkki,
joka yksissä abedissan kanssa valvoi luostarin järjestystä. Muista
virkamiehistä mainittakoon toimitsija, jolle luostarin taloudenhoito
oli uskottu. Hänen tuli tarkastaa luostarin tiluksia ja taloja, pitää
kirjaa tuloista ja menoista sekä valvoa palvelijain työtä. Vuosittain
oli hän velvollinen abedissalle tekemään tili toimestaan. Semminkin
täytyi nunnien, joiden luku oli paljo suurempi kuin munkkien,
tarkkaan noudattaa luostarin sääntöjä. Kaikki sopimaton, maailman
tapoja muistuttava käytös, oli heiltä ankarasti kielletty. Ruualla
oltaessa, luki yksi nunnista ääneen. Atrioitsevia valvoi abedissa
sekä joku vanha, luotettava sisar, jota sanottiin priiorissaksi.
Kun lukijattaren ääni abedissan viittauksesta vaikeni, korottivat
kaikki kätensä taivasta kohti, lausuen kolmasti Ave Maria rukouksen.
Luostarinkirkon jumalanpalvelus toimitettiin tietysti yleisen tavan
mukaan. Nunnien täytyi aina olla heille määrätyillä paikoilla.
He olivat ankarasti kielletyt katselemasta seurakuntaa; luoden
silmänsä lattiaan, tuli heidän korottaa sydämmensä Jumalan puoleen.
Miten paljon teeskentelyä ja vilppiä tämäkin määräys oli omiaan
synnyttämään ja kartuttamaan, on helppo aavistaa. Ja kuitenkin
saapuivat juuri hurskaimmat ihmiset luostariin, siellä elääksensä ja
sinne kuollaksensa. He etsivät totuutta ja olivat alttiit luopumaan
jos mistä saavuttaaksensa vihdoinkin sitä rauhaa, jota ei maailma
voi antaa. Miten suuri Naantalinkin luostarin maine oli, sen
huomaamme noista runsaista lahjoituksista, joilla esi-isämme sitä
tuon tuostakin muistivat. Niiden vaikuttimena oli monesti levottomuus
lahjoittajan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen. Sentähden määräsi
moni lahjansa ehdoksi, että munkit ja nunnat sitoutuisivat
rukoilemaan hänen edestänsä, pyysi saada viimmeisen leposijansa
luostarin pyhässä maassa, vaati itselleen oikeutta asua luostarissa
sitoumatta noudattamaan munkki- ja nunnaelämän sääntöjä y.m.
Suomen vanhin koulu oli, kuten tiedämme, Turun katedraalikoulu.
Siinä opetettiin laulua, jotta saataisiin jumalanpalveluksen veisu
paremmalle kannalle, latinan kielioppia, kaunopuheliaisuutta
sekä logiikan ajatusmuotoja. Rehtorina oli tavallisesti joku
tuomiokapitulin jäsen. Sitä paitse löytyi luostarikouluja,
tietämätöntä montako, sekä muutamia kaupunkikouluja. Kuten
olemme maininneet, saivat oppilaat, jotka miltei kaikki olivat
peräti köyhiä, lupa-aikoina kerjäämällä hankkia itselleen varoja
koulunkäyntinsä jatkamiseksi. Rehtorin tuli heille kulloinkin
määrätä joku pitäjä tätä varojenkeräämistä varten. Tämä antoi
monesti aihetta hyvinkin oikeutettuihin valituksiin sekä papiston
että kansan puolelta. Teinit -- niin nimitettiin koululaisia
siihen aikaan -- sekaantuivat, usein pappien toimiin, ottivat
toimittaakseen sakramentteja, antoivat ihmisille synninpäästön sekä
harjoittivat väkivaltaa ja muuta ilkeyttä. Monesti tapahtui, että
rehtorit anastivat itselleen teinein kokoomat varat, korvaten tätä
vääryyttä ehdottamalla semmoisiakin papeiksi vihittäviksi, jotka
olivat huononmaineisia eivätkä olleet ehtineet saavuttaa vaadittavia
tietoja. Kirkkomme uutterat piispat koettivat kyllä estää näitä,
samoinkuin muitakin ajan raakuuden ja siveettömyyden turvaamia
paheita, vaan ei ollut tuo mikään helppo tehtävä. Semminkin tiedämme
Konrad Bitzin siihen suuntaan työskennelleen. Eräässä kirjeessä
vuodelta 1482 nuhteli hän ankarin sanoin niitä rehtoreita, jotka
yllämainitulla tavalla olivat väärinkäyttäneet virkaansa, uhaten
heitä kirkon pannalla, jolleivät vastedes paremmin velvollisuuksiaan
muistaisi. Etenkin moitti hän tuota turmiollista tapaa papiksi
vihittäviksi ehdottaa "oppimattomia, siveettömiä, kivuloisia ja
turmeltuneita koululaisia". "Epäilemättä" -- niin lausuu hän muun
ohessa -- "tahtoo Jumala kirkkonsa palvelukseen kernaammin muutamia
hyviä pappeja, kuin monta kelvotonta". Vaan miten ankarat nämä y.m.
piispan uhkaukset olivatkin: raakuuden ja siveettömyyden vastarinta
oli vielä sitkeämpää.
Konrad Bitzin toimesta ilmaantui moniaita uusia sääntöjä Suomen
kirkon noudatettaviksi. Esipuheessa lausutaan muun ohessa: "koska
useat kirkolliset oikeusjutut viimme aikoina ovat olleet niin
arveluttavaa laatua, että kirkon kurin voimaa väkivaltaisestikin on
solvattu, on tuomiorovasti yksissä tuomiokapitulin kanssa päättänyt
antaa vannotetun kirjurin tarkkaan kirjoittaa kaikki oikeusjutut,
jotta eivät oppimattomat maallikot tässä suhteessa näyttäisi pappeja
etevämmiltä. Älköön kukaan kuitenkaan siitä syystä, että näin
myöhään olemme ryhtyneet tähän toimeen, syyttäkö meitä ja meidän
edeltäjiämme huolimattomuudesta tahi laiskuudesta, sillä muinoinen
kansa, joka oli uskollisen kuuliaisuuden ja suotavan rauhallisuuden
lapsi, totteli ilolla ja vastustuksetta mitä vain pyhä äiti, kirkko,
näki hyväksi sen noudatettavaksi säätää. Mutta nykyinen kansa, jonka
hermot ovat raudasta, jonka otsa on kuparia ja rakkaus kylmyyttä,
vihaa ruttotautisen tavoin jokaista, joka sitä tavottaa, yrittäen
vastarintaakin, jos vain mahdollista on. Sentähden olemme hankkineet
kolme kirjaa, johon tuomiokapitulin keskustelut ja päätökset
merkitään: ensimmäinen on sisältävä kirkon säännöt, toinen kaikki
kirkolliset ja kolmas kaikki yhteiskunnalliset oikeusjutut". Ja
mitä sisältävät nämä Konrad piispan näin juhlallisesti julkaisemat
säännöt? Vähäpätöisiä määräyksiä tuomiokapitulin jäsenten,
kirkkoherrojen y.m. pappien sekä lukkarien velvollisuuksista ja
oikeuksista. Ne muistuttavat hyvin paljon Hemmingin säännöistä,
joista ennen olemme kertoneet. Samaa tarkkaa, huolenpitoa kirkon
maallisesta mahtavuudesta, jumalanpalveluksen loistosta, papiston
arvosta ja piispan vallasta tapaamme kaikkialla, vaan emme sanaakaan,
joka ennustaisi valoisampaa aikaa Suomen syrjäiselle Siionille. Ja
kuitenkin likenee Suomenkin kansa likenemistään uuden ajan kynnystä!
Vastaanottaessaan virkansa paavilta, oli Bitz, noudattaen ajan tapaa,
valalla vakuuttanut määräajan kuluttua käyvänsä paavin puheilla.
Tätä lupausta hän ei täyttänyt. Pääsyynä oli epäilemättä maamme
syrjäinen asema, jota paitse meidän tulee muistaa, että myöskin
tuomiokirkon riittämättömät varat sekä nuo alituiset sodat, jotka
hänen piispana ollessaan rasittivat Suomea, olivat suureksi esteeksi
tuommoiselle matkalle. Mahdollisesti oli tämä valanrikko syynä niihin
tunnonvaivoihin, joiden rasittamana piispa elämänsä loppupuolella
näkyy olleen. Vai kalvoiko noiden sotaisten yritysten muisto, joihin
hän niin monesti oli ryhtynyt ja joissa niin moni hänen tähtensä oli
verensä vuodattanut, hänen omaatuntoaan? Herra yksin tietää mitä ja
kuinka hän katui. Historia kertoo ainoastaan, että Turun silloinen
tuomiorovasti, _Maunu Stiernkors_, v. 1483 sai paavilta, jolle piispa
oli hätäänsä valittanut, käskyn julistaa hänelle synninpäästön
tavallisen kaavan mukaan. Myöskin vapautti paavin kirje Bitzin 5:ksi
vuodeksi velvollisuudesta käymään Roomassa. -- Konrad Bitz kuoli
Kuusiston linnassa Maaliskuun 13 p:nä 1489.
Suomen kirkkohistoria keski-aikana on, kuten olemme nähneet,
suurimmaksi osaksi piispojen historiaa. Tuota emme saa oudoksua, kun
muistamme, että silloiset piispat olivat kirkon miltei itsevaltiaita
hallitsijoita. Jota vähemmin muut pystyivät suunnittelemaan kirkot
kehitystä, sitä selvemmin näkyy uskonnollisen elämän kaikissa
ilmiöissä piispojen niihin painama leima. Ennenkuin päätämme tämän
silmäyksen Suomen kirkon vaiheisin viidennellätoista vuosisadalla,
tulee meidän vielä mainita yksi noista kirkkomme mahtavista
johtajista. Tarkoitamme Konrad Bitzin jälkeistä, ennenmainittua Maunu
Stiernkorsia, joka piispana on tunnettu nimellä:
_Maunu III Stiernkors _(1489-1500). Hän kuului Tavastein sukuun,
sillä äitinsä oli Maunu Tavastin veljentytär. Olemme ennen
huomauttaneet tuon suuren piispan hellyydestä sukulaisiaan kohtaan,
eikä tarvinnut Maunu Stiernkorsinkaan kaivata hänen mahtavaa
suosiotaan ja johdatustaan. Epäilemättä päätti nuorukainen muun
ohessa juuri hänen kehotuksestaan ruveta papiksi. Ulkomailla oleskeli
hän kauan ja pääsi noin v. 1457 maisteriksi Pariisissa, missä hän
tämänkin jälkeen jatkoi lukujaan. Stiernkorsin luonne oli vakaa ja
järkähtämätön, mutta samalla hellä ja sydämmellinen. Ellei hän olisi
ollut pakotettu ottamaan osaa ajan valtiollisiin melskeisin, olisi
hän epäilemättä ehtinyt toimittaa paljon kansansa kasvatuksen tosi
hyväksi, sillä selvemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään älysi hän,
mitä Suomi kaipasi. Mutta vaikeat olivat olot, ja synkältä näytti
kansamme tulevaisuus. Stiernkors rakasti köyhää isänmaatansa, eikä
hän saattanut olla välinpitämätön sen kovan kohtalon suhteen, kun
nim. unioonitaistelujen lisäksi kirkon rauhallista työtä häiritsemään
liittyivät Venäläisten kauheat sotaretket, jotka uhkasivat
isänmaatamme perikadolla. Meidän, suotuisamman onnen lasten, on
miltei mahdoton ensinkään laskea niitä valtiollisia vaikeuksia,
joita vastaan Maunu Stiernkorsin täytyi taistella, hoitaessaan
vartijatointaan sorretun Suomen muureilla. Älkäämme siis sitä
kummastelko, että hän piispana sai verraten vähän aikaan.
Oltuaan monta vuotta tuomiorovastina, valittiin Stiernkors Konrad
Bitzin kuoltua Turun piispaksi. Hän ei lähtenyt Roomaan vihittäväksi,
vaan matkusti Upsalaan, jonka arkkipiispa paavin käskystä vihki hänet
virkaan (1490). Jäntevästi puolusti hän kirkkonsa oikeuksia tämän
maailman mahtavain väkivallalta. Kun esim. Sten Sture Vanhempi,
joka paavilta oli hankkinut itselleen luvan saada mielensä mukaan
asettaa muutamia piispanvirkoja, muiden kera Turunkin, ja luultavasti
tämän luvan turvissa aikoi ryhtyä kirkkomme omaisuuttakin valtiolle
anastamaan, sai hän kokea, että Turun piispanistuimella oli mies,
jota ei sopinut kohdella miten tahtoi. Paaviakin uskalsi Stiernkors
vastustaa, siten todistaen olevansa sen ajan lapsia, jonka taivaalla
uskonpuhdistuksen koitto jo ruskotti. Huolimatta kanonisen lain
määräyksestä oli näet "Pietarin jälkeinen" kysymättä Turun piispan ja
tuomiokapitulin mielipidettä asettanut virkoihinsa muutamia pappia
Suomessa ja Ruotsissa. Stiernkors kirjoitti heti arkkipiispallensa,
vaatien häntä valvomaan, ettei Ruotsin kirkko sortuisi väkivallan
orjuuteen, ja kehottaen häntä tarkkaan pitämään huolta siitä, ettei
muukalaisille sen virkoja uskottaisi. Vakaasti vakuutti hän aikovansa
vastustaa paavin mielivaltaista menettelyä, jos kohta valtakunnan
muut piispat siihen tyytyisivät km. "Omaisuuteni ja henkeni" -- niin
kuuluivat hänen sanansa -- "olen valmis uhraamaan kirkon vapauden
edestä".
Stiernkors älysi, ettei kirkon silloinen jumalanpalvelus, jonka,
juhlamenojen merkityksestä oppimattomalla kansalla ei voinut olla
kuin korkeintain himmeä aavistus, riittänyt neuvomaan ihmisiä,
kristinuskon salaisuuksia käsittämään. Se kaipasi opetusta, tarvitsi
tietoa perehtyäkseen uskonnon salaisuuksiin. Tästä painavasta asiasta
nosti piispa kysymyksen Turussa v. 1492 pidetyssä pappiskokouksessa.
Paljo valoa lähti tästä tuumasta Suomen synkkiin saloihin. Jo samana
vuonna ilmaantunut uusi kirkkosääntö velvotti näet pappeja joka kerta
jumalanpalveluksessa kansan omalla kielellä seurakunnilleen lukemaan
"Isä meidän" ja "Ave Maria" rukouksen, apostolisen uskontunnustuksen
sekä rippikaavan, jotta kansa ne oppisi ja pääsisi käsittämään
kristinuskon pääkohdat. Muitakin Suomen kirkolle varsin tärkeitä
sääntöjä sisältävät Stiernkorsin kirkkosäännöt. Vakaasti kehottavat
ne muun ohessa sielunpaimenia viipymättä ja omaa etuaan katsomatta
lähtemään sairasten, luo, etenkin jos nämä ovat köyhiä, "koska ei
mikään ole Jumalan kuvaksi luotuja ja Kristuksen pelastamia sieluja
kalliimpaa". Valoisamman ajan enteenä muistettava on niinikään
se määräys, joka velvoittaa pappeja saarnatuoleilta neuvomaan
seurakuntalaisiaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kastamaan
lapsiaan, jos kastetta toimittamaan ei ehditä saada pappia. Jos
kykenemme ajatuksissa asettumaan Stiernkorsin ajan kannalle, täytyy
meidän myöntää, että nämä säädännöt ovat omiaan meissä herättämään
kunnioitusta häntä kohtaan. Ne osottavat hänen todella tarkoittaneen
kirkkomme parasta, jos kohta hän monessa suhteessa vielä onkin tuon
eksyneen katolisen katsantotavan orjana. Hän ei tyydy siihen, että
kansa ulkonaisesti vain taipuu kirkon käskyjä noudattamaan -- hän
tähtää syvempään, ollen altis tunnustamaan, että paljon, paljon vielä
puuttui. Miten tarkkaan hän seurasi kaikkia oloja, todistaa sekin
hänen kirkkosäännöissään tavattava määräys, etteivät papit vastedes
muista erillään olevissa huoneissa saisi ripittää naisia, koska tuo
oli antanut aihetta siveettömyyteen ja siten tuottanut pahennusta
vain. Siveyden ja kristillisyyden vuoksi kielsi hän niinikään, heti
piispaksi päästyään, nuo koululaisten monesta syystä moitittavat
keräysmatkat, kehottaen sen sijaan kirkkoherroja "siivojen miesten
kautta" kokoamaan teineille almuja sekä lähettämään siten hankitut
varat Turkuun ansiokkaimmille jaettaviksi.
Maunu Stiernkorsin nimi on historiamme jaloimpia. Mitä hän noina
kovina vuosina, jolloin Venäläiset hävittäen valloittivat suuren
osan maatamme, teki Suomen puolustukseksi, ei ole konsanaan
unohduksiin joutuva. Jos kukaan, niin on hän sanoillaan ja toimillaan
osottanut rakastaneensa tätä köyhää maata ja sen koetuksen koulussa
karastunutta kansaa. Mutta hänen toimensa viittaavat sitä paitse
mihin suuntaan Suomi on kehittyvä voidaksensa luoda itselleen
tulevaisuutta, jos kohta hän ei pystykään tietä raivaamaan.
Stiernkors kuoli Maaliskuun 12 p:nä 1500.
Vielä näiden tapahtumain jälkeen viihtyivät pari vuosikymmentä
katolisen kirkon erehdykset isiemme maassa. Kertomus tästä ajasta ei
enää kuulu viidenteentoista vuosisataan, jonka vuoksi sen liitämme
uuden ajan johdatukseen. -- Miten vaillinaiset piirteemme kirkkomme
vaiheista noina keski-ajan pimeinä vuosisatoina olivatkin olleet,
näkynee niistäkin, ken kansan tosiparasta silloinkin valvoi. Häntä,
esi-isiemme suurta, uskollista Jumalaa kiittäkäämme ja ylistäkäämme.
Ja jos Hänen armostaan Suomen kansaan edes jossain määrin soveltuvat
apostolein sanat "muinoin te olitte pimeys, mutta nyt te olette
valkeus Herrassa", niin rukoilkaamme Häneltä armoa "vaeltamaan
niinkuin valkeuden lapset".