Pisan kirkolliskokous (1409).
-- Herra pysyy ijankaikkisesti, hän on valmistanut istuimensa
tuomioon.
Ja hän tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa, ja hallitsee kansat
oikein. Ps. 9: 8-9.
Nimettömän tuskan valtaamana etsi neljännentoista vuosisadan
kristikunta valoa pimeässä. Mystikkojen syvät huokaukset, "Jumalan
ystäväin" herättävät saarnat, Vikleffin jalo taistelu totuuden
puolesta -- nämä, samoinkuin lukemattomat muut samaan suuntaan
tähtäävät ilmiöt, ennustavat suurta muutosta kirkon vaiheissa.
Mutta ennenkuin tämä muutos tapahtuu, paljastaa katolinen
kirkko yhä selvemmin kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan
heräävän omantunnon vaatimuksia. Levoton on aika, täynnä
tuskaa ja kaikenkaltaista onnettomuutta. Hirmukuoleman kauhut
saarnaavat voimallisesti tämän elämän katoavaisuudesta ja Jumalan
vanhurskaudesta, pakottaen lukemattomien sydämmestä tuon tuskallisen
kysymyksen: mitä minun pitää tekemän, että ijankaikkisen elämän
saisin? Paaviin, "Pietarin jälkeiseen", "Kristuksen sijaiseen",
luo pimeydessä haparoiva kristikunta silmänsä, pyytäen neuvoa,
huutaen apua; vaan siksi surkea on paavikunnan alentuminen, siksi
julkinen paavien vankeus Avignonissa, että oppimattomatkin alkavat
epäillä. Ja kun ei apua missään näy, kun turmeltunut kirkko ei voi
johdattaa korvessa vaeltavaa kansaa, silloin syntyy jälleen uusia
lahkoja, toinen toistaan kamalampi, tuomioksi elävältä kuolleelle
kristikunnalle. Neljännentoista vuosisadan vaiheissa hämmästyttävät
_Flagellantit_ (ruoskijat) maailmaa hurjalla herätyshuudollaan,
ja samaan aikaan ilmaisee _Tanssijain_ lahko mitä surkeimmalla
tavalla, kuinka kauas kristikunta on eksynyt raittiin ja raamatun
mukaisen kristinuskon suoralta tieltä. Tuntematta "Jumalan karitsaa,
joka poisottaa maailman synnin", koettivat edelliset tyydyttää
omaatuntoansa ruumiinkidutuksilla. Suurissa joukoissa kulkivat he
seudusta toiseen, ruoskien verisiä selkiään ja veisaten jyrkyttäviä
katumusvirsiään. Paavi Klemens VI kielsi v. 1350. Flagellanttein
retket, vaan tämä ei auttanut. Kuni lumivyöry kasvoi heidän
joukkonsa, yhä hurjimmiksi kiihtyivät heidän meluavat huutonsa. Ennen
pitkää kuului heidän huuliltaan mitä ankarinta moitetta kirkkoa ja
sen turmeltuneita, nautintoon ja hekumaan uupuneita paimenia vastaan.
Ainoastaan säälimättömät ruumiinkidutukset -- niin he saarnasivat
-- kelpaavat synnit sovittamaan. Vaikka inkvisitsioonin verikoirat
ahkeraan koettivat heitä pakottaa vaikenemaan, ei liikettä saatu
kokonaan masennetuksi: Flagellanttein kamalat huudot kuuluivat siellä
täällä uskonpuhdistuksen aikoihin asti.
Yhtä raivoisa kuin Flagellanttein liitto oli Tanssijain lahko,
vaikka sen erehdykset pukeutuivat toiseen muotoon. Hurjasti huutaen
tunkeutuivat he kirkkoihin ja muihin julkisiin paikkoihin, kuohuttaen
mieltään ja väsyttäen ruumistaan huimaavalla tanssilla, kunnes
monesti pyörtyneinä kaatuivat maahan. Vielä viidennellätoista
vuosisadalla tavataan heitä paljo.
Herra se on, joka näin "tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa".
Eikö paavikunta, joka yhä edelleen säätää turmiollisia lakejaan
kristikunnan noudatettaviksi, vihdoinkaan ole ajatteleva mitä sen
rauhaan sopii? Kirkkohistoria vastaa tähän kysymykseen kertomalla
paavien istuimen vaipumisesta vielä surkeampaan alentumisillaan.
Ainoastaan kuolema oli estänyt Gregorius XI:ttä muuttamasta takaisin
Avignoniin, sillä tukalalta tuntui hänestä Roomassa olo. V. 1378
kokoontuivat kardinaalit uutta paavia valitsemaan. "Me tahdomme
roomalaista paavia, surmatkaat nuo franskalaiset koirat!" huudettiin
kaduilla. Useimmat äänet sai neapelilainen _Urbanus VI_. Hän oli
ankara itseänsä kohtaan, oppinut ja tavallansa kykenevä mies, mutta
samalla raaka ja maltiton. Koettaen parannella kirkon hallitusta,
kartutti hän vain onnettomuutta, hankkien itselleen katkeria
vihamiehiä etenkin franskalaisissa kardinaaleissa. Nämä pakenivat
Roomasta, julistivat Urbanuksen vaalin mitättömäksi ja valitsivat
_Klemens VII:nen_ paaviksi (1378). Urbanusta kannattivat Saksa,
Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi, Puola, Preussi ja Italia:
jota vastoin Länsimaiden muu kristikunta oli Klemensin puolella, joka
otti asuakseen Franskassa. Ääretön sekasorto oli tämän paavikunnan
kahtia hajoomisen seurauksena. Toinen paavi kirosi toisen, julistaen
vastustajansa puolustajat pannaan. Onnettomat ihmiset eivät tienneet,
kenen puoleen kääntyä, keneen turvata; ei löytynyt sitä ihmistä,
joka ei olisi ollut kirkonkirouksen alaisena. Moni hurskas mies ja
nainen kuoli epätoivoon, toiset ostivat synninaneet milloin miltäkin
paavilta, kirkon jo ennen kehno kuri lannistui lannistumistaan,
kerjäläismunkkien paheet kävivät julkisemmiksi, lahkolaisten huudot
yhä hurjemmiksi. Ikäänkuin kuolemaan vihittynä huokaelee kristikunta
syntivelkansa tuomitsemana. Koko ilma on myrkytetty.
Tarpeetonta on mainita kaikkien niiden kurjien paavien nimet, jotka
tänä onnettomana aikana, toisiaan kiroten, julistaen kansoja pannaan
ja kiskoen rahaa kristikunnalta, edustavat paavikunnan surkeutta.
Todistukseksi miten alastomana turmelus esiintyi, mainittakoon vain,
ettei kenenkään enää tarvinnut itse lähteä paavin luokse häneltä
saadakseen synninaneet; ken ainoastaan "Pietarin jälkeiselle" lähetti
sen summan, joka olisi kulunut matkaan, hän oli kaiken vanhurskauden
täyttänyt. Jotta enemmän rahoja karttuisi, lyhennettiin riemuvuosien
välinen aika 83 vuodeksi, "koska Jesus oli vaeltanut maan päällä 33
vuotta".
Mutta jo alkavat ihmiset kyllästyä tuohon paavien kurjaan riitaan,
jota paitse koko kristikunnan karttuva turmelus vaati kaikkia
ajattelevia ihmisiä taisteluun häväistyn kirkon pelastamiseksi.
Semminkin Pariisin yliopistosta kuuluu yhä voimallisempia
herätyshuutoja, ja niiden kaiku herättää ennen pitkää koko
kristikunnan unesta. Jo v. 1381 oli _Henrik Langensteinistä_, joka
oli teologian professorina mainitussa yliopistossa, sydämmeen
koskevin sanoin puhunut paavikunnan turmeluksesta ja kirkon
onnettomasta tilasta, vakaasti vaatien ruhtinaita ja papistoa,
ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä tekemään parannusta,
koska kaikkien yhteinen synti oli onnettomuuden syynä. Eikä
siinä kylliksi. Yliopiston mainio kansleri _Juhana Charlier_,
tavallisesti tunnettu nimellä _Gerson_, otti johtaaksensa taistelua
paavikuntaa vastaan, todistaen puheilla ja kirjoituksilla, että
yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi ja siis oikeutettu
ottamaan kirkon häiriön tutkittavakseen. Häntä kannatti tehokkaasti
_Nikolaus Clémangesta_, jota pidettiin Pariisin etevimpänä
opettajana. Avignonin paavi _Benediktus VIII_ kohteli yliopiston
vaatimuksia mitä ylönkatseellisimmalla tavalla, pyytäen muun
ohessa pilkallisesti Pariisin teologeja rukoilemaan paavin
puolesta, koska heillä muka oli kirkon korkein valta ja voima. Yhä
rohkeammaksi tuli yliopiston vastarinta. V. 1395 se julkisesti
kieltäysi paavia tottelemasta. Pitkien rettelöiden jälkeen, joiden
kestäessä paavikunnan kurjuus tuli yhä julkisemmaksi, vastustus
yhä vakaammaksi, lupasi yliopisto v. 1403 totella Benediktusta,
kuitenkin sillä ehdolla, että hän viimmeistään vuoden perästä
kutsuisi kokoon yleisen kirkolliskokouksen sekä panisi sen päätökset
toimeen. Saman lupauksen antoi, kardinaaleinsa pakottamana, myöskin
Rooman paavi. Paavinistuimen hätyytetyt edustajat alkoivat nyt
tuumia, mihin toimiin olisi ryhtyminen. Kumpi oli kutsuva vaaditun
kirkolliskokouksen kokoon? missä oli se pidettävä? mikä valta sillä
oli oleva? -- nämä y.m. arveluttavat seikat, joista tehokkain
tietysti oli paavien keskinäinen viha, viivyttelivät asian ratkaisua
vuosi vuodelta. Sitä jyrkemmin vain vaati etenkin Pariisin yliopisto
tuon kauan kaivatun yleisen kokouksen kokoonkutsumista, jotta tuo
ilettävä kakspaavisuus vihdoinkin saataisiin lakkautetuksi ja muut
paheet poistetuiksi Herran seurakunnasta. Vihdoin saatiin asia
ajetuksi niin pitkälle, että kardinaalit kutsuivat kristikunnan
yleiseen _kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin _Pisassa_ v. 1409.
Kuten jo mainitsimme, oli Gerson, joka kokouksen kokoontuessa
oli kardinaalina, ollut näiden tuumien varsinaisena johtajana.
Merkillisin muista saapuvilla olevista oli Pariisin yliopiston
silloinen kansleri _Pietari d'Ailly_. Kokous, joka alkoi Maaliskuun
25 p:nä, oli hyvin loistava ja sitä kesti Elokuuhun asti. Paitse
22 kardinaalia, 16 arkkipiispaa, 80 piispaa ja 300 poissa olevien
piispojen ja luostarinjohtajain valtuuttamaa edustajaa oli kokoukseen
saapunut 300 jumaluusopin tohtoria, lähetyskuntia monesta hovista
ja yliopistosta y.m. Ensin haastettiin molemmat paavit kokoukseen
vastaamaan siitä sekasorrosta, jonka alaisena kirkko, kahden paavin
johtamana kuin se oli, niin kauan oli kärsinyt. Gerson oli jo ennen
ilmaissut muutamissa kirjoissa mitään peittelemättä koko kristikunnan
mielipahan, lausuen muun ohessa sen ajatuksen, että Kristus itse
yksin on kirkon pää sekä että yleinen kirkolliskokous on oikeutettu
erottamaan paavin hänen virastaan, koska sen valta on paavin valtaa
korkeampi. Vaikkei hän itse sitä mielipidettä kannattanut, oli
hän kirjoissaan myöskin antanut sijaa niidenkin väitteille, jotka
arvelivat, että koko paavikunta oli lakkautettava. Uuden ajan henki
alkaa jo liikkua kristikunnassa, vaatien sitä vihdoinkin särkemään
kahleensa. Ja tätä henkeä uskaltavat nuo molemmat kurjat paavit
niihin määrin vastustaa, etteivät edes kokoukseen saavu! Lyhyt oli
heitä koskeva keskustelu. Kokous päätti yksimielisesti, että molemmat
paavit olivat virastaan erotettavat ja jokainen pannan uhalla
kiellettävä heitä tottelemasta. "Nyt on Lusifer syösty alas" huudahti
Gerson. Mutta varhaista oli hänen riemunsa.
Kokous määräsi _Aleksanteri V:nen_ kristikunnan paaviksi. Hän oli
jo 70 vuoden ikäinen eikä mitenkään pystynyt asemaansa puolustamaan.
Eikä ollut Pisan kokouksestakaan apua, miten paljon siitä oli
toivottukin. Aleksanteri julisti sen päätetyksi, ennenkuin mitään
parannusta oli saatu aikaan, luvaten kolmen vuoden kuluttua jälleen
kutsua kristikunnan kokoon. Virastaan erotetut paavit eivät
luopuneet, niin että kahden paavin sijaan oli saatu kolme. Sekasorto
tuli vain yhä arveluttavammaksi.
Pisan kokous oli ensimmäinen noista kolmesta suuresta yleisestä
kirkolliskokouksesta, jotka ottivat uudistaaksensa rappiotilaan
joutunutta kirkkoa. Ne ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä
_"reformeeraavat_ (parantavat) _kokoukset"_. Jossain määrin
ansaitsevat ne tämän nimen, sillä epäilemättä ovat nekin valmistaneet
tietä uskonpuhdistuksen suurelle työlle, mutta keski-ajan kuolemaan
tuomittu katsantotapa painoi niihinkin leimansa, sen eksynyt henki
johdatti monet päätökset aivan väärään suuntaan. Reformeeraavat
kokoukset ottivat turvataksensa vain kirkon häiriöön joutunutta
ulkonaista järjestystä, mutta mikä todellisuudessa oli kirkon
rappiotilan syynä, sitä ne eivät älynneet, siinä suhteessa olivat
niiden edustajat arveluttavan sokeat. Tärkeä oli tuo painava
sana: "yleinen kokous on paavia korkeampi", sillä se lausuu
keski-ajan paavikunnan kuolemantuomion, tärkeä myöskin yritys tehdä
loppu tuosta onnettomasta kakspaavisuudesta, jonka turmelemana
kristikunta vuosikymmeniä oli ollut, jota paitse emme suinkaan saa
halveksia kokouksen tarkoitusta puhdistaa kirkkoa "pään (paavin) ja
jäsenten suhteen", mutta sannalle olivat kuitenkin kaikki nämäkin
tuumat rakennetut. Syvempään oli synti juurtunut, tehokkaampaa
uskonpuhdistusta kirkko kaipasi. Jos milloinkaan soveltuivat
kristikuntaan viidennellätoista Vuosisadalla profeetan tuomitsevat
sanat: "mitä varten teitä enemmän lyödään, koska te aina harhaelette?
Koko pää on sairas, ja koko sydän on väsynyt".