Juhana Vikleff.
-- älkäät antako missään peljättää teitänne vastaanseisojilta.
Joka tosin heille kadotuksen merkki on, mutta teille autuudeksi
ja se on Jumalalta.
Sillä teille, on lahjaksi annettu Kristuksen puolesta, ei
ainoasti että te hänen päällensä uskotte, mutta myös kärsitte
hänen tähtensä. Filipp. 1: 28-29.
Ylpeästi oli Innocentius III laskenut Englannin paavikunnan
valtaistuimen juureen, vastaanottaen sen kuninkaalta vasallivalan.
Mutta jo siihen aikaan ilmaantui, kuten ennen on mainittu, tuon
syvään nöyryytetyn kansan riveissä heräjävän vapauden vastarintaa,
joka aikojen kuluessa oli kasvava vastustamattomaksi voimaksi.
Kovan sorron alaisena oli Englanti kuitenkin vielä kauan. Paavit
kiskoivat suuria veroja, kerjäläismunkkien vaatimukset kasvoivat
kasvamistaan, ja taitavasti sammuttelivat papit siellä täällä
syttyvää valoa, masentaen vastarintaa. Yhä edelleen koettivat he
nukuttaa kansaa kuolleella, raamatusta poikkeavalla saarnallaan,
yhä rohkeammin turmelivat he sanankuulijoitaan ylöllisellä ja
epäsiveellisellä elämällään. Niin -- keski-ajan yön pimeässä nukkuu
vielä Britanniankin kansa, mutta joka tarkkaan katselee sen maita,
hän huomaa, että Pyhän Hengen tuulahdus alkaa poistaa sumut tuon
kuuluisan saariston rannoilta, ja näkee, miten taivaan reunalla
päivä jo vähän ruskottaa. Siellä täällä heräävät ihmiset, ja väleen
kuuluu sorretun Siionin muureilta vartijan ääni, jonka vertaista
ei keskiaika konsanaan ennen ole kuullut. Raamattu kädessään astuu
Herran voiman tukemana taistelutantereelle alkavan uskonpuhdistuksen
ensimmäinen varsinainen edustaja _Juhana Vikleff_.
Vähän tiedämme tämän merkillisen miehen aikuisemmista
elämänvaiheista. Kun hän noin v. 1360 alkoi julkisesti esiintyä,
oli hän jo 36 vuoden ikäinen. Hirmukuolema oli syvämieliseen
nuorukaiseen tehnyt valtaavan vaikutuksen. Nöyrtyen pyhän Jumalan
edessä, rukoili hän hartaasti viisautta ja valoa ylhäältä, jotta hän
löytäisi elämän tien. Sen rukouksen kuuli Herra. Raamatusta, jota
Vikleff siitä alkaen ahkeraan luki, löysi hän mitä hänen totuutta
etsivä henkensä kaipasi. Jota enemmän hän viljeli tätä kirjojen
kirjaa, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka kauas katolinen kirkko
oli poikennut totuuden tieltä. Yhä paremmin älysi hän jokaisen
kristityn vastuunalaisuuden Jumalan edessä ja yhä selvemmin kuuli hän
Hengen kehottavan vaatimuksen: ryhdy taisteluun valheen ja pimeyden
valtoja vastaan. Vaan Vikleff ei ollut noita pintapuolisia, omaan
voimaansa luottavia profeetoja, jotka heti luulevat kaikki tietävänsä
ja kaikkeen pystyvänsä. Hän kävi Pyhän Hengen koulua, jossa ei
silmänräpäyksessä valmistuta. Hän kasvoi viisaudessa ja varttui
hengessä totuuden suurta taistelua taistelemaan.
Harjoitettuaan opintoja Oxfordissa, pääsi Vikleff Baliolin kollegion
esimieheksi v. 1361. Kaksi vuotta myöhemmin sai hän teologian
tohtorin arvon, joka oikeutti häntä pitämään luentoja uskonopissa.
Päästyään Kanterburyn kollegion esimieheksi (1365), alkoi Vikleff
yhä rohkeammin Jumalan sanan valossa kateederista julistaa uskonnon
totuuksia, jonka ohessa hän monesti saarnatuolistakin kylvi totuuden
siemeniä kansalaistensa sydämmiin. Hänen esityksensä oli valtaavan
voimallista, opettavaa ja syvää, ja kauas kuului hänen sanojensa
kaiku, sillä niitä kannatti totuuden oma sisällinen voima.
Vikleffin julistamat mielipiteet paavikunnan mielivaltaisista,
vaatimuksista, joita jo ennen hänen aikojaan Englannissa oli
vastustettu, juurtuivat juurtumistaan tuohon itsetietoisuuteen
heräjävään kansaan. Valtion johtavat henkilöt asettuivat hänen
puolelleen, valmistautuen vastarintaan. Kun Urbanus V v. 1365
yhä jyrkemmin alkoi vaatia tuon ennen suostutun veron maksamista
paavikunnalle, kieltäytyi kuningas _Edvard III_ parlamenttinsa
tukemana yhtä jyrkästi sitä maksamasta. Vikleff puolusti kateederista
parlamentin päätöstä. Turhaan raivosivat Rooman ystävät, turhaan
koettivat he näyttää toteen, että paavi, joka muka oli Englannin
läänitysherra, kanoonisen lain mukaan olisi oikeutettu vaatimaan jos
mitä. Heitä ei enää uskottu, sillä uusi aika oli jo koittanut, ja
koko paavikunnan perikatoa ennustivat Vikleffin sanat: "kanooninen
laki ei merkitse mitään, jos se Jumalan sanaa vastustaa". Urbanuksen
täytyi luopua läänitysveroa Englannilta vaatimasta, eikä koko
kysymystä sittemmin kukaan hänen jälkeisistäänkään ainakaan
julkisesti ottanut puheeksi.
Vikleffin herätyshuutojen innostuttamana alkoi Englannin hallitus
ja kansa yhä jyrkemmin vastustaa katolista kirkkoa. V. 1375
lausuttiin alahuoneessa: "Rooman lähettämät hengelliset miehet ovat
kuningaskunnalle vaarallisemmat kuin Juutalaiset ja Sarasenit.
Jokainen paavin lähettiläs, joka Englannissa oleskelee, ja jokainen
Englantilainen, joka Rooman hovissa oleskelee, on kuolemalla
rangaistava". Samaan aikaan saarnasi Vikleff: "evankeliumi on
uskonnon ainoa lähde. Rooman paavi on varas, eikä hänellä suinkaan
ole oikeutta koko maailmaa rangaista, vaan päinvastoin saavat
alhaisemmat papit, jopa maallikotkin, häntä nuhdella". Huonoja
enteitä katolisen kirkon tulevaisuudelle Englannissa!
V. 1375 sai Vikleff _Lutterworthin_ kirkkoherrakunnan. Siellä
asui hän siitä alkaen enimmiten, ahkeraan saarnaten ja muutenkin
uskollisesti hoitaen paimenvirkaansa, pitäen sen ohessa yhä edelleen
luentoja Oxfordissa, missä hän ajottain oleskeli. Herättääksensä
tietämättömyyteen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen uupunutta
kansaa, päätti Vikleff lähettää saarnaajia maan kaikkiin osiin
julistamaan evankeliumia ihmisille. "Jos munkit" sanoi hän "kulkevat
pitkin maata, kaikkialla saarnaten pyhimysten taruja ja Trojan sodan
seikkailuja, niin tulee meidän Jumalan kunniaksi tehdä mitä he
säkkiensä täyttämiseksi tekevät. Meidän tulee panna toimeen laaja ja
matkustava evankeliumin saarnaaminen sielujen kääntämiseksi Jesuksen
Kristuksen tykö". "Köyhät papit", joiksi Vikleffin lähettämiä
saarnaajia nimitettiin, vaikuttivat monissa paikoin suuria Englannin
kansassa. Heillä olikin tämä opettajansa terottama jalo käsky:
"lähtekäät saarnaamaan! Tämä on kaikkein korkein työ; mutta älkäät
tehkö niinkuin papit, jotka saarnattuansa istuvat ravintoloihin ja
pelipöydän ympärille tahi kuluttavat aikansa metsästykseen. Kun
olette saarnanne päättäneet, niin käykäät sairasten, vanhusten,
köyhien, sokeiden ja ontuvien luona ja auttakaat heitä kykynne
mukaan". -- Mutta ennen kaikkea tahtoi Vikleff kaikkien luettavaksi
avata kirjojen kirjan, jotta jokainen itse saisi tutkia, mikä Jumalan
hyvä ja täydellinen tahto on. Hän ei osannut raamatun alkukieliä,
mutta hän hankki itselleen versio vulgatan (katso I osa) paraat
käsikirjoitukset, joita hän alkoi kääntää kansansa kielelle.
Ei saattanut katolinen kirkko tyyneenä katsella tätä
uskonpuhdistuksen yhä kirkastuvaa aamukoittoa. Papit ja munkit
olivat raivoissaan: tavalla tahi toisella oli Vikleff pakotettava
vaikenemaan. Se oli heidän voimaton tuumansa -- Herra oli päättänyt
toisin.
Toukokuun 30 p:nä 1377 julisti Gregorius XI, jolle Englannin papit ja
munkit olivat toimittaneet otteita tuon rauhanhäiritsijän luennoista
ja saarnoista, hänen kerettiläiseksi. Hän määräsi niinikään,
että Vikleff heti oli vangittava ja oikeuden edessä tutkittava.
Väkivaltaisiin toimiin eivät asianomaiset kuitenkaan saattaneet
ryhtyä, kun, valtio ja kansa kannatti tuota suurta opettajaa.
Uskonpuhdistaja kirjoitti kirjan puolustuksekseen ja saapui
Lontooseen vastaamaan sanoistansa (1378). Kokous oli meluinen ja
keskustelu kiivasta. Molemmin puolin lausuttiin uhkaavia, intohimojen
synnyttämiä sanoja. Vikleff yksin pysyi maltillisena ja tyyneenä,
mutta samalla horjumattoman vakaana. Kokous ei voinut mitään
aikaansaada, kun näet hallitus vaati piispoja lakkauttamaan kaikki
hankkeet uskonpuhdistajaa vastaan. Uhkaavia sanoja kyllä kuului
katolisen kirkon puolustajain joukosta, vaan ei siitä apua ollut:
Vikleff poistui kokouksesta voittajana.
Yhä rohkeammin vain jatkoi uskonpuhdistaja työtään. Raamatun
erehtymätön sana johdatti häntä kirkkaudesta toiseen, opettaen häntä
vakavin askelin kulkemaan eteenpäin. Vikleff tiesi, että Herra oli
hänen kanssansa. Sentähden hän ei horjunut, vaikka tulevaisuus
monesti näytti hyvinkin pimeältä. Kun hän esim. kerran kovasti
sairastui, ja kerjäläismunkit, joita vastaan hän usein ankarasti
oli puhunut, saapuivat hänen luoksensa, vaatien häntä ainakin
ijankaikkisuus silmien edessä, peruuttamaan oppinsa, vastasi sairas
ylönluonnollista vakuutusta säteilevin silmin: "minä en kuole, vaan
elän ja olen munkkien pahoja tekoja ilmi tuova". Niin kävikin.
Vikleff parani ja väleen kaikui hänen valtaava äänensä vielä
voimallisemmin kuin ennen kauhistukseksi kaikille niille, jotka,
vihaten valkeutta, koettivat karttaa hengen miekkaa, joka kirkkaana
välkkyi uskonpuhdistajan kädessä.
Vuosi 1380 on tärkeä vuosi koko kristikunnan ja etenkin Englannin
kansan historiassa. Silloin valmistui nim. Vikleffin raamatunkäännös.
Munkit valittivat: "evankeliumin helmeä heitetään kaikkialle, ja
siat tallaavat sitä", ja moni uskonpuhdistajan ystävistäkin piti
raamatun kääntämistä kansan kielelle rohkeana, miltei turmioa
tuottavana tekona. Mutta Vikleff ei epäillyt, vaikka häntä yhä
kiivaammin ahdistettiin ja kerettiläisyydestä syytettiin. "Tahdotteko
kerettiläiseksi tuomita Jumalan pyhää Henkeä, joka antoi apostoleille
evankeliumin kaikilla kielillä?" kysyi hän totuuden valistuneen
puolustajan vakaalla luottamuksella. Selvänä on hänellä jo se
horjumaton totuus, että Jumalan sana on ihmisten ainoa erehtymätön
ohje, ja tätä totuutta, johon koko uskonpuhdistuksen aate perustuu,
aikoo hän puolustaa viimmeiseen hengenvetoonsa asti. Ja saman sanan
valossa näkee hän yhä selvemmin, miten väärin katolinen kirkko
käsittää etenkin synnin ja armon painavan kysymyksen, ja hänen
sydämmessään vakaantuu vakaantumistaan uskonpuhdistuksen toinenkin
suuri perusaate, se nim., että ihminen vanhurskautetaan Jumalan
edessä _uskon_, eikä lain töiden kautta. Hän on päässyt sille
kalliolle, jonka nimi on Jesus Kristus, eivätkä helvetin voimat voi
häntä temmata alas.
Pintapuolisesti me Vikleffin tehtävää arvostelisimme, jos sitä
kummastelisimme, että hän muutamissa opinkappaleissa erehtyi.
Keski-ajan yö loi pimeät varjonsa hänen kirjoituspöydälleen,
himmentäen häneltä joskus Jumalan sanan valon, jonka ääressä hän
työskenteli. Niin kävi esim. Hänen tutkiessaan ehtoollisopin
syvää salaisuutta. Hyläten muuttumisopin, eksyi hän näet siihen
katsantotapaan, etteivät ehtoollisvieraat nauti kuin kirkastetusta
Vapahtajasta valuvaa voimaa ja että leipä ja viini siis ainoastaan
_kuvaavat_ Kristuksen ruumista ja verta. Sanan valossa älyten, miten
mielivaltaisesti katolinen kirkko oli käsitellyt pyhän ehtoollisen
asetussanoja, eksyi Vikleff vastakkaiseen erehdykseen, jota jo
Berengarius Toursilainen y.m. vallanhimoisen katolisen kirkon
sortamat vastustajat erehtyivät puolustamaan. Niinikään kannatti hän
Augustinuksen armonvalitsemissoppia sekä piti kirkkoa ainoastaan
valittujen yhdistyksenä. "Kuinka voi häntä (paavia) pitää päänä,
joka voipi tulla perkeleeksi helvetissä, mitenkä kirkkona sitä,
joka on luopunut, harhaoppinen ja täynnä Jumalan pilkkaa?" kysyi
Vikleff. Oudoksuisimmeko että hän taistelun helteessä, katolisen
kirkon turmeluksen ympäröimänä ja totuuden rikollisten väijymättä,
joskus oli liika rohkea hävittäessään kristikunnan turmeltunutta
opinjärjestelmää ja rakentaessaan uutta?
Vikleff oli lausunut niin rohkeita sanoja ja hänen suuri työnsä
uhkasi siksi selvästi keski-ajan koko katsantotapaa perikadolla,
ettei kirkko saattanut jättää häntä rauhaan. Uskonpuhdistajan
mainetta ei saavuta kukaan kokematta oman aikansa vihaa. Semmoiset
miehet ovat vihityt taisteluun, ja tämä taistelu on samassa määrässä
kovaa, kuin he, ihmisiä pelkäämättä, puhuvat totuuden vakaata
kieltä. Vikleff ei ole poikkeuksena tästä historian muuttumattomasta
todistuksesta.
Kiivain kaikista Vikleffin vastustajista oli Kanterburyn arkkipiispa
_Villiam Kourtenay_. Jo kauan oli hän koettanut rakentaa salpoja
uskonpuhdistuksen kasvavalle virralle, jonka kohoavat aallot
uhkasivat Englannin katolista kirkkoa perikadolla. Toukokuun 17 p.
1382 kokoontuivat valtakunnan piispat ja muut mahtavat henkilöt
Lontooseen tutkimaan Vikleffin "harhaoppisia" kirjoja ja tuomitsemaan
niiden tekijää. Kymmenen Vikleffin väitteistä, joista etenkin hänen
ehtoollisoppinsa herätti suurta melua, julistettiin harhaoppisiksi.
"Jos tämä kerettiläinen" lausui arkkipiispa, "alati saa vedota
kansan intohimoihin, niin on perikatomme varma", vaatien hallitusta
ryhtymään tehokkaisin toimiin Vikleffiä vastaan. Kuningaskin liittyi
vastustajiin, antaen luvan heittää vankeuteen jokaisen, joka
uskaltaisi tuomituita väitteitä puolustaa.
Ihmeellisesti hoitaa Herra omiansa täällä muukalaisuuden maassa.
Etenkin on Hänen merkillinen kuljetuksensa nähtävänä noiden
suurten uskonsankarien elämänvaiheissa, jotka Hän asetti totuuden
puolustajain eturiviin. Yksi niitä oli Vikleff. Jota likemmäksi hänen
elämänsä lähestyi loppuansa, sitä kovemmaksi kiihtyi taistelu. Jo
Lontoon kokouksessa täytyi hänen kokea, että ystävä toisen perästä
luopui hänestä juuri silloin, kuin hän ihmisten käsityksen mukaan
olisi ystäviä tarvinnut. Kalpeat ovat hänen kasvonsa, taisteluista ja
väsymättömästä työstä riutuneet hänen voimansa, mutta voimallisempana
kuin ennen, jolloin lukuisat ystävät häntä innostuksella puolustivat,
seisoo hän nyt yksin Herran tukemana kokouksen edessä. Vakaana
korottaa hän valkosta päätään, lausuen tyyneesti: "evankeliumin oppi
ei ole koskaan hukkuva".
Vaikka kuningas ja lordit olivat piispojen puolella, ei Vikleffin
sortamisesta kuitenkaan sillä kertaa mitään tullut, sillä parlamentin
alahuone, johon hän vetosi, kannatti häntä. Viekas Kourtenay ei
kuitenkaan siitä masentunut. Hän lähti heti Oxfordiin saadaksensa
yliopistoa puolelleen. Yritys onnistui. Vikleffin täytyi kokea,
että sama opinahjo, jossa hän niin ahkeraan oli virittänyt uuden
ajan valoa maailmalle, asettui totuuden vastustajain puolelle. Sitä
urhoollisempana vain odotti vanhus lähestyvää myrskyä. Vaikka hänen
ruumiinvoimansa jo olivat hyvin masentuneet, saapui hän Kourtenayn
Marraskuussa samana vuonna toimeenpanemaan kokoukseen Lontooseen.
Siellä hän piti ankaran puheen katolisen kirkon turmeluksesta. Se
päättyi näillä sanoilla: "totuus on voittava". Ikäänkuin aavistaen,
että lukematon, vaikka näkymätön vartijajoukko suojeli Vikleffiä, ei
kukaan läsnäolijoista koettanutkaan häntä estää, kun hän, päätettyään
puheensa, tyyneenä poistui kokouksesta. -- Hän palasi Lutterworthiin
jatkamaan keskeytettyä työtään.
Ennen pitkää ryhtyi paavikin taisteluun. Hän kutsui Vikleffin
Roomaan, vaan uskonpuhdistaja ei noudattanut käskyä. Ei ihmispelko
häntä estänyt lähtemästä -- Vikleff ei pelännyt ihmisiä! -- vaan
hänen yhä heikommaksi käynyt terveytensä teki matkan mahdottomaksi.
Mutta kyllä paavi silti sai kuulla Vikleffin puolustuksen.
Lutterworthista kirjoitti uskonsankari: "Minä uskon, että Rooman
paavi ennen kaikkia muita on velvollinen rupeamaan Kristuksen
evankeliumin alamaiseksi, sillä suurin ei ole se, joka itsellensä
kokoo korkeimpia maallisia arvonasteita, vaan se, joka uskollisimmin
Herraa seuraa. Ei kenenkään uskovaisen pidä paavia seurata, jos ei
paavi Jesusta Kristusta seuraa. Paavin täytyy Jesuksen Kristuksen
esimerkin mukaan valtiolle antaa takaisin maallinen valtansa ja
voimakkaasti kehottaa papistoansa tekemään samaa. Jos oman tahtoni
mukaan saattaisin ruumistani käskeä, niin tulisin todellakin Rooman
paavin luokse, mutta Herran kuritukset ovat minulle muuta osottaneet
ja opettaneet minua enemmän tottelemaan Jumalaa kuin ihmisiä".
Jos kenenkään elämänvaiheissa, niin toteutuvat Vikleffin taistelussa
totuuden puolesta Herran sanat: "Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon
myydä? ja yksi heistä ei putoa maan päälle ilman teidän Isättänne.
-- -- -- Älkäät siis peljätkö: te olette paremmat kuin monta
varpuista". Ken on voimallisemmin iskenyt paavikunnan paheisin,
ken säälimättömimmin paljastanut katolisen kirkon turmeluksen, sen
papiston synnit, jumalanpalveluksen maailmalliset, ihmissääntöihin
perustuvat turhamieliset menot ja opin suuret erehdykset, kuin hän --
ja kuitenkin: ei yksikään koskenut häneen! On kyllä totta, että hänen
täytyi paljon kärsiä, että marttyyrikuoleman kauhut tuon tuostakin,
etenkin hänen elämänsä viimme vuosina uhaten likenivät Lutterworthin
pappilaa, missä uskonpuhdistaja kirjoituspöytänsä ääressä viritti
evankeliumin valoa kristikunnalle, mutta Herra poisti kaikki
vaarat. Pimeyden vallat eivät voineet estää Vikleffiä valmistamasta
tuota jaloa teosta, johon hän elämänsä illalla oli ryhtynyt ja
jonka kautta hän vielä kauan kuolemansa jälkeen oli saarnaava
uskonpuhdistuksen suurta aatetta maailmalle. Sen nimi on _Trialogus_.
Käyttäen puheenvaihdon kuvaavaa muotoa, asettaa Vikleff _"totuuden"_
kysymyksiä esittämään, _"valheen"_ vastaväitteitä tekemään sekä
_"ymmärryksen"_ edustamaan puhdasta oppia. Valtaava nero, tosi
kristityn valistus ja totuuden puolustajan urhoollisuus tukee tämän
mainion, Herran armon turvissa syntyneen kirjan sanoja.
Mutta jo lähestyi se hetki, jona Herra oli kutsuva tuon uskollisen
palvelijansa lepoon. Oli Joulukuun 29 päivä 1384. Vikleff oli
kirkossa, missä vietettiin "viattomain lasten juhlaa". Hän oli
juuri nauttinut Herran pyhää ehtoollista, kun hän halvattuna vaipui
alttarin kivipermannolle. Haikein sydämmin kantoivat muutamat
seurakuntalaiset tuon kunnioitetun, hellästi rakastetun paimenen
kotia. Vielä pari päivää viipyi väsynyt matkamies ystäväinsä
luona, odottaen lopullisen pelastuksensa autuaallista päivää.
Uudenvuoden-aattona muutti hän sen Herran luokse, josta hän
pyhitetyllä elämällään ja voimallisilla sanoillaan loppuun asti
uskollisesti oli todistanut.