Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
Minä annoin heidän vetää ihmisen ijestä, ja käydä rakkauden
ohjissa, ja minä autin heitä, otin ikeen heidän kaulastansa ja
annoin heille elatuksen. Hos. 11: 4.
Myöhään oli Suomen kansa päässyt kristinuskon osallisuuteen, ja
myöhemmin kuin muissa katoliseen kirkkoon kuuluvissa maissa juurtui
keski-ajan uskonnollinen katsantotapa esi-isiemme sydämmiin.
Kun uskonpuhdistuksen edelläkävijät jo hämmästyttivät Euroopan
emämaita herätyssaarnallaan, varttui ja edistyi katolisuus vielä
syrjäisessä Suomessa. Tämä tulee meidän muistaa, kun noiden suurten
sivistysmaiden oloista käännymme silmäilemään Suomen kirkon
samanaikuisia vaiheita.
Maunu I:sen kuoltua kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet
piispanvaalia toimittamaan. Piispaksi valittiin Ragvald II
(1309-1321), joka oli kotosin Ahvenanmaalta ja siihen aikaan oli
Turun tuomiokirkon kaniikina. Eräs kirje mainitsee, että kaniiki
_Laurentius_, mahdollisesti sama mies, jonka ehdotuksesta Maunu I
määrättiin Suomen piispaksi, heti ilmoitti vaalin päätöksen Ruotsin
arkkipiispalle. Sama kirje kertoo myöskin, että Upsalasta saapuneen
käskyn johdosta Ragvaldin valitseminen julkisesti ilmoitettiin
Turussa, sekä tuomiokirkossa että Dominikanein luostarikirkossa,
jotta jokainen, jolla oli muistuttamista sitä vastaan, voisi valittaa
arkkipiispalle, ennenkuin tämä oli vahvistanut vaalin. Nähtävästi
muistutuksia ei tehty, sillä Ragvald astui virkaansa heti tämän
jälkeen.
Vähän tiedämme Ragvald II:sen vaikutuksesta Suomen kirkon johtajana.
Sen vain huomaamme, että hän koetti Turunkin piispanistuimelle
hankkia niitä maallisia tukeita, joiden turvissa keski-ajan piispat
miltei kaikkialla pääsivät mahtaviksi herroiksi. Hän näet ryhtyi
rakentamaan _Kuusiston linnaa_ (1317) samannimisen kartanon maalla,
joka jo ennen oli Turun hiippakunnan oma. Hän aikoi sitä Turun
piispojen rauhalliseksi asunnoksi, johon he, milloin vain tahtoivat,
saattaisivat vetäytyä julkisuuden rasittavista oloista virvoitusta
etsimään, sekä turvaksi sodan aikoina. Mutta linna oli puusta eikä
semmoisena voinut ainakaan viimmemainittua tarkoitusta vastata. Se
nähtiin jo seuraavana vuonna, jolloin Venäläiset sen polttivat.
Tuomiokirkkokin joutui silloin vihollisten raa'an ryöstön alaiseksi.
Ragvaldin paimenvirka ei siis ollut koetuksia vailla, miten vähän me
sitten hänestä tiedämmekin.
Kuinka suureen mahtavuuteen katolinen kirkko jo siihen aikaan oli
Suomessa kohonnut, todistaa sekin seikka, että maamme valtiolliset
rajat ulottuivat juuri niin pitkälle, kuin Turun hiippakunta. Missä
vain Suomen piispan käskyjä noudatettiin, nimitettiin asujamia
"Itämaalaisiksi". Tältä ajalta alkaa Suomen kansan historia; sitä
ennen ei voi puhua kuin eri suomalaisista heimokunnista. Turun
hiippakuntaan kuuluivat silloin Varsinais-Suomi, Satakunta, Uusmaa,
Häme, läntinen Karjala ja läntinen Savo. Milloinka Ahvenanmaata, joka
alkuansa oli yhdistettynä Upsalan hiippakuntaan, ruvettiin pitämään
Suomen kirkon alueena, ei voi tarkemmin määrätä. Muutos lienee
tapahtunut neljännentoista vuosisadan alussa. Mahdollisesti sai jo
Ragvald II, joka oli kotosin Ahvenanmaalta, sen aikaan. Pohjaan päin
levisi Turun hiippakunta Pohjanmaalla.
Vaikka siis Turun piispan ala oli hyvin laaja, ei hän varallisuuden
suhteen millään tavoin voinut vetää vertoja muiden maiden piispoille.
Kirkon ja papiston tuloja koetettiin vähitellen tarkemmin määrätä,
ja siitäkin syystä jaettiin maa pitäjiin, jotka olivat velvolliset
papeillensa suorittamaan kymmenykset ja "ruokalisät", kukin seutu
pääelinkeinonsa tuotteista. Monesti syntyi rettelöitä ja riitoja
papiston ja kirkon saatavien johdosta. Niinpä mainitsevat aikakirjat
esim. Ragvald II:sen työskennelleen saadaksensa Uusmaalaisia
taipumaan papistolle maksamaan määrättyä "ruokalisää", josta
kauan oli kiistelty. Hän sai tämän riidan asetetuksi. Kymmenysten
suorittaminen järjestettiin kuitenkin vakavalle kannalle vasta
seuraavan piispan, _Benediktuksen_, aikana.
Tämä mies, joka oli Ruotsista kotosin ja ennen oli ollut kaniikina
Upsalassa, näkyy omistaneen tiluksia Suomessa ja siitä syystä
tulleen Turun tuomiokapitulin jäsenten tuttavuuteen. Päästyään
Turun piispaksi, ryhtyi Benediktus lujittamaan katolisuuden valtaa
maassamme. Hän oli tarkka järjestyksen mies ja hänen silmämääränään
oli Suomen kirkon korottaminen etenkin aineellisen toimeentulon
puolesta. Kymmenysmaksujen suhteen tehtiin eri maakuntain kanssa
eri sopimukset. V. 1329 vahvisti hallitus Karjalaisten, Savolaisten
sekä Kemin ja Salon kirkollismaksujen perustukset, v. 1331
Uusmaalaisten ja v. 1334 Hämäläisten. Ei sovi kummastella että näiden
määräysten toimeenpaneminen ainakin alussa herätti tyytymättömyyttä
ja vastarintaa kansassa. Niinpä tiedetään, että Hauhon pitäjän
asukkaat jonkun aikaa olivat kirkon pannan alaisina, he kun eivät
olleet taipuneet kirkollisverokaan suorittamaan. Jäntevästi valvoi
Benediktus kirkon maallisia etuja. Kun esim. Hämäläiset vastustivat
tuon "neljännen oravannahan" maksamista, josta, kuten ennen on
kerrottu, Maunu piispa köyhän ajan vuoksi oli heidät vapauttanut,
pakotti hän hallituksen avulla uppiniskaiset taipumaan. Vuosi
vuodelta yhä kuuluvammin saarnattiin Suomessakin sitä oppia, että
hengellinen valta on maallista valtaa korkeampi, että maallikkojen
ehdottomasti täytyisi totella "hengellisten", etenkin piispan
käskyjä. Niinpä kirjoitti jo Benediktus esim. Ahvenanmaan asukkaille:
"vaikka maallikot olkoot jos kuinka hurskaita, eivät he saa mitään
määrätä kirkollisissa asioissa, sillä heidän tulee totella eikä ole
heillä valtaa käskeä, niin tahdomme kuitenkin kernaammin lempeydellä
kuin ankaruudella kehottaa _alamaisiamme_ noudattamaan oikeutta".
"Ihmisten ijes" on laskettu Suomalaisten niskoille, vaan se on
Jumalalta, jonka "rakkauden ohjissa he käyvät". Kun Hänen viisaat
aikomuksensa täytetään, ottaa hän ikeen pois.
Kaikin tavoin koetti Benediktus järjestäen vahvistaa kirkon asemaa.
Hän perusti kaksi uutta kaniikivirkaa niiden neljän lisäksi, jotka
Katillus oli asettanut, sekä piti vuosittain pappeinkokouksia
Turussa. Ryöstetyn tuomiokirkon kuntoonsaamista varten teki hän
ahkeraan työtä, kehottaen hiippakunnan asukkaita, varojen keräyksillä
yritystä auttamaan. Tämän piispan toimista katoolisen kirkon hyväksi
ansaitsee huomioa sekin, että Turun luostariin hänen aikanaan
asetettiin johtajan- eli priiorinvirka. Benediktus kuoli v. 1338.
Suomen kirkon etevin piispa neljännellätoista vuosisadalla oli
epäilemättä _Hemming_ (1338-1366). Hänkin oli kotosin Ruotsista.
Turun tuomiokapitulin jäsenenä oli hän ainakin jossain määrin ehtinyt
perehtyä maamme oloihin, kun hän Benediktuksen kuoltua yksimielisesti
valittiin Turun piispaksi. Siitä hetkestä alkaen uhrasi hän kaikki
voimansa katolisen kirkon edistämiseksi Suomessa.
Heti piispaksi päästyään alkoi Hemming tuumia tuomiorovastin viran
asettamista Turkuun. Jo v. 1340 oli hän ehtinyt niin pitkälle, että
uuteen virkaan asetettiin kaniiki _Elavus_. Tuomiorovastin palkaksi
määrättiin muutamain läheisyydessä olevain pitäjäin kirkollisverot.
Asetuskirje kuvaa, miten arka Hemming oli piispallisen arvonsa
suhteen. Se säätää nim. muun ohessa, että "tuomiorovastin tulee olla
piispan korvana ja piispan ratkaistaviksi lykätä kaikki asiat sekä
ettei hän saa ryhtyä mihinkään piispaa vastustavaan toimeen, vaan
hänen tulee totella kaikkia hänen käskyjään". Samaan tapaan puhuu
Hemming niissä _kirkollissäännöissäkin_, jotka hänen toimestaan
saatiin aikaan v. 1352. Ne ovat Suomessa ensimmäiset laatuaan ja
siitäkin syystä tärkeät.
Pääkohdat ovat seuraavat:
Pyhäpäivinä tulee jokaisen papin, pyhään pukuun puettuna, siunata
pyhä suola ja vesi [Tätä vihittyä suolaa annettiin kastetta
toimitettaessa lapsille suuhun, jota paitse sitä tarjottiin niille,
joita valmistettiin Herran ehtoollista ensi kerran nauttimaan.
Kummassakin tapauksessa käytettiin sitä korvauksena niille, jotka
eivät saaneet nauttia siunattua leipää ja viiniä. Siunattua vettä
taasen tarvittiin kasteesen, priiskotuksiin jumalanpalveluksen
aikoina y.m. kirkollisiin toimituksiin.] Kirkon sakramentit ovat
toimitettavat suurimmalla tarkkuudella; siunattua leipää ei saa
säilyttää kuin korkeintaan 15 päivää sitä varten tehdyssä rasiassa,
vaan tämän määräajan kuluttua ovat jäännökset hävitettävät ja
niiden sijaan toiset ehtoollisleivät hankittavat ja siunattavat.
Ehtoollisaineita ja alttarinvaatteita pidettäköön puhtaina ja
kiiltävinä. Eri rippi-isää älköön kukaan piispan luvatta käyttäkö,
ja älköön yksikään pappi ripittäkö toisen seurakuntaan kuuluvaa
henkilöä, jollei tämän oma pastori siihen suostumustaan anna.
Älköön kukaan piispan luvatta kerätkö almuja seurakunnissa.
Jokaisen kirkkoherran tulee piispalle toimittaa luettelo kirkkonsa
omistamista maista, kirjoista, vaatteista ja koristuksista. Ei
kukaan piispan suostumuksetta saa vaihtaa kirkon maita, taloja ja
rakennuksia muihin. Ainoastaan 23 vuoden ikäiset ovat velvolliset
öisinä paastonaikoina olla nauttimatta muuta kuin leipää ja vettä.
Pienempinä juhlapäivinä olkoon kylväminen ja leikkuu luvallista, vaan
ei milloinkaan pyhä- eikä suurempina juhlapäivinä. Vihkimättömille
alttareille asetettakoon piispan siunaama kivi, joka on oleva niin
suuri, että nekin ehtoollisleivät, jotka Pääsiäisenä siunataan,
sen päälle mahtuvat. -- Piispan käskyttä älköön ketään suljettako
seurakunnan yhteydestä eikä Herran ehtoollisen nauttimisesta.
Jokainen pappi, joka laiminlyö kirkon omistamain maiden hoidon, on
erotettava virastaan, kunnes hän on vahingon korvannut. Piispan
kirjeet ovat pian toimitettavat seurakunnasta toiseen. Jokaisen
papin tulee vuosittain pidettäviin kirkolliskokouksiin tuoda
kirkkonsa piispalle suoritettava maksu. Pappi on velvollinen omalla
kustannuksella käymään köyhäin sairasten luona; älköön hän myöskään
köyhien hautaamisesta maksua vaatiko. Jokaisen papin tulee niin
varhain saapua kirkolliskokoukseen, että hän voi olla saapuvilla
kokouksen alussa pidettävässä messussa.
Pintapuolisilta kuuluvat meistä nämä Hemmingin toimittamat säännöt.
Mutta muistakaamme, että ne laadittiin aikana, jolloin kirkkomme
ulkonainen järjestyskin vielä oli aivan epävakaisella kannalla.
Pakanuudesta myöhään käännetyn kansamme sivistyttämiseksi ja
kasvattamiseksi olivat ne epäilemättä suuresta arvosta, jos kohta
moni määräys olikin omiansa ohjaamaan esi-isiemme uskonnollista
käsitystä väärälle uralle. Mutta erehdykset ovat noita samoja
aikakauden varjopuolia, joiden pimittämällä koko kristikunta
huokaelee. Arvostellessamme esim. Hemmingin vallanhimoista ylpeyttä,
tulee meidän muistaa, minkä ajan lapsi hän oli.
Senaikuisen Suomen papiston siveellisyys ei näy olleen juuri
kiitettävällä kannalla. Etenkin oli sen käsitys kuudennen käskyn
pyhyydestä hyvinkin löyhä. Skenningen kokouksen ajoilta oli
Suomessakin koetettu noudattaa sitä lakia, joka kielsi pappeja
menemästä avioliittoon. Sen sijaan tulivat luvattomat yhteydet
hyvinkin yleisiksi. Eräässä kirjeessä vuodelta 1350 kieltää Hemming
pannankirouksen uhalla pappeja pitämästä lapsiaan kotona. Hän ei
tarkoittanutkaan asian siveellistä puolta, sillä siihen kirje tuskin
sanallakaan viittaa, vaan sitä aineellista tappioa, jota kirkko
tulisi kärsimään, jos sen tuloja käytettäisiin suurten perheiden
ylläpitämiseen. Kirkkoruhtinaan vallanhimo pimittää hänen silmänsä.
Turun tuomiokirkkoa koetti Hemming koristaa kaikin tavoin, ja
jumalanpalveluksen menot tulivat entistä loistavammiksi. Hän kyllä
v. 1353 valittaa paaville, että hänen tuomiokirkossaan vielä näkyi
1318 vuoden hävityksen jälkiä, mutta varmaan tiedetään kirkossa jo
siihen aikaan löytyneen monta alttaria ja kuoria, jotka todistavat,
että jumalanpalvelus oli järjestetty kristikunnan suurten kirkkojen
loistavan tavan mukaan. Hemming lahjoitti Turun piispanistuimelle
hiipan ja piispansauvan sekä kirkolle kirjaston, jossa oli 40 eri
teosta, niiden joukossa raamattu, virsikirja, Vanhan ja Uuden
Testamentin tekstiä käsitteleviä postilloja y.m. Sitä paitse toimitti
uuttera piispa paavilta synninaneita niille, jotka olivat alttiit
koristamaan Turun tuomiokirkkoa. Kaksi Avignonissa kirjoitettua
bullaa, toinen vuodelta 1342, toinen annettu yhdeksän vuotta
myöhemmin, sisältävät semmoisia määräyksiä. Hemmingin aikana ja hänen
piispanistuimensa turvissa syntyi myöskin Suomen ensimmäinen koulu.
Nämäkin toimet todistavat, miten väsymättömästi hän työskenteli
katolisuuden palveluksessa.
Hemmingin valta Suomessa oli tavattoman suuri. Onneton se, joka
ei totellut hänen käskyjään. Ruotsin kuninkaankin täytyi vaieten
kokea, miten Turun mahtava piispa kumosi hänen määräyksiään,
esim. kun oli kysymys kirkon saatavista. Ainoastaan kymmeneen
pitäjään sai kuningas määrätä papin; muiden seurakuntien opettajat
asetti piispa heidän virkoihinsa. Tämä sopimus tehtiin vuonna
1352. Ainoastaan yhdessä kirkkonsa etua koskevassa kysymyksessä
osotti Hemming liiaksikin suurta myöntyväisyyttä. Hän suostui nim.
siihen kuningas _Maunu Eerikinpojan_ määräykseen, että Räävelin
hiippakunnan _Paadisten_ Cistersiensiluostarille luovutettiin koko
Porvoon pitäjä ja sen kappelit. Täten irroitettiin melkoinen osa
maatamme Turun hiippakunnasta vieraan maan luostaria rikastuttamaan.
Korvaukseksi perusti mainittu kuningas kaksi uutta kaniikivirkaa
Turun tuomiokirkkoon, määräten niiden omistajille muutamia kruunun
tiluksia. Vaan jos Hemming olisi käsittänyt, miten riittämätön tuo
korvaus rahallisessakin suhteessa oli, niin ei olisi hän varmaankaan
koko asiaan suostunut.
Kaikkialla koko maassa koetti Hemming pitää silmällä seurakuntien
tilaa. Tuon tuostakin kävi hän tarkastusmatkoilla, saapuen kerran
Tornioon asti, missä hän erään vanhan kertomuksen mukaan muun
ohessa vihki hautausmaankin. Samalla matkalla kerrotaan hänen
Ruotsin puolisella rannalla kohdanneen Upsalan arkkipiispan, jonka
nimi myöskin oli Hemming, sekä sopineen hänen kanssaan heidän
hiippakuntien välisistä rajoista. -- Hemmingin väsymättömän työn
hedelmiä olivat myöskin nuo monet uudet kirkot, jotka hänen aikanaan
rakennettiin maan eri osissa.
Keski-ajan vaatimusten mukaan oli Hemming hurskas mies. Jo hänen
oma aikansa piti häntä erinomaisessa arvossa. Niinpä oli hän esim.
likeisessä ystävyydessä Ruotsin kuuluisan pyhimyksen Birgittan
kanssa. Muun ohessa löytyy Birgittan n.s. "Ilmestyksissä" seuraava
kertomus [Biografinen Nimikirja siv. 287.]: "Kerran Kristuksen
morsian (Birgitta) istui pidoissa Turun piispan Hemmingin kanssa
ja söi Jumalan kunniaksi esiintuotuja herkkuja, jolloin piispa
ajatteli sydämmessään: miksi tämä rouva, jolla on Pyhän Hengen
lahja, ei pidätä itseään herkullisia ruokia syömästä. Birgitta ei
silloin mitään tiennyt hänen ajatuksistaan; vaan illalla rukouksissa
ollessa hän kuuli hengessä äänen, joka hänelle ne ilmoitti, ja nyt
hän heti piispalle kertoi tämän ilmestyksen. Mutta kun piispa tämän
kuuli, tunnusti hän niin pöydässä ajatelleensa, jonka tähden hän
nöyrtyneenä ja anteeksi anoen pyysi Birgittaa rukoilemaan edestänsä.
Kolmantena päivänä, kun sama Birgitta rouva rukoili, ilmestyi pyhä
neitsy Maria hänelle, lausuen: sano piispalle, koska hänen on tapana
alottaa kaikki saarnansa minua ylistämällä, ja koska se tuomio,
jonka hän sinusta pöydän ääressä lausui, ei lähtenyt kateudesta,
vaan rakkaudesta, ja rakkaus ansaitsee lohdutusta -- sano hänelle
siis, että minä tahdon olla hänelle äitinä ja esittää hänen sielunsa
Jumalalle ja olen hänelle selvittävä, että hän itse on seitsemäs
eläin niistä eläimistä, jotka ennen olen sinulle osottanut, ja että
hänen pitää tuoman Jumalan sanoja kuningasten ja paavien eteen".
Semmoista oli ajan uskonnollinen katsantotapa. Mielikuvituksen
kiihottamana liikkui se rohkeasti luulojen maailmassa, ymmärtämättä
sitä sanaa, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellä".
Kaikki voimansa uhrasi Hemming piispa saadaksensa legendain uskontoa
juurtumaan Suomalaisten sydämmiin, koettaen sen ohessa, kuten olemme
nähneet, kaikin tavoin mahtavuuteen korottaa sitä kirkkoa, jonka
aistillisen, loistavaan ulkomuotoon pukeutuneen jumalanpalveluksen
turvissa ihmiset olivat alttiit jos mitä uskomaan. Kuoltuaan
saavutti Hemming, kuten vasta saamme nähdä, vielä suuremmassa
määrässä kuin eläessään, eksyneen keski-ajan kunnioituksen. Historia
on vähentänyt tätä liiallista kunnioitusta, mutta se todistaa
kuitenkin, että Hemming eksyneen katsantotapansa uhallakin on
vaikuttanut paljon hyvääkin Suomen kirkollisten asiain järjestäjänä,
aikana, jolloin kansamme ulkonaisten sääntöjen kautta oli
kasvatettava tulevaisuudessa käsittämään kristinuskon hengellistä,
uudestasynnyttävää voimaa.
Hemmingin jälkeinen piispa oli _Henrik Hartmanninpoika_. Epäilemättä
on tämä mies sama Henrik Hartmanninpoika, joka v. 1340 valittaa
paaville, että Turun dominikanimunkit kulkivat pitäjästä toiseen,
pitäen jumalanpalvelusta ja messuja kannettavien alttarien ääressä ja
kiskoen kansalta rahaa, siten ryöstäen itselleen papeille maksettavat
palkat. Hän oli siihen aikaan kirkkoherrana Sääksmäellä. Viisi vuotta
myöhemmin tavataan hän tuomiorovastina Turussa. Piispaksi päästyään
matkusti Henrik Avignoniin. Matkan tarkoituksena oli silminnähtävästi
rahalla saada paavia suostumaan Turun tuomiokapitulin vaaliin.
Urbanus V oli nim. jo ennen Hemmingin kuolemaa pidättänyt itselleen
oikeuden yksin määrätä hänen jälkeisensä. Paavikunta tarvitsi rahoja,
ja köyhä Suomikin oli kartuttava sen äärettömiä tuloja! Henrik kuoli
kotimatkalla Avignonista (1368), ostettuaan piispanvirkansa paavilta.
Muuta hänestä ei tiedetä.
Saatuansa tiedon Henrik Hartmanninpojan kuolemasta, kokoontuivat
Turun tuomiokapitulin jäsenet uutta piispaa valitsemaan. Useimmat
äänet sai _Johannes II Pietarinpoika_. Hän oli kotosin Ruotsista ja
oleskeli siihen aikaan Franskassa, harjoittaen opintoja Pariisin
yliopistossa, jonka rehtoriksikin hän samaan aikaan kolmeksi
kuukaudeksi oli valittu. Paavi julisti nytkin Turun tuomiokapitulin
vaalin mitättömäksi, vaan Johannes kiiruhti Roomaan, missä paavi
silloin oleskeli, ja sai häneltä Turun piispanviran.
Johannes Pietarinpoika oli jäntevä mies, joka vielä jyrkemmin
kuin Hemming puolusti kirkon oikeuksia maallista valtaa vastaan.
Paavikunnan silloinen kurjuus ei näkynyt kaukaiseen Suomeen,
eivätkä tänne kuuluneet Vikleffin y.m. herätyshuudot: "Pietarin
istuimen" vanhojen muistojen turvissa hallitsivat Turun piispat
vastustusta tuskin kokemattakaan katolisen kirkon vallanhimoisen
papiston ohjeiden mukaan. Kun esim. Viipurin linnan päällikkö _Sune
Hakoninpoika_ ei taipunut kirkolle luovuttamaan muutamia tiluksia,
julisti piispa hänen kirkonkiroukseen. Muillakin keinoilla kartutti
Johannes Pietarinpoika kirkon tuloja ja papiston etuja, lisäten
jumalanpalveluksen loistoa perustamalla muun ohessa kaksi uutta
alttaria tuomiokirkkoon. Nousiaistenkin kirkkoa koristeli hän,
etenkin sitä paikkaa, jossa "pyhän" Henrikin maallisia jäännöksiä
oli säilytetty, ennenkuin ne muutettiin Turkuun. -- Johannes
Pietarinpoika kuoli v. 1370.
Ihmeteltävällä sitkeydellä koetti kurja paavikunta yhä edelleen
vain valvoa etujaan Suomessakin. Kun Turun tuomiokapituli v. 1370
valitsi uuden piispan, julisti paavi vaalin mitättömäksi. Luultavasti
käytettiin jälleen rahoja, koska valittu, _Johannes III Westfal_
(1370-1384), kuitenkin jäi virkaansa. -- Uusi piispa, joka oli
suomalainen syntyperältään ja sitä ennen oli ollut kaniikina,
myöhemmin tuomiorovastina Turussa, astui edeltäjäinsä jälkiä.
Kirkon ulkonainen mahtavuus ja papiston maalliset edut ovat hänen
silmämääränään. Tuomiokirkon kuoreja ja tiluksia lisätään, papiston
saatavat turvataan, piispanistuimen loisto karttuu, vaan Jumalan
sana on kansalle yhtä tuntematon kuin ennen, Suomen kansa vain
harjaantumistaan harjaantuu katolisen kirkon ijestä kantamaan.
Milloin on aamu vihdoinkin koittava, koska Suomessakin herätyshuuto
kaikuva? "Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän
tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra".
Piispa Johannes Westfalin ajoilta on kuitenkin säilynyt yksi
kertomus, joka ansaitsee suurempaa huomioa. Olemme maininneet
miten Hemming sopi Ruotsin silloisen arkkipiispan kanssa Turun ja
Upsalan hiippakuntien välisistä rajoista. Johannes Westfalin aikana
syntyi riita saman kysymyksen johdosta. Arkkipiispa hänen nimensä
oli _Birger_ -- väitti Upsalan hiippakunnan ulottuvan Oulujokeen
ja samannimiseen järveen asti, vaan, perustuen vanhojen ihmisten
todistukseen ja omaan varmaan tietoonsa, näytti Johannes Westfal
toteen, että Kemin, Iin, Oulujoen y.m. niillä seuduin löytyvät
seurakunnat aina olivat kuuluneet hänen hiippakuntaansa. Mahtavan
_Bo Joninpojan Gripin_ avulla sai hän asian niin ajetuksi, että
Kaakamajoki määrättiin rajaksi. -- -- Jo oli siis ristinmerkki
pystytetty Suomen pohjoisimmissakin osissa! Hän, jonka armosta se
tänne tuotiin, oli myös opettava pohjolan asukkaita sen merkitystä
uskossa käsittämään.