Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
-- vartija, mitä yö kuluu? Jes. 21: 11.
Tämä mainio mies syntyi Mynämäen pitäjän Alasjoen talossa Lokakuun
14 p:nä 1357. _Tavastien_ suku oli jo siihen aikaan mahtava. Maunun
isä, _Olavi Tavast_, joka oli rikas rälssimies, oli hänen syntyessään
Hemming piispan voutina Kuusiston linnassa. Tämä seikka määräsi
epäilemättä suureksi osaksi pojan tulevaisuuden. Varmaan huomasi tuo
kirkon etuja tarkkaan valvova piispa nuorukaisen suuret lahjat, eikä
suinkaan tunnu oudolta erään historioitsijan oletus, että Maunu hänen
kehotuksestaan päätti ruveta papiksi. Vaan oli miten olikaan: ei
erehtynyt Kuusiston linnanvoudin poika valitessaan tämän elämänuran,
sillä hänestä tuli Suomen kirkon mainehikkain katolinen piispa.
Maunun nuoruudenaika on kokonaan tuntematon. Sitä tärkeämpi on
ensimmäinen hänen miehuudenajaltaan säilynyt tieto, semminkin kun
se on omiaan muistuttamaan meitä siitä armosta, joko "koittona
ylhäältä etsi" 14:nen ja 15:nen vuosisadan kristikuntaa. Kirkkomme
aikakirjoihin on merkitty, että Maunu Tavast sai maisterin arvon
Pragin yliopistolta v. 1398. Mahdoton on olettaa, ettei tuo
tavattoman lahjakas mies, jonka tietohalu oli ohjannut hänen
askeleensa syrjäisestä Suomesta Böhmin kuuluisaan opinahjoon,
tutustunut Husiin ja kuunnellut hänenkin luentojaan. On kyllä totta,
että nämä luennot alkoivat vasta viimmemainittuna vuonna, totta
myöskin, etteivät tuon suuren uskonpuhdistajan mielipiteet siihen
aikaan vielä olleet vakaantuneet vaan olipa Pragin yliopistossa
jo ennen hänen esiintymistäänkin uuden ajan hengen tuulahdus
vaikuttanut etenkin nuorisoon, vaatien sitä taisteluun pimeyden ja
valheen varjovaltoja vastaan: ken pystyy väittämään, ettei Herra
näissä vaiheissa etsinyt sitäkin miestä, jonka elämäkertaa tässä
silmäilemme? Minkä vastauksen oli Maunu Tavast, palattuaan takaisin
Suomeen, antava pimeässä haparoivan kansansa utelevaan kysymykseen:
"vartija, mitä yö kuluu?"
Luultavasti oli Maunu Tavast, lähtiessään Pragiin opintojaan
jatkamaan, kaniikina Turussa. Sittemmin oli hän jonkun aikaa kuningas
_Eerik Pommerilaisen_ kanslerina, vaikka tämä eräässä kirjeessä
vuodelta 1406 nimittää häntä ainoastaan "rakkaaksi papiksensa". V.
1410 pääsi Maunu Turun tuomiokirkon arkkidiakoniksi ja kaksi vuotta
myöhemmin, kun Suomen piispanistuin Beron kuoleman kautta tuli
joutilaaksi, Turun piispaksi. Noudattaen edeltäjäinsä esimerkkiä,
matkusti hän Roomaan, missä hän paavi Juhana XXIII:nen käskystä
vihittiin virkaansa p. Katarinan kirkossa (1412).
_Maunu II Olavinpoika Tavast_ oli jo 55 vuoden ikäinen, kun hän
ryhtyi johtamaan Suomen kirkkoa. Mutta eivät ilmaise hänen toimensa
ikäkulun väsymystä, vaan päinvastoin innostuneen miehen murtumatonta
voimaa. Käydessään ulkomailla oli hän nähnyt, kuullut ja oppinut
paljon eikä aikonut hän olla sitä käyttämättä Suomen kirkon hyväksi.
Vaan ristiriitaisia olivat äänet, joita hän kristikunnan emämaissa
kuuli, monenkaltaiset ne opetukset, joita häntä oli kehotettu
noudattamaan. Etenkin Roomassa käydessään oli hän kokenut, miten
levoton aika oli. Husin herätyshuutojen kaiku kuului kaikkialle,
herättäen innostusta, hämmästystä ja vihaa; Pisan kokous oli puhunut
rohkeita, ennen kuulumattomia sanoja turmeltunutta paavikuntaa
vastaan, ja Pariisissa, johon kaupunkiin Maunu paluumatkalla
poikkesi, puhuttiin uudesta yleisestä kirkolliskokouksesta, joka oli
ryhtyvä yhä tehokkaampiin toimiin puhdistaaksensa kirkkoa "pään ja
jäsenten suhteen". Suomessa ei näistä painavista kysymyksistä paljo
tiedetty, täällä oltiin entisillään tahi oikeammin: katolisen kirkon
erehdykset juurtuivat juurtumistaan kansaan. Oliko Suomen uusi piispa
hoitava kirkkonsa peräsintä niin, että tuo uuden ajan tuulahduskin,
jonka virkistyttävää ilmaa hänkin oli vähän hengittänyt, pääsisi
vaikuttamaan laivan purjeisin, vai oliko hän ohjaava sen kulkua
samaa sumuista tietä, jota se niihin asti oli kulkenut? Vastauksena
ovat miehen vaikutus ja toimet Turun piispana, joita tässä lyhyesti
tahdomme tarkastaa.
Palattuaan kotia Roomasta, ryhtyi Maunu Tavast heti jatkamaan
edeltäjäinsä toimia. Niiden silmämääränä oli, kuten tiedämme,
hankkia Suomen kirkolle maallista rikkautta, loistoa sen
jumalanpalvelukselle, arvoa ja valtaa sen papistolle.
Johdonmukaisemmin ja tuntuvammin kuin kukaan ennen häntä työskenteli
Maunu Tavast tuohon suuntaan, eikä ole kukaan kirkkomme paimenista
sittemminkään niin tehokkaasti toiminut katolisuuden palveluksessa.
Jo edellisten piispojen aikana olivat ihmiset harjaantuneet
pitämään kirkolle annettuja lahjoja erinomaisen ansiokkaina ja
Jumalalle otollisina. Maunu Tavast ei suinkaan tätä eksynyttä
ajanhenkeä vastustanut. Päinvastoin koetti hän sekä kehotuksilla
että omalla esimerkillään saada sitä juurtumaan yhä syvempään
Suomalaisten sydämmiin. Eikä hän turhaan työtä tehnyt, jos asiaa
katolisen kirkon kannalta arvostelemme. Miltei kaikki Suomen Siionia
koskevat, niiltä ajoilta säilyneet kirjeet, ovat lahjakirjoja
kirkon hyväksi. Ne kartuttivat ennen arvaamattomassa määrässä sen
omaisuutta, antaen sille siten tarpeellista alueellista apua,
vaan eksyttivät samalla esi-isiämme yhä pitemmälle keski-ajan
vaarallisimman erehdyksen mutkaisella polulla. Piispa itse kulki
oppaana edellä. V. 1421 rakennutti hän tuomiokirkkoon "omansa ja
vanhempainsa sielujen pelastukseksi, kaikkien pyhien enkelien ja
pyhän Birgittan kunniaksi" _pyhän ruumiin kuorin_. Siinä palvelevan
papin tehtävänä oli usein lukea messuja kuorissa. Perustuskirja
säätää, että pyhän ruumiin kuorin pappisvirka etupäässä oli uskottava
Tavastein suvun jäsenelle. Piispa oli yksissä tuomiokapitulin
kanssa hänen valitseva. Varojaan säästämättä lahjoitti Maunu, joka
erinomaisella lemmellä näkyy suosineen etenkin tätä perustamaansa
laitosta, sen alttarille monesti suuria lahjoituksia. -- Monta muuta
uutta alttaria syntyi Suomen emäkirkossa Maunu Tavastin aikana.
Niistä mainittakoot Johanneksen, p. Annan, p. Andreaan, Pietarin,
Paavalin ja p. Kolminaisuuden alttarit. Tietysti oli Maunun mahdoton
itse kustantaa kaikkia näitä laitoksia, sillä niihin yhdistetyt
pappisvirat kysyivät päivä päivältä yhä suurempia varoja, vaan
hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Ruhtinaat ja ruhtinattaret,
valtakunnan mahtavat ylimykset, virkamiehet, porvarit, talonpojat
kaikki kiiruhtivat kilvan rikastuttamaan kirkkoa, siten päästäksensä
Turun mahtavan piispan suosioon ja hankkiaksensa sieluillensa rauhaa
elämässä ja kuolemassa. Täten kohosi semminkin tuomiokirkon komeus
ennen aavistamattomassa määrässä. Kaniikein luku karttui kuudesta
kymmeneen, ja heitä auttamaan liittyi kuoripappien yhä lukuisammaksi
kasvava joukko, joka ihanalla veisullaan sai jumalanpalveluksen
viehättävän kauniiksi. Messuja pidettiin joka päivä aamusta iltaan,
ja joka tuomiokirkossa tahi muualla tuon kuuluisan piispan näki,
huomasi miehen koko käytöksestä ja erittäin siitä hartaudesta, jota
hän jumalanpalvelusta toimittaessaan aina osotti, ettei hän tavan
ja maallisen etunsa vuoksi vain paimenvirkaansa noin hartaasti
toimittanut. Ankarasti hän valvoi kirkon kuria, vaatien etenkin
itseltänsä tarkkaan sitä pyhyyttä, jolla keski-ajan hurskaat pyrkivät
Jumalan ja pyhimysten suosioon. Piispanistuimensa ja isältään
perimänsä talojen tulot käytti hän paitse kirkon rikastuttamiseksi
suureksi osaksi myöskin köyhien hyväksi, rakensi sairashuoneita,
puolusti sorretuita, tuki orpoja ja vaivaisia, holhoi ja, kieltäen
itseään, autti. Aikakirjoihimme on myöskin merkitty, että raskasten
verojen ijes Maunu Tavastin toimesta nostettiin monen köyhän seudun
asukasten niskoilta, hallitus kun miltei aina oli altis noudattamaan
Turun jalon piispan esityksiä. Etenkin jos otamme huomioon, miten
irstaisuus, voitonpyyntö ja muut silmiinpistävät paheet olivat
yleiset sen ajan papistossa (Maunu Tavastin oma arkkipiispa,
Upsalan piispa _Johannes Jerechini_ esim. erotettiin virastaan
siveettömän elämänsä tähden), ei ole kumma, että hän vuosi vuodelta
tuli yhä kuuluisammaksi. Piispankronika kertoo hänen istuneen "kuin
toinen Joosef ylimysten ja valtaneuvosten kesken" sekä ihmisten
"palvelleen häntä kuin kuninkaallista majesteettia". Hän oli -- niin
todistaa sama kronika -- "suuri toimissaan, niinkuin nimeltäänkin"
[Latinalainen sana _magnus_ (Maunu) merkitsee suuri.].
Maunu Tavastin mainetta kartutti arvaamattoman suuressa määrässä
hänen pyhiinvaellusretkensä Palestinaan, jolle matkalle hän piispana
ollessaan lähti. Vaikka vuosiluku on tuntematon, on kertomus täysin
luotettava. Sekin todistaa Maunu piispan olleen noita keskiajan
hurskaita, jotka, kuuliaisina katolisen kirkon erehtyneelle
uskolle, olivat alttiit sitä sydämmestään kannattamaan ja sille
uutta elinvoimaa hankkimaan vielä silloinkin, kun totuuden Henki
yhä kuuluvammin vaati kristikuntaa astumaan pimeydestä Herran
ihmeelliseen valoon. -- Matkalla kävi Maunu myöskin Venedigin
rikkaassa kaupungissa. Siellä hän osteli kaikenkaltaisia koristuksia
ja kalleuksia tuomiokirkkonsa tarpeeksi. Niistä ansaitsevat etenkin
muistamista: iso hopearisti, moniaat puhtaasta kullasta tehdyt
astiat p. ehtoollista varten, hopea-kotelot, joihin p. Henrikin
luut kätkettiin, kalliit kirkonvaatteukset, hopealla koristetut
evankeliumi- ja epistolakirjat sekä arvokas kirjakokoelma, sisältävä
jumaluustiedettä ja kirkkolakia käsitteleviä kirjoja.
Luonnollista on, että Turun tuomiokirkon komeus ja sen
jumalanpalveluksen loisto kehottivat esi-isiämme koettamaan saada
köyhän Suomen muitakin Jumalalle pyhitettyjä rakennuksia edes
jossain määrin tuon kuuluisan emäkirkon kaltaisiksi. Uusia kirkkoja
rakennettiin monessa paikoin, vanhoja laajennettiin ja koristettiin.
Niin esim. perusti kuningas _Kaarle Knuutinpoika_ Viipurin kirkkoon
kolme alttaria. Ne pyhitettiin Johannekselle, p. Katariinalle ja p.
Annalle. Kaikkialla oli Maunu piispan uskonnollinen innostus, hänen
esimerkkinsä ja valtaava henkensä kehottamassa, johtamassa. Jota
vanhemmaksi hän tuli, sitä innokkaammin vain hän valvoi katolisuuden
etuja laajassa hiippakunnassaan. Todistuksena on muiden uutterain
tointen kera seuraavakin. Ennen on kerrottu, miten koko Porvoon
pitäjä Hemmingin aikoina joutui Paadisten luostarin haltuun. Kun
kuningas Maunu Eerikinpoika, joka, kuten tiedämme, sai mainitun
piispan tähän lahjoitukseen suostumaan, syöstiin valtaistuimelta,
korjasivat Viipurin linnan haltijat kysymyksessä olevan alueen
kruunulle. Paadisten luostari ei tietysti ollut siihen tyytyväinen,
vaan uudisti tuon tuostakin vaatimuksiaan, tottunut kuin se oli
hyväksensä käyttämään tuon verraten varakkaan alueen veroja.
Epäilemättä olisi tämän johdosta syntynyt pitkiäkin rettelöitä, ellei
Maunu Tavast olisi ryhtynyt tehokkaisin toimiin niiden estämiseksi.
Hän käytti nim. tuosta kuningas Eerikin ja Margareeta kuningattaren
lahjoituksesta melkoisen summan (noin 2000 nyk. S. markkaa), ostaen
sillä Porvoon pitäjän ainaiseksi vapaaksi Paadisten luostarin
vaatimuksista. Tuossa ruhtinaallisessa lahjoituksessa siten syntynyt
vailinki korvattiin hiippakunnalle takaisin saadun alueen maksamilla
veroilla.
V. 1429 hävitti tulipalo suurimman osan Turkua. Liekit eivät
säästäneet tuomiokirkkoakaan, ne painoivat siihenkin hävityksen
leiman. Vaan ei masentanut tämäkään kohtaus murtumattoman piispan
intoa. Muutaman vuoden kuluttua korotti hänen rakas kirkkonsa entistä
komeampana huippuaan taivasta kohti, läheltä ja kaukaa jälleen
kutsuen ihmisiä messuja kuulemaan ja lumoavaa hartautta nauttimaan
Suomen kuuluisimpain pyhimysten muistorikkaassa temppelissä.
Mahdollisesti lähti Maunu yllämainitulle matkalleen pyhään maahan
juuri tämän tulipalon johdosta, Herran haudalla etsiäksensä
lohdutusta surussaan ja hankkiaksensa kirkollensa koristuksia tulen
hävittämien kalleuksien sijaan. Vaan olkoon asian laita miten
tahansa, sen ainakin varmaan tiedämme, että Suomen asukkaat hänen
toimestaan heti ryhtyivät kuuluisaa tuomiokirkkoansa korjaamaan ja
kauniiksi sisustamaan. Yksissä Ruotsin piispojen kanssa julisti Maunu
Tavast v. 1441 40 päivän synninaneet kaikille, jotka määrättyinä
juhlapäivinä saapuivat tuomiokirkkoon tahi Suomen hiippakunnan muihin
kirkkoihin ja niitä lahjoituksilla muistivat. Vielä anteliaampi
oli Baselin kirkolliskokous. Se lähetti seuraavana vuonna kirjeen
Suomeen, luvaten synninpäästöä aina 20 vuodeksi jokaiselle, joka
oli altis uhraamaan rahoja tulen turmeleman tuomiokirkon hyväksi.
Muitakin samankaltaisia kirjeitä saapui katolisen kirkon ylimyksiltä
Maunun aikana ja epäilemättä etenkin hänen ilmoitustensa johdosta
Turkuun. Eivätkä ne vaikutuksetta olleet: köyhän Suomen kirkko
rikastumistaan rikastui. Tämä seikka kyllä taivutti kansan mieltä
siihen käsitykseen, että kaikki maallinen työ ja toimi on velvollinen
etupäässä tarkoittamaan kirkon etua, siten opettaen esi-isiämme
sielunsa autuudeksi uhraamaan kaikki, mutta he eksyivät samalla
myöskin yhä kauemmas siitä sanasta, joka todistaa: "Jumala on henki
ja oikeat rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa".
Olemme nähneet, miten uutterasti Maunu piti huolta katolisuuden
voitosta Suomessa. Häntä uskollisemmin ei ole kukaan palvellut
tätä aatetta, eikä pysty kukaan todistamaan, että hänen mielensä
tässä palveluksessa yltyi vallanhimoisen kirkkoruhtinaan
kovasydämmisyydeksi ja ylpeydeksi, kuten useampain keski-ajan
eteväin piispojen kävi. Omaa etuansa valvoi hän ainoastaan niihin
määrin, kuin hänen käsityksensä kirkon kunniasta sitä vaati. Arka
oli hän kyllä piispallisen arvonsa suhteen, vaan kirkon eikä oman
maineensa tähden. Ja ken uskaltaa väittää, ettei tuo kaunis liekki,
joka säteili hänen silmistään, hänen harjoittaessaan verratonta
armeliaisuuttaan köyhiä kansalaisiaan kohtaan, rukoillessaan tahi
jumalanpalvelusta toimittaessaan, ollut rakkauden Herran virittämä,
vaikka siihen liittyikin paljo keski-ajan eksyneen hengellisyyden
valevaloa?
Mainitsemiimme todistuksiin Maunu Olavinpojan Tavastin toimista Turun
hiippakunnan piispana, liittyy vielä semminkin yksi, jota emme saa
unohtaa. Tarkoitamme hänen laajassa hiippakunnassaan toimittamiaan
tarkastusmatkoja. Miten vaivaloiset nämä, matkat olivat, voimme
päättää esim. siitä, että Maunun toimesta rakennettiin majatalo sille
18 peninkulmaa pitkälle asumattomalle taipaleelle, joka siihen aikaan
erotti Sysmän ja Savon kirkot toisistaan. Semmoisissa erämaissa
liikkui hän vielä päälle 80 vuoden vanhana, tarkastaen pappien työtä,
varottaen, nuhdellen, neuvoen ja kehottaen seurakuntia. Missä tahansa
hän levähti, jos erämaan synkissä saloissa tahi asutuissa seuduissa,
siihen asetettiin hänen pieni kappelinsa, ja muassaan olevat papit
toimittivat siinä jumalanpalvelusta, jota hän itse aina johti.
Ihmetellen, kunnioittaen katseli kansa kaikkialla tuota Suomen kirkon
hurskasta piispaa, jonka esimerkki niin valtaavasti kehotti kaikkia
irtautumaan maallisista ja ylentämään sydäntään Herran puoleen. Hän
oli -- niin arveltiin -- likeisesti sukua niille pyhimyksille, joista
hän puhui ja joiden kanssa hän niin ahkeraan seurusteli. Ei kuulunut
Suomen erämaihin husilais-sodan melskeen kaikua eikä niitä ääniä,
jotka vaativat kristikunnan kansoja taisteluun paavikirkon valeita
vastaan: täällä polvistuivat ihmiset nöyrinä vanhan piispansa kera
pyhimysten kuvien edessä keski-ajan yön kuutamossa. Mutta siunausta
siitäkin oli, sillä "laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja
aivan hyvä".
Vähitellen oli Suomessa ruvettu perustamaan koulujakin lasten
opettamista varten. Ne olivat tietysti siihen aikaan vielä hyvinkin
vähäpätöisiä, vaan arvaamattoman suuresta merkityksestä kuitenkin.
Maunu Tavast kannatti niitä kaikin tavoin, hankkien muun ohessa
paavilta anekirjoja niille, jotka rahalla, ruualla tahi vaatteilla
auttoivat köyhiä koululaisia. Että Suomessakin tietohalu vähitellen
alkoi herätä, huomaamme semminkin siitä, että moni nuorukainen
täältä matkusti ulkomaille, Pariisissa, Pragissa y.m. opintojaan
jatkaakseen. Tuo on unestaan heräjävän kansamme totuuden kaipua, joka
sillekin ennustaa uskonpuhdistuksen aamun koittoa.
Myöhään oli Suomi päässyt kristinuskon osallisuuteen. Sentähden eivät
katolisen kirkon laitokset täällä saavuttaneet sitä kukoistusta,
kuin Euroopan sydänmaissa. Niinpä löytyi täällä ennen Maunu Tavastin
aikoja esim. ainoastaan viisi luostaria. Näistä olemme jo maininneet
Turun Dominikani-luostarin. Myöhemmin perustettiin Viipuriin kaksi
luostaria, toinen noudattava Dominikanein, toinen Fransiskanein
ohjesääntöjä. Viimmemainittuun munkkikuntaan kuuluivat niinikään
muut kaksi, Rauman ja Ahvenanmaan luostarit. Kuten olemme nähneet,
edustaa Maunu Tavast kaikissa toimissaan keski-ajan uskonnollista
katsantotapaa, suosien sydämmestään myöskin munkkilaitosta, vaikka
uuden ajan heräjävä tuulahdus jo monessa paikoin tuomiten likenee
luostarien muureja, uhaten paljastaa näiden takana piileilevät
paheet. Uuden luostarin perustaminen köyhään Suomeenkin oli jo
kauan ollut hänen hartain toivonsa. Etenkin viehätti Maunua
Birgittan maine: hänen perustamansa munkki- ja nunnayhdistykseen
kuuluvaksi aikoi vanha piispa aikomaansa luostaria, jos hänen
onnistuisi saada se aikaan. V. 1438 sai hän asian niin pitkälle
ajetuksi, että Ruotsista saapui kirje, joka kehotti häntä Suomen
valtiomiesten kera valitsemaan paikkaa aivotulle luostarille.
Muutaman vuoden kuluttua (1443) perustettiin Raision pitäjään, nyk.
_Naantalin_ alueelle, _Vallis gratiae_ [Vallis gratiae merkitsee
armon laakso; siitä ruotsalainen niini Nådendal (Naantali).] niminen
_Brigittiläis-luostari_. Maunu piispa oli ensimmäinen toimessa. Hänen
kustannuksellaan rakennettiin luostarikirkon pääkuori ja sakaristo,
jota paitse hän kehotuksillaan sai ihmisiä lahjoittamaan laitokselle
maita ja muita lahjoituksia.
Maunu Tavastin toimet valtiollisella alalla eivät kuulu
kirkkohistoriaan. Se kuitenkin mainittakoon, että hän monesti otti
valtionkin asioihin osaa, osottaen aina horjumatonta uskollisuutta
kuninkaallensa. Vielä v. 1448 kävi hän Ruotsissa, ollen saapuvilla
kuningas _Kaarle Knuutinpojan_ kruunajaisissa. Tämän jälkeen hoiti
hän vielä kaksi vuotta paimenvirkaansa, kunnes hän, väsyneenä
raskaasta elämäntyöstään ja 93 ikävuoden painamana, luopui
piispanvirastaan 1450. Turkuun rakentamastaan komeasta piispantalosta
siirtyi hän nyt Naantaliin, missä oli valmistanut itselleen pienen
asunnon lähellä luostaria. Siellä sammui vanhuksen elämä v. 1452. Hän
haudattiin pyhän ruumiin kuoriin.
Olemme viitanneet siihen, että Maunu Tavast oli yksi niitä, joiden
aikaa uskonpuhdistuksen aamukoitto valaisi. Sen merkitys ei hänelle
kirkastunut, vaikka hän kävi sitä läheltä katsomassa. Raamattu
todistaa: "joka on totuudesta, hän kuulee totuuden äänen". Mihin
määrin näiden sanojen tuomitseva puoli soveltuu häneen, sen tietää
Herra yksin. Vaan emme silti saa jättää niitä huomioon ottamatta,
arvostellessamme Suomen katolisen ajan etevintä piispaa. Hänen
monessa suhteessa jalo muistonsa on oikeutettu sitä vaatimaan. Ja jos
sen kautta himmeneekin tuon maineen loisto, niin ei vähene sen Herran
kunnia, jonka viinimäessä Maunu Tavast verrattomalla ahkeruudella
teki työtä. Ei voinut vielä tämäkään Suomen Siionin vartija vastata
esi-isiemme huokaukseen: "mitä yö kuluu?" mutta horjumaton oli Herran
lupaus "nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran
kunnia koittaa sinun ylitses".