Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!
Ei hän tahdo kuulla, eikä antaa, itseään kurittaa; ei hän tahdo
uskaltaa Herran päälle, eikä pidä itseään Jumalan tykö.
Hänen päämiehensä ovat hänessä niinkuin kiljuvat jalopeurat, ja
hänen tuomarinsa niinkuin sudet ehtoolla, jotka ei mitään jätä
huomeneksi. Sef. 1: 1-3.
Kovia iskuja oli paavikunta saanut noilta yleisiltä
kirkolliskokouksilta, jotka viidennentoista vuosisadan alkupuolella
kokoontuivat puhdistamaan turmeltunutta kirkkoa "pään ja jäsenten
puolesta". Sopisi odottaa, että "Pietarin jälkeiset" vihdoinkin
alkaisivat huomata, "mitä heidän rauhaansa sopi", etenkin kun samaan
aikaan Vikleff, Hus y.m. Herran valitut lähettiläät yhä kuuluvammin
vaativat ajan ilmiöitä Jumalan erehtymättömän sanan tuomioistuimen
eteen, mutta entistä hurjemmin vain kulki paavikunta eteenpäin
onnettomalla tiellään. Synnin viinistä juopuneina kuin ovat, eivät
paavit huomaa, miten heidän valtaistuimensa perustukset horjuvat.
"Jumala itse on lähettänyt heille väkevän eksytyksen", etteivät he
enää mitään pelkää. Yhä edelleen luulee Rooma voivansa maailmaa
hallita, vaikka Herran tuomio likenemistään likenee sen veripunaisten
syntien tahraamaa piispanistuinta. "Voi kauheata, rietasta ja
väkivaltaista kaupunkia!"
Taitamattomasti menetteli Baselin kokous taistelussa Eugen IV:ttä
vastaan. Tiedustelematta Euroopan kansojen mielipidettä, asiasta,
erotti se hänen virasta (1439), luullen mahtisanallaan voivansa
pakottaa kristikuntaa kuuliaisuuteen. Työläästi se muutamia vuosia
pysyi koossa, kunnes sen jäsenet hajosivat, turhaan ponnistettuaan
heikkoja voimiaan valitsemansa paavin suojelukseksi. Ei siinä
kylliksi, että Eugenin onnistui pysyä paavina: paavikunnan mahtavuus
sai uuden tukeen tästäkin voitosta, vaikka voitto kyllä itse
teossa oli enemmän kuin epäiltävä. Eräs sen ajan kuuluisimpia
henkilöitä _Eneas Sylvius_, joka Baselissa oli esiintynyt Eugenin
kiivaana vastustajana, meni ensin keisarin palvelukseen, vaan
lähti myöhemmin Roomaan, polvistui paavin eteen ja sai häneltä
piispanhiipan palkinnoksi. Samaan tapaan menetteli moni muukin
Eugen IV:nen vastustajista. Turvallisempi oli ajan turmeltuneista
lapsista paeta paavikunnan kehnoon satamaan kuin lähteä taistelemaan
ristiriitaisten aatteiden kuohuvalle merelle! Näin asiain ollen
onnistui paavikunnankin vielä muutamia vuosia säilyttää näennäistä
valtaansa. Eugenin jälkeisen _Nikolaus V:nen_ (1447-1455), jonka
siveellisyys on ajan turmeluksen, semminkin paavien siveettömän
elämän ilahuttavana vastakohtana, ei enää tarvinnut kokea mitään
vastarintaa: yksimielisesti tunnusti kristikunta hänen johtajakseen.
Kyllä koettivat muutamat ruhtinaat saada paavikuntaa kirkon lakina
tunnustamaan, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi,
mutta jo Nikolaus V:nen jälkeinen _Kalikstus III_ todisti
pelkäämättä keisari _Fredrik III:lle_, ettei hän aikonut noudattaa
Kostnitzin ja Baselin kokousten päätöksiä. Vielä rohkeammin edusti
yllämainittu Eneas Sylvius, päästyään paaviksi v. 1458, samaa
turmiollista valtiotaitoa. Hän on paavina tunnettu nimellä _Pius
II_. Nuoruudessaan oli hän elänyt hyvin siveettömästi, eikä suinkaan
hänen elämänsä sittemminkään ollut nuhteetonta; päinvastoin edustaa
hän vielä paavinakin aikansa kevytmielistä, mädännyttä katsantotapaa.
Sitä paitse oli hän myöskin luopumalla Baselin kokouksessa
lausumistaan mielipiteistä pilannut maineensa, vaan eivät riittäneet
nämäkään seikat miehen rohkeutta masentamaan. Uutterasti hän
työskenteli heikontaaksensa yleisten kirkolliskokousten vaikutusta ja
saadaksensa maailmaa jälleen taipumaan Rooman yliherruutta nöyrästi
tunnustamaan, kuten muinoin noina paavikunnan mahtavuuden aikoina.
Näiden vaiheiden ohessa oli uhkaava pilvi idästä noussut
turmeltunutta kristikuntaa varoittamaan. Turkkilaisten kasvava valta
likeni likenemistään Itä-Rooman vanhaa pääkaupunkia valloittaaksensa
senkin Muhamedin uskonnon kodiksi. Kautta vuosisatojen oli
Konstantinuksen mainehikas kaupunki voitollisesti luotaan torjunut
vihollisjoukkojen rynnäköt, vaan jo oli sen perikadon hetki joutunut.
Voidaksensa rakentaa salpoja Islamin tunnustajain voittoretkelle, oli
kreikkalainen kirkko, kuten tiedämme, siihen aikaan osottanut suurta
myöntyväisyyttä liittymään roomalaiseen, joka koetti sitä ystäväkseen
saada, vaan juopa oli aikojen kuluessa käynyt niin suureksi, ettei
pysyväistä liittoa saatu aikaan. Kuitenkin olivat paavit yhä edelleen
hyvinkin alttiit kehottamaan läntisen kristikunnan kansoja auttamaan
Konstantinopolin keisaria hänen taistelussaan uskottomia vastaan.
Siihen heitä kehotti Turkkilaisten kasvava valta, joka uhkasi
Roomankin kirkkoa perikadolla. He kehottivat kristikuntaa tarttumaan
aseisin, jotta yhteinen vihollinen saataisiin karkoitetuksi, siten
koettaen eloon virittää tuota ristiretkien aikakauden innostusta,
jonka turvissa paavikunnan maine muinoin oli niin suureksi
kasvanut. Mutta valjenneet olivat nuo kristikunnan nuoruudentoiveet
vuosisatojen rasittavissa vaivoissa, laskemassa keski-ajan aurinko.
Eivät saavuttaneet paavien kehotukset mitään yleisempää kannatusta.
Siellä täällä vain ryhdyttiin toimiin, vaan vaikuttimena oli
voitonhimo tahi joku muu itsekkäinen etu. Niin esim. varustivat
Venedigin ja Genuan kaupungit melkoisen laivaston puolustaaksensa
Itä-Rooman keisarikuntaa, sillä Turkkilaisten rynnäköt tuottivat
tappioa heidän kukoistavalle kaupalleen. Ainoastaan Unkarilaisissa
huomaamme uskonnollistakin innostusta, heidän seuratessaan
urhoollisen _Juhana Hunyadin_ lippuja, jotka väleen voitollisina
liehuivat taistelussa Islamin hurjia tunnustajia vastaan. Vaan
Itä-Rooman perikatoa eivät hekään voineet estää. Huhtikuussa v.
1453 saapui 250,000 miehen suuruinen turkkilainen sotajoukko
Konstantinopolin edustalle, ryhtyen kaupunkia piirittämään.
Urhoollisesti taisteli kuuluisan valtakunnan viimmeinen keisari
_Konstantinus XI_ pienen sotajoukkonsa kera voimallista vihollistaan
vastaan, vaan turhaa oli tämä taistelu. Toukokuun 29 p:nä tekivät
Turkkilaiset suuren rynnäkön, joka heille kaksi tuntia kestävän kovan
taistelun jälkeen avasi kaupungin portit. Urhoollisesti oli keisari
taistellut, virittäen loistoa ikivanhan valtakunnan viimmeisille
päiville. Hän otettiin vangiksi ja mestattiin. Hänen kera sai
surmansa 2,000 kristittyä. Kaupungin kaikista kirkoista paitse
yhdestä, joka ikäänkuin pilkaksi jätettiin Jesuksen tunnustajille,
riistettiin ristin merkki ja niistä tehtiin muhammedilaiset moskeat.
-- Vanhurskaudessa kosti Herra, jonka pitkämielisyyden turvissa
Itä-Rooman keisarikunta niin kauan oli säilynyt, vihdoin tämän
turmeltuneen valtakunnan suuret synnit. Ei saanut Sofiankirkko enää
nimeksikään olla Hänen kunniansa todistuksenmajana!
Konstantinopolin valloitus vaikutti huomattavan käänteen länsimaiden
oloissa. Turkkilaisten ikeen alla eivät kristityt helposti
viihtyneet, vaikkei heitä väkivallalla pakotettu uskonnostaan
luopumaan. Etenkin oppineet ja sivistyneet kammoksuivat noita
raakoja pakanoita, jotka säälimättä tallasivat heidän kalliimmat
muistonsa jalkojensa alle. Sentähden he joukottain siirtyivät
kristittyihin maihin, vieden muassaan sivistyksensä aarteet.
Siten koteutui kreikkalakien sivistys semminkin Italiaan, missä
jo ennestään vanhan klassillisen kirjallisuuden tutkiminen oli
vireillä. Kotimaastaan paenneet Kreikkalaiset kartuttivat tätä
ihmiskunnan kehitykselle niin tärkeää innostusta, virittäen tieteen
valoa oppimattomuuden pimeästä pyrkivän ihmiskunnan tielle. Siten
syntyi humanismi, tuo sivistyshistorian huomattava ilmiö, joka
koetti saada yleisinhimillistä sivistystä elpymään muinaisen
kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden kasvavasta juuresta.
Yleensä humanismin edustajat kyllä vieraantumistaan vieraantuivat
kirkolle, luoden monesti kristinuskolle hyvinkin vaarallisia. Jumalan
sanaa vastustavia tuotteita, vaan heidän kauttansa levisi myöskin
vanhojen kielten taito, jota paitse uskonpuhdistuksen suuri työ olisi
ollut mahdoton. Huomattava on myöskin, että karttuva sivistys jo
semmoisenaankin oli omiaan poistamaan lukemattomia ennakkoluuloja,
joiden sumuisessa ilmassa keski-ajan uskonnolliset erehdykset olivat
syntyneet ja karttuneet, "Herra on valmistanut istuimensa taivaassa,
ja hänen valtakuntansa hallitsee kaikkia".
Vaikka Konstantinopolikin oli Turkkilaisten hallussa, niin eivät
paavit luopuneet toiveistaan saada tätä kristikunnan uhkaavaa
vihollista Euroopasta karkoitetuksi. Pius II meni innostuksessaan
niin pitkälle, että itse lupasi ruveta ristijoukon johtajaksi, vaan
ei auttanut sekään. Eikä olisi hänen persoonansa tosiaankaan ollut
omiaan innostuttamaan sotilaita. Kun yleisestä ristiretkestä ei
mitään tullut, pyysi hän ainakin saada seurata erästä venetialaista
laivastoa, joka lähti Turkkilaisia hätyyttämään, vaan kuoli (1464),
ennenkuin ehti satamaan, missä laivasto oli. Häntä seurasi paavina
ensin _Paavali II_ ja tämän jälkeen _Siktus IV_. Molemmat elivät
hyvin siveettömästi, ikäänkuin uhalla kartuttaen paavikunnan jo ennen
kauhean suurta syntivelkaa. Viimmemainittu esim. rohkeni kartuttaa
paavinistuimen tuloja verottamalla Rooman porttoloita, ja ikäänkuin
pilkataksensa vanhurskaan Jumalan lähenevää tuomioa, ryhtyi hän
komeilla palatseilla koristamaan turmeltunutta pääkaupunkiaan. Yhä
syvempään vain uupui paavinistuin irstaisuuden ja muiden syntien
lokaan hänen jälkeisensä _Innocentius VIII:nen_ aikana. Julkisesti
harjoitti hän mitä ilkeintä siveettömyyttä, toimittaen monille
lapsilleen hyvää toimeentuloa vatikaanin runsaista varoista. Vaan
ei hän silti luopunut edeltäjäinsä unelmista saada kristikuntaa
lähtemään ristiretkelle Turkkilaisia vastaan. Kunnioitusta hänkin
vaati paavin arvolle, kuuliaisuutta käskyilleen! Innocentius VIII on
kuuluisa siitäkin, että nuo hirveät noitatuomiot hänen käskystään
tulivat yleisiksi. Katolinen kirkko ei näet ollut voinut poistaa
noitumisen pakanuuden ajoilta perittyä taikauskoa, kristikunnasta,
vaan sitä harjoitettiin paljon vielä viidennellätoista vuosisadalla.
Etenkin olivat naiset alttiit luottamaan loihtimisen tenhovoimaan,
herättäen salaperäisillä noitatempuillaan monessa, paikassa
hämmästystä, levottomuutta. Moni etevä mies oli koettanut saada
näitä kirkkoa ja kristinuskoa solvaavia tapoja hävitetyiksi
kristikunnasta, vaan turhaan. Eikä tuo kummaa ollutkaan. Kun
totuuden tunnustajat poltettiin roviolla, kirkon oppi erehtymistään
erehtyi ja paavinistuin uupui yhä inhottavampaan lokaan, kun
luostarit turmeltuivat, papit tahrasivat maineensa synnin poluilla
ja inkvisitsioonin kidutuskoneet vain vaativat ihmisiä uskomaan --
silloin säilyi, vieläpä yltyikin ajan levottomissa aalloissa tuon
yleisen tyytymättömyyden rinnalla taikauskokin. Luonnollista on,
että Innocentius VIII:nen sen kukistamiseksi määräämät pakkokeinot
ainoastaan lisäsivät onnettomuutta. Lukemattomia noitia kidutettiin,
poltettiin tahi surmattiin muulla tavoin paavin käskystä. Eivät
olleet vatikaanin salit, eivät Rooman porttolat omiaan häntä
muistuttamaan, miten kauhean suuri semminkin hänen syynsä taikauskon
yhä karttuvaan valtaan oli. Eivätkä tuohon suuntaan myöskään
ajatelleet inkvisitsioonin verikoirat, he vain kylmäkiskoisesti
tekivät tehtävänsä autuaaksitekevän kirkon, nimessä. Mutta ei
nukkunut Hän, "joka maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee".
Jo joutui keski-ajan ilta, vaan tilintekoa pelkäämättä harjoitti
Rooman paavi veripunaisempia syntejä kuin konsanaan ennen. "Pietarin
istuimella" istui siihen aikaan _Aleksanteri VI_ (1492-1503).
Tässä hirviössä olivat kaikki paheet ikäänkuin solmineet liiton.
Ei ainoatakaan valonkohtaa hänen hallituksessaan: kaikki on
pimeää, kuni synnin yö. Turhaan koettaisimme kuvata paavinistuimen
kurjaa tilaa tämän viidennentoista vuosisadan viimmeisen paavin
aikana. Tuo olisi vain mitä inhottavimpien syntien ja rikosten
luettelemista. Kauhistuksella kuuli maailma kertomuksen paavin
ja hänen lastensa, _Lucretia Borgian_, _Caesar Borgian_ y.m.,
hurjasta elämästä kristikunnan pääkaupungissa. Turhatko olivat siis
ponnistukset olleet, kun sielunvihollinen saavutti yhä suurempaa
valtaa? Toivottomuuteenko oli kristikunta tuomittu nääntymään,
synnin lokaanko oli kirkko ainaiseksi vajoova? Tuohon suuntaan eksyi
ajatuksissaan moni hurskas ihminen, nähdessään keski-ajan kauniiden
unelmain ja toiveiden haihtuvan ja tähtien sammuvan sen taivaalla.
Mutta horjumattomana pysyi silloinkin raamatun todistus: "Jumalan
merkit ovat suuret ja hänen ihmeensä voimalliset; hänen valtakuntansa
on ijankaikkinen valtakunta, ja hänen valtansa pysyy suvusta sukuun".