Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
-- halajatkaat sitä terveellistä sanan rieskaa, niinkuin
äskensyntyneet lapsukaiset, että te sen kautta kasvaisitte.
1 Piet. 2: 2.
Turhaan olivat skolastikot koettaneet virittää eloa elävältä
kuolleesen kristikuntaan. Jo neljännellätoista vuosisadalla alkoi
koko se tieteellinen menetystapa, jota he noudattivat, vähitellen
joutua huonoon maineesen, kun skolastisuuden heikot puolet vuosi
vuodelta yhä selvemmin ilmaantuivat. Sitä suurempaa huomioa herättää
sitä vastoin mystisyys. Kirkon kurja tila, sen veltostunut kuri, tuo
yhä pintapuolisemmaksi käynyt oppi hyvistä töistä, tyhjiä loruja
sisältävät saarnat, pappien karttuva turmelus ja seurakuntien kasvava
siveettömyys -- kaikki kehottikin jokaista ajattelevaa ihmistä
rukouksen ja hurskaan miettimisen hiljaisina hetkinä etsimään sitä
sydämmen pyhyyttä, jota paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä, ja sitä
rauhaa, jota Hän yksin voi antaa. Eipä kummallista, että mystisyyden
varsinainen kukoistus juuri tähän aikaan alkaa. Saksalaisten taipumus
syvään miettimiseen, vaan ennen kaikkea ajanhengen vaatimus loi
neljännellätoista vuosisadalla monta jaloa mystikkoa, joiden syvät,
Jumalaan pyrkivät mietteet kaikkien erehdyksiensä uhallakin ovat ajan
turmeluksen ja kevytmielisyyden virkistyttävänä vastakohtana.
Ensimmäisenä saksalaisista mystikoista vetää _Eckart_ huomiomme
puoleensa. Hän syntyi luultavasti Thüringissä noin v. 1260.
Saksalaiset Dominikanit, jotka eivät yleensä, niinkuin heidän
romaanisissa maissa asuvat veljensä, antauneet kirkon opin jyrkiksi
puolustajiksi ja inkvisitsioonin välikappaleiksi, vaan olivat
taipuvaiset mystilliseen elämään, miellyttivät Eckartia, ja hän
päätti ruveta heidän munkkikuntansa jäseneksi. Hän oleskeli sittemmin
monessa paikassa, milloin toimittaen jonkun luostarin priiorin
virkaa, milloin vaikuttaen opettajana Pariisissa, Strassburgissa,
Kölnissä y.m., saavuttaen kaikkialla rakkautta ja kunnioitusta. Ja
epäilemättä hän monesta syystä tämän ansaitsikin. Hän oli erinomaisen
syvämietteinen mies; aatteiden yli-ilmoissa liikkui hänen totuutta
etsivä henkensä, ja sinne tahtoi hän muitakin maan tomusta nostaa.
Eckartin uskonopillista kantaa, jota semminkin hänen saarnansa
kuvaavat, on arvosteltu eri tavalla. Toiset ovat väittäneet
hänen edustaneen mitä jyrkintä panteismia, toiset sitävastoin
arvostelleet häntä kirkon opille uskollisena mystikkona, jonka
ainoana silmämääränä on itse päästä ja johdattaa muita tosi kristityn
elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Jos olisimmekin alttiit asettumaan
viimmemainittujen kannalle, ei meidän kuitenkaan sovi heidän kanssaan
sanoa Eckartin panteismin esiintyvän vain muutamissa liiallisissa
sanoissa, joita hän ei tarkoin punninnut, sillä epäilemättä oli
juuri siihen suuntaan tähtäävä erehdys hyvin syvään juurtunut koko
hänen katsantotapaansa. Mutta kaikessa tapauksessa tapaamme hänen
teoksissaan, joita vasta viimme aikoina on koottu ja tarkemmin
tutkittu, paljon hyvääkin. Niin lausuu hän esim. Rakkaudesta: "ei
millään koeta Jumala meitä niin puoleensa vetää, kuin rakkaudellaan.
Rakkaus on kuin kalastajan onki. Ei saa kalastaja kalaa, ennenkuin
se on tarttunut onkeen. Mutta kun se on kiinni koukussa, niin tietää
kalastaja sen omistavansa, miten se sitten ponnistaakin vastaan.
Semmoinen on rakkauskin. Jonka se on vanginnut, hän kantaa kestävää,
vaan samalla suloista ijestä. Ei mikään niin tee sinua Jumalan omaksi
eikä Jumalaa sinun omaksesi, kuin tämä suloinen kahle. Joka on tämän
tien löytänyt, hän ei toista etsi; joka on kiinni siinä koukussa,
hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämmensä, sanalla sanoen koko
hänen olemuksensa on Jumalan oma. Tässä rakkaudessa lepääminen
tuottaa enemmän autuutta ja on Jumalalle otollisempaa, kuin kaikki
hyvät työt ja kaikki hurskaat toimitukset, jotka eivät valu rakkauden
elävästä lähteestä".
Jos näistä ja muista Eckartin saarnoissa tuon tuostakin esiintyvistä
samankaltaisista sanoista päättäisimme hänen olleen kokonaan
välinpitämättömän kristinuskon käytännöllisille kysymyksille, niin
suuresti erehtyisimme. Hän päinvastoin teroitti niitäkin, etenkin
armeliaisuutta köyhiä kohtaan sanankuulijoilleen. Niinpä lausuu hän
esim.: "jos joku saisi kokea pyhää innostusta, vaikka semmoista,
jonka valtaamana Paavali oli, kun hän temmattiin kolmanteen
taivaasen, ja hän tietäisi jonkun köyhän tarvitsevan ruokaa,
niin palvelisi hän Jumalaa paremmin luopumalla innostuksestaan
ja auttamalla tuota köyhää, kuin viihtymällä autuaallisissa
näyissä". Ei -- Eckart tahtoi noudattaa kristinuskon vaatimuksia
jokapäiväisissäkin oloissa ja toimissa. Mutta niin usein kuin Herra
sen hänelle soi etsi hän yksinäisyyttä, miettiäksensä hengellisen
elämän salaisuuksia ja nähdäksensä noita autuaallisia unia, joita
hänen tavattoman rikas mielikuvituksensa, milloinkaan väsymättä, aina
oli altis luomaan.
Olemme viitanneet Eckartin uskonnollisen katsantotavan varjopuoliin.
Tunteittensa viehättämänä eksyi hän monesti luulojen sumuiseen
ilmaan, missä hän ei enää nähnyt tuota ääretöntä pyhän Jumalan ja
syntisen ihmisen välistä erotusta. Siinä suhteessa edustaa hän
mystisyyden arveluttavinta erehdystä. Ja juuri tämä seikka esti häntä
näkemästä ajan kipeintä tarvetta ja häntä itseä halajamasta ennen
kaikkea Jumalan "sanan terveellistä rieskaa".
Eckartin mielipiteet herättivät monessa paikassa epäluuloakin, jos
kohta hänen ihailijaansa luku olikin suuri. Juhana XXII tuomitsi 17
hänen mietteistään harhaoppisiksi. Ennenkuin tämä paavin päätös tuli
hänen tiedokseen, kuoli Eckart v. 1327.
Ennen pitkää syntyi uskonnollisia yhdistyksiäkin, jotka niinikään
pyrkivät tuohon salattuun, välittömään yhteyteen Jumalan kanssa,
jonka etsiminen on mystisyyden varsinainen tuntomerkki Kuuluisin
näistä yhdistyksistä on neljännellätoista vuosisadalla ilmaantuva
_"Jumalan ystäväin"_ liitto. Ankaran itsensäkieltämisen tiellä
pyrkivät he maistamaan, kuinka suloinen Herra on. Turvaten Pyhän
Hengen valistukseen ja Herran välittömiin ilmoituksiin enemmän kuin
Jumalan sanaan, eksyivät he monesti haaveilun sumuisille teille,
mutta ijankaikkisuus oli silmämääränä, ja "Jumalan rakkaus, joka
kaiken ymmärryksen ylitse käy", elähytti heitä. "Luovu kaikesta
omastasi ja vaivu Jumalan pohjattomaan armahtavaisuuteen, niin
olet löytävä mitä etsit" oli heidän tapansa sanoa Itä-Franskassa,
Pohjois-Italiassa, Schweitzissä y.m. Löytyi heitä paljo. Yleensä
pitivät he liittoaan salassa, mutta heidän vaikutuksensa ulottui
kuitenkin kauas yhdistyksen rajojen ulkopuolellekin, "Jumalan
ystävät" saarnasivat nim. Kansalle, ollen monelle rasitetulle ja
totuutta etsivälle sielulle jumalallisen armon välikappaleina!
Sitä paitse vaikuttivat he paljon hyvää levittämällä hengellisiä
kirjoja kuolleitten paimenten unohtamissa seurakunnissa. Yhdistyksen
johtajana oli tuo kuuluisa mystikko _Nikolaus Baselista_. Paljon
olisi hänestä kertomista, jos historia olisi lehdillänsä säilyttänyt
mitä hän pitkillä matkoillansa Saksassa, Italiassa, Franskassa,
Unkarissa y.m. Vaikutti Jumalan valtakunnan palveluksessa, mutta
hänen työnsä oli ainakin suureksi osaksi tuota maailmalta salattua
työtä, jonka suurimmat voitot ovat historialle tuntemattomat.
Nikolaus kyllä monesti puhui herätyksen sanoja suurille
ihmisjoukoille, vaan enimmiten työskenteli hän kaukana julkisuudesta,
puhuen elämän sanaa sairasten kuolinvuoteen ääressä, luostarein
hiljaisissa kammioissa ja yksityisten kodeissa.
Nikolaus ei ollut noita pintapuolisia, omaa kunniaansa etsiviä
saarnaajia, jotka heti tahtovat nähdä työnsä hedelmän. Hän tyytyi
odottamaan, uskoi, vaikkei hän suuria nähdä saanut, rukoili ja teki
työtä, jättäen myötä- ja vastoinkäymiset, tappiot ja voitot sen
Herran haltuun, jonka palveluksessa hän oli.
Semmoinen mies, kuin "Jumalan ystävä" Nikolaus oli, ei saattanut olla
näkemättä kirkon turmelusta. Haikein sydämmin huomasi hän, miten
paavikunta vuosi vuodelta yhä syvempään uupui lokaan, ja kristikunnan
surkea tila koski kipeästi hänen hellään, Pyhän Hengen koulussa
valistuneesen sydämmeensä. Vaan ei hän silti epätoivoon sortunut.
Hänen tarkka silmänsä näki ijankaikkisen elämän valon säteilevän
monesta silmästä, ja se todisti, ettei pelastuksen Jumala vieläkään
ollut seurakuntaansa hyljännyt. Nikolaus jatkoi työtään. Yhä
valtaavammaksi kävi hauen saarnansa, yhä voimallisempana kaikui hänen
herätyshuutonsa. Köyhäin mökeissä kuului hänen äänensä, kehottaen
ihmisiä Kristuksen seuraamiseen, ruhtinasten loistavissa saleissa
puhui hän vakavia sanoja tämän elämän turhuudesta ja ijankaikkisuuden
painavasta todellisuudesta. Ihmissydämmen salaisimpiinkin koteroihin
loi hän tarkan, ylönluonnollisen valon valaiseman silmänsä, ja
ihmeellisesti olivat henget hänelle alamaiset. Viisaan sielunpaimenen
tavoin älysi hän mitä kukin paraiten tarvitsi, sovittaen taitavasti
sanansa ihmisten erinkaltaisen tilan mukaan.
Kauan tarvitsi Herra Nikolausta viinimäkensä työssä, mutta jota
vanhemmaksi tämä uskollinen palvelija tuli, sitä innokkaammin
hän vain jatkoi työtään. Mystisyyden haaveksivat mietteet, jotka
neuvoivat häntä uskomaan noita mielikuvituksensa kauniita unelmia
Jumalan hänelle suomiksi välittömiksi ilmoituksiksi, eksyttivät hänen
epäilemättä monesti harhateille, mutta että Herran armo tuki hänen
työtään, sen todistavat monessa paikassa tapahtuneet herätykset,
joiden siunauksesta rikasta vaikutusta tulevien aikojen suureen
tehtävään ei kukaan arvaa. Paras todistus on kuitenkin Nikolauksen
kuolema. Vähän siitä, etteivät aikakirjat varmuudella tiedä mainita
hänen kuolinvuottaan. Pääasia on, että hän totuuden tunnustuksen
tähden, jota eivät kirkon suruttomat johtajat ajanpitkään kestäneet
kuulla, inkvisitsioonin tuomitsemana poltettiin. Nikolaus on siis
luettava niiden joukkoon, joiden marttyyrikuoleman kautta Herra
valmisti uskonpuhdistuksen suurta aikaa.
Saksalaisen mystisyyden etevin edustaja oli _Tauler_ (k. 1361).
Samoinkuin Eckart, kuului hänkin Dominikanein munkkikuntaan. Jo monta
vuotta oli hän hämmästyttänyt maailmaa voimallisella saarnallaan, kun
hän v. 1346 tutustui Nikolaus Baselilaisen kanssa. Tauler oli siihen
aikaan 50 vuoden ikäinen. Tuo kuuluisa "Jumalan ystävä" oli kuullut
paljon puhuttavan hänestä ja saapui hänen luoksensa Strassburgiin,
kuullaksensa "mainion mestarin" saarnaa. Tauler saarnasi, vaan
Nikolaus, joka ei tyytynyt tavallisten ihmisten vaatimuksiin, lausui
suoraan, ettei saarna miellyttänyt häntä. Ei häntä viehättänyt tuon
ylistetyn puhujan loistava esitystapa eikä hänen verraton taitonsa
saksankielen käyttämisessä saarnasta puuttui hänestä henkeä, jota
paitse kauniimmatkin sanat ovat tyhjää ihmispuhetta vain. Tauler
pyysi vierastansa viipymään luonansa, lausuen sen toivon, että hän
pitemmän ajan kuluessa saisi kuulla ainakin jonkun saarnan, johon
hän mieltyisi. Nikolaus vastasi: "te olette kyllä kunnon pappi ja
oppinut mies, vaan te ette elä, niinkuin saarnaatte. Ette ole vielä
maistaneet Pyhän Hengen suloisuutta, te riiputte lain puustavista
ja olette farisealainen". Nämä sanat, joiden painavaa, sydämmen
sisimpään tähtäävää totuutta puhujan ankaran vakaa käytös tuki.
Tekivät syvän vaikutuksen Tauleriin. Suuri muutos tapahtui hänessä:
hän nöyrtyi totuuden tuomittavaksi. Hengellinen köyhyys, se köyhyys,
joka on Herran mielen mukaan, oli tämän nöyrtymisen seuraus, uusi
elämä Jesuksessa Kristuksessa sen hedelmä. Kahteen vuoteen ei Tauler
uskaltanut saarnata, ja kun hän vihdoin sanankuulijoittensa suureksi
iloksi astui saarnatuoliin, niin ei hän saanut mitään sanotuksi:
kyynelet tukehuttivat hänen äänensä.
Dominikanit suuttuivat kovasti, kun heidän etevin puhujansa
kykenemättömyys yhtäkkiä tuli yleiseksi puheenaineeksi koko
kaupungissa, ja pilkkaavia huhuja levitettiin Taulerista kaikkialle.
Mutta tämä ei masentanut häntä, eikä hän ehtinyt kuunnella maailman
ivaa, sillä hän oli alituisesti sen Herran seurassa, joka hänen oli
kutsunut "pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Ja jos vanhat ystävät
hänen ylenkatseellisesti hylkäsivätkin, niin olipa sama Herra pitänyt
huolta siitäkin, että hänellä nyt oli ystävä, joka paremmin kuin muut
ihmiset ymmärsi hänen surunsa ja hänen ilonsa: tuo jalo totuuden
puolustaja Nikolaus Baselista. Hänelle uskoi Tauler luottamuksella
kaikki huolensa, hänen kauttansa sai hän monen taistelun helteessä
kokea Herran armoa syntisiä kohtaan.
Jota todellisempaa Taulerin kääntyminen oli, sitä parempia hedelmiä
oli se ennen pitkää vaikuttava muissakin, sillä sen ytimenä oli
Herran voima. Tauler astui jälleen saarnatuoliin, ja nyt täytyi
suruttomimpainkin ihmisten myöntää, ettei hän milloinkaan ennen ollut
niin valtaavan voimallisesti saarnannut. Tekstinä oli Math. 25:nen
luvun 6 värssy: "katso ylkä tulee, menkäät ulos häntä vastaan".
Tauler puhui uskovaisen likeisestä yhteydestä Herran kanssa ja
siitä vuotavasta riemusta, joka saa ihmisen kaikki unohtamaan.
"Se on totta" kuului liikutuksesta vapisevan äänen todistus, ja
lausuja, eräs mies, kaatui tainnoksissa lattialle. Tauler vain
jatkoi saarnaansa. "Lakkaa, lakkaa" huudettiin väkijoukosta, "sillä
hän kuolee käsiimme". Mutta saarnaaja vastasi: "jos ylkä tahtoo
viedä morsiamensa kotia, niin tahdomme kernaasti siihen suostua".
-- Voimallinen oli tämä saarna, ja yhtä valtaavasti saarnasi Tauler
monesti sittemminkin, herättäen lukemattomia synnin, unesta ja
vuodattaen lohdutuksen öljyä moneen särjettyyn sydämmeen.
Tauler oli syvämielinen mies sanan oikeassa merkityksessä. Hänessä
pääsi evankeliumin valo, joka keski-ajan pimeinä vuosina oli
useimmilta hurskailtakin ihmisiltä miltei kokonaan salattu, suuria,
vaikuttamaan. Sillä jos meidän täytyykin myöntää, että tuo painava
totuus "Kristus meidän edestämme" ei pääse täyteen oikeuteensa
hänen uskonnollisessa katsantotavassaan, on tämä katsantotapa,
epäilemättä monessa suhteessa raamatun mukainen ja ihmeteltävän
syvä. Etenkin, tutki Tauler Herran kärsimisen historiaa. Se oli
hänen "yliopistonsa", jonka rinnalla kaikki muut opinahjot olivat
verrattoman köyhät. "Synti ja sen viettelykset katoavat Herramme
haavoissa. -- Niinkuin lumi sulaa tulen ääressä, niin sulaa syntikin
Jesuksen rakkautta hehkuvissa haavoissa. Rakkaus nielee ne kaikki"
niin kuuluu hänen todistuksensa, ja se on saavutettu kokemuksen
kautta, rukouksissa ja kilvoittelevan uskon kapealla tiellä.
Kirkon määräämiä n.s. hyviä töitä ei hän saarnoissaan teroittanut
ihmisiin; päinvastoin puhui hän vakavia, uskonpuhdistuksen aamukoiton
valaisemia sanoja tekopyhyyttä ja itsevanhurskautta vastaan. Eipä
kummallista, että myöhempien aikojen jaloimmat henkilöt, niinkuin
Arndt, Spener, Luther y.m. ovat pitäneet tätä keski-ajan mystikkoa
mitä suurimmassa arvossa, monesti kertoen hänen syviä, sisälliseen
uskonelämään perehtyneitä mietteitään. Taulerin kuuluisimmat
teokset ovat hänen saksankielellä pitämänsä saarnat sekä _"Jesuksen
köyhän elämän seuraamisesta"_ niminen kirja. Lainaamme tähän otteen
viimmemainitusta kirjasta:
"Suurten kiusausten hetkinä ottaa Jumala ihmiseltä kaikki mitä
Hän ennen hänelle on antanut. Hän vaatii silloin ihmistä syvään
miettimään, millainen hänen tilansa on, jotta ihminen itse näkisi
ja tunnustaisi, mitä hänellä itsellä on ja mitä hän oman voimansa
turviin jätettynä voipi. Silloin jää ihminen aivan yksinään, niin
ettei hän Jumalasta mitään tiedä, ei tunne armoa ensinkään, ei
lohdutusta eikä mitään, jota hänellä ennen on ollut. Sillä kaiken
tämän salaa Jumala meiltä, niin ettemme tiedä, minne kääntyä.
Semmoisina hetkinä on tärkeätä, että ihminen käyttäytyy Jumalan
tarkoituksen mukaan, kuuliaisena antautuen Hänen vapaalle tahdolleen
ja tuomiolleen. Suuri oli pyhien veritodistajain uhri, kun antoivat
henkensä totuuden puolesta, vaan heillä oli kuitenkin Jumalan
sisällinen lohdutus, niin että tuskia pilkaten iloisina kärsivät
kuoleman, mutta ei mikään kärsiminen ole verrattava sen ihmisen
tuskaan, jonka koetusten hetkinä täytyy kaivata Jumalan lohdutusta.
Se tuska on kaikista tuskista suurin. Sillä silloin heräävät
sydämmessä kaikenkaltaiset onnettomat ajatukset, kaikki synnit ja
kiusaukset, jotka ihminen jo ennen on voittanut; ne ahdistavat häntä
uudelleen paljoa kovemmin kuin konsanaan ennen, paljoa kiivaammin
kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä synneissään makasi. Tämmöisinä
hetkinä tulee ihmisen kärsivällisesti odottaen antautua Jumalan
tahdolle niin kauan kuin Hän tahtoo".
Samaan suuntaan kuin Tauler puhui ja kirjoitti _Henrik Suso_. Mutta
hän ei ollut läheskään niin syvä ja lahjakas eikä hän ole luonut
paljo itsenäistä. Jo lapsena rupesi hän Dominikanein munkkikunnan
jäseneksi, tutkien innostuksella etenkin Salomonin kirjoja. Suso
vaikutti pääasiallisesti naisiin, jotka rakastivat hänen lempeää,
sydämmen hellimpiin tunteisin tähtäävää, vertauksista rikasta
saarnaansa. Mutta ei häntä silti lihan evankeliumin pintapuoliseksi
julistajaksi saa sanoa. Päinvastoin. Ristin tien osottajana hänkin
esiintyi, parannuksesta ja elävästä uskosta hänkin puhui. Suso kuoli
v. 1365. -- Suson elämäkerran kirjoitti hänen ystävänsä _Elisabet
Stagel_, joka oli nunnana Toessin luostarissa. Monta kaunista
kertomusta sisältää hänen kirjansa. Tekijä kertoo muun ohessa, että
Suso kielsi nunnia antaumasta tuon rajattoman itsensäkidutuksen
uhriksi, joka siihen aikaan etenkin naisluostareissa oli hyvin
yleistä. "Rakas Vapahtaja" niin oli Suso lausunut "ei sanonut:
ottakaat minun ristini päällenne, vaan Hän sanoi: jokainen ottakoon
ristinsä päällensä".
Saksalaisista mystikoista puhuessamme, emme saa unohtaa erästä
kirjaa, joka on tunnettu nimellä _"Saksalainen Teologia"_. Se
sisältää paljon hyvää ja on vaikuttanut suuria Jumalan valtakunnan
palveluksessa. Luther piti sitä erinomaisen suuressa arvossa ja luki
sitä ahkeraan. -- Kirjan tekijä on tuntematon.
Likeisesti sukua näiden saksalaisten mystikkojen kanssa oli
_alamaalainen Juhana Ruysbrock_ (k. 1381). Yksinäisyydessä vietti
tämä haaveksivaan uskonnolliseen elämään mieltynyt, luultujen
ylönluonnollisten ilmoitusten viehättämä mystikko onnellisimmat
hetkensä. Käytännölliselle kristinuskolle hän vieraantumistaan
vieraantui. Messuakin toimittaessaan saattoi hän niihin määrin joutua
tunteittensa valtaan, että hän tainnoksissa kannettiin pois kirkosta.
-- Ruysbrockin paras kirja on _"Hengellisten häitten kunnia"_.
Paljon olisi sanomista näistä keski-ajan syvän miettimisen
merkillisistä edustajista. Se siemen, jonka he kylvivät ihmisten
sydämmiin, iti ja kantoi rikkaita hedelmiä kristikunnassa. Mutta
valitettavasti he eivät päässeet käsittämään p. Raamatun ääretöntä
arvoa, sillä he eivät ymmärtäneet, että totuus löytyy ehdottomasti
puhtaana ainoastaan tässä elävässä lähteessä, "isällinen sana" eli
"valo", johon he luottivat, johdatti heitä sitä vastoin monesti
väärälle tielle. Mutta älkäämme unohtako, minkä ajan lapsia he
olivat, jotta emme eksyisi heihin sovittamaan meidän aikamme
katsantotapaa, jota he rukouksissa taistellen ja uskossa kilvoitellen
ovat valmistaneet.