Avignonin paavikunta.
Näin sanoo Herra, Herra: voi niitä hulluja profeetoja, jotka
heidän omaa henkeänsä seuraavat, ja ei ole mitään nähneet!
Israel, sinun profeetat ovat niinkuin ketut korvessa.
Hes. 13: 3-4.
Samana vuonna, jolloin ihmiset kokoontuivat Roomaan viettämään
Bonifacius VIII:nen julistamaa suurta riemuvuotta, alkoi mainio
italialainen runoilija _Dante_ (k. 1321) sepittää kuuluisaa
_"Jumalallista komediaansa"_. Merkillinen sattumus tuo! Verrattomalla
nerollaan kuvaa Dante runossaan aikakauden ristiriitaiset ilmiöt,
luoden rohkean mielikuvituksensa, jota kyllä katolisen kirkon
oppi eksyttäen kiihottaa, vaan sen ohessa myöskin koittava
sivistys ja puhtaamman uskonnon aavistus virkistyttäen elähyttää,
ijankaikkisuuteen, missä ihmisten rikokset rangaistaan, hyveet
palkitaan ja synnit tuomitaan. Monesti iskee hän kovastikin
paavikuntaan, ennustaen muun ohessa, että Rooman kirkko, joka
toisiinsa sekoittaa kahdenkaltaisen vallan, hengellisen ja
maailmallisen, velkoineen, kuormineen on lokaan uupuva. Jo alkaa
kristikunta aavistaa, miten onneton kirkon tila on. Vapauteen pyrkii
aika, mutta millä tiellä se on saavutettava, sitä ei vielä tiedetä.
Ei kelpaa Dantenkaan valtaava nero oppaaksi, ei runous, eivät tieteet
eivätkä taiteet. Mutta niidenkin kautta valmistaa Herra uutta,
onnellisempaa aikaa kristikunnalle, joka jo alkaa herätä pitkästä
unestaan.
"Pietarin jälkeinen" oli Avignonissa Franskan kuninkaan vankina.
Kauan on maallisen vallan täytynyt kantaa paavikunnan rasittavaa
ijestä; nyt se kostaa ja kostaa kovasti. 70 vuotta kestää tätä
paavien orjuudenaikaa. Se on historiassa tunnettu nimellä,
_paavikunnan 70 vuotinen Baabelin vankeus_.
Johdonmukaisesti jatkoi vallanhimoinen Filip Kaunis taistelua
sortaaksensa kirkkoa ja turvataksensa omaa valtaansa. Eikä
epäillyttänyt häntä välikappaleet, kun vain saavutti tarkoituksensa.
Sen näemme esim. Hänen käytöksestään Temppeliherrain ritarikuntaa
kohtaan. Nämä olivat kyllä irstaan elämänsä ja muun siveettömyytensä
tähden joutuneet pahaan maineesen ja siihen katsoen kypsyneet
Jumalan tuomiolle, vaan tämä seikka ei suinkaan ollut sen vainon
syynä, jonka alaisiksi he Filipin toimesta joutuivat. He omistivat
paljon rikkauksia, ja niitä kuningas tahtoi. Sitä paitse muodosti
ritarikunta, joka pyhän maan menettämisen jälkeen suurimmaksi osaksi
oli asettunut Franskaan, oman pienen valtakunnan, jonka itsevaltiaana
ruhtinaana heidän suurmestarinsa oli. Filip, jonka silmämääränä
oli kuninkuuden korottaminen ja rikastuttaminen, päätti anastaa
Temppeliherrain tavarat ja tehdä lopun heidän yhdistyksestään. Äkisti
vangitutti hän ritarikunnan suurmestarin _Jaakop Molayn_ ynnä kaikki
Franskassa silloin oleskelevat ritarit (1307). Englanninkin kuninkaan
sai hän taivutetuksi samoin kohtelemaan hänen maassaan asuvia
Temppeliherroja. Syyttäen vainotuita jos minkälaisista rikoksista,
joita hän kuninkaallisten julistusten ja kerjäläismunkkien saarnojen
kautta kaikkialla koetti saada tunnetuiksi, valmisti hän veristä
loppua ritarikunnalle. Inkvisitsioonin kidutuskoneet pantiin
käytäntöön, jotta onnettomilta saataisiin ongituksi niitä tietoja,
joita heidän kuolemaan tuomitsemista varten tarvittiin. Klemens
paavi koetti estää vainoa, vaan mitä hän voi vaikuttaa? Voimaton
oli paavikunta, kykenemätön sorrettu kirkko rakentamaan salpoja
kuninkuuden kasvavalle vallalle. Samaan aikaan otti Filip puheeksi
Bonifacius VIII:tta vastaan tehdyt syytökset, joita ei vielä oltu
tutkittu. Klemens älysi tuskallisen asemansa. Bonifacius vainajan
tuomitseminen olisi ollut koko paavikunnan mitättömäksi julistamista.
Yritys jäi kuitenkin sikseen, kun Temppeliherrain säälittävä kohtalo
alkoi herättää yhä yleisempää mielipahaa koko kristikunnassa, ja
valtioviisaus kehotti Filipiä vähän varovammin kohtelemaan paavia.
Kiitollinen Klemens suostui sen sijaan puolustamaan Temppeliherrain
sortamista. Kun useat näistä, kärsittyään mitä kauheinta kidutusta,
olivat saaneet surmansa, otti Pariisin kirkolliskokous tutkiaksensa
nääntyvää ritarikuntaa vastaan nostettuja kanteita. Edellisiä
kauheammat kidutukset ja uudet roviot julistivat onnettomille
kokouksen tarkoituksen ja päätöksen. Eikä siinä kylliksi. _Viennen_
kirkolliskokouksessa lakkautti Klemens kokonaan Temppeliherrain
ritarikunnan (1312). Toisia ritareja otti hän itse tuomitakseen,
muut jätettiin maallisen oikeuden käsiin. Edellisten joukossa oli
Jaakop Molay. Hänen sekä muutaman muun ylhäisen ritarin tuomitsi
Klemens elinkautiseen vankeuteen. Mutta kun onneton vakuutti
ritarikunnan olevan syyttömän sitä vastaan tehtyihin syytöksiin,
ratkasi Filip äkkiä hänen kohtalonsa. Kaksi rovioa valmistettiin;
toiselle täytyi Molayn astua, toiselle eräs ritari, joka oli puhunut
samaan tapaan (1314). Kuollessaan ennusti Molay Jumalan kostoa
julmalle Filipille ja tuolle kurjalle paaville, joka kokonaan riippui
kuninkaan mielivallasta. Hän ei erehtynyt. Ennenkuin vuosi ehti kulua
umpeen, oli vanhurskas Jumala kutsunut sekä Filipin että Klemensin
tuomioistuimensa eteen.
Kaksi vuotta oli Avignonin häväisty paavinistuin ollut edustajatta,
kun paaviksi valittiin _Juhana XXII_. Miten voimattomilta kuuluvat
tämän vaatimukset, kun hän, rohkeasti sekaantuen Euroopan
valtiollisiin oloihin, alkaa uudistaa Innocentius III:nen ja
Bonifacius VIII:nen vaatimuksia! Franskan hallitukselle eihän mitään
voi, sen suhteen täytyy hänen nöyränä vaieta, mutta sitä ylpeämmin
koettaa hän muissa maissa korottaa paavikunnan masentunutta valtaa.
_Ludvig Baijerilainen_ ja _Fredrik Itävaltalainen_ taistelivat Saksan
kruunusta. Viimmemainittu joutui tappiolle, mutta Juhana julisti
voittajan ja hänen alamaisensa kirkonkiroukseen (1324). Ludvig vetosi
yleiseen kirkolliskokoukseen, sanoen paavia kerettiläiseksi. Siellä
täällä alkoi kuulua yhä jyrkempiä väitteitä paavikuntaa vastaan,
vaan Juhana ei tahtonut mielettömistä vaatimuksistaan luopua. Miten
muuttunut ajanhenki oli, todistaa paraiten erään Ludvigin ystävän
_Marsilius Padualaisen_ juuri siihen aikaan kirjoittama kirja nimeltä
_"Rauhan Puolustaja"_. Tekijä lausuu suoraan sen ajatuksen, että
pelastuksen saavuttamiseen ei ole välttämätöntä totella paavia.
Erehtymättömän totuuden omistaa hän ainoastaan raamatulle ja
ensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokousten päätöksille. Toinen
piispa ei ole toista piispaa korkeampi, piispa ei ole presbyteriä
arvokkaampi niin jatkaa kirja, kysyen: miksi olisi Rooma Antiokiaa
ja Jerusalemia etevämpi, kun Pietari on molemmissa viimmemainituissa
kaupungeissa piispana vaikuttanut? Lisäksi lausuu Marsilius
myöskin tuon painavan sanan, jonka herätyshuuto myöhemmin sai koko
kristikunnan liikkeelle: riitaiset kysymykset ovat ratkaistavat
yleisessä kirkolliskokouksessa, jonka keisarin tulee kutsua kokoon.
Huonoja enteitä paavikunnan tulevaisuudelle! Vielä kyllä veisattiin
tuota vanhaakin virttä paavien muka rajattomasta vallasta, mutta
se pukeutui yhä röyhkeämpään muotoon, siten yhä selvemmin vain
paljastaen mitättömyyttään. Niinpä kirjoitti esim. Kerjäläismunkki
_Augustinus_ "Rauhan Puolustajaa" vastaan kirjasen, joka kannattaa
sitä mielipidettä, että paavi on oikeutettu pitämään huolta kaikista
kuningaskunnista, koska Jumala on niiden perustaja ja hallitsija.
Tämän aatteen innostuttamana omistaa hän paaville nimityksen: "Herra,
meidän Jumalamme maan päällä". Pitkälle on ehditty!
Yleisen mielipiteen kannattamana marssi Ludvig Baijerilainen,
sovittuaan Fredrikin kanssa, Roomaan, missä hän antoi kruunata
itsensä keisariksi. Kaksi piispaa toimitti kruunauksen. Avignonin
vanki ei voinut sitä estää.
Juhana XXII kuoli v. 1334. Hän jätti jälkeensä voimattomien
ylistysten pilkkaaman, vallanhimoisen muiston ja -- runsaan,
miljooniin nousetan rahaston. Paavikunnan vallanhimolle tarjosi tästä
alkaen kättä ääretön, mitä halveksittavimpaan muotoon pukeutuva
ahneus, joka kiskomistaan kiskoi uusia veroja kristikunnalta. Rikkaus
synnytti ylöllisyyttä, ylöllisyys juoppoutta ja muuta törkeää
epäsiveyttä. Jatkaessaan kertomustaan Avignonin paavikunnasta,
paljastaa kirkkohistoria lukijalle vuosi vuodelta yhä selvemmin
inhimillisen turmeluksen pohjatonta kuilua.
Näiden vaiheiden ohessa pyrki maallinen valta yhä voitollisemmin
vapaaksi paavikunnan yliherruudesta. Niin esim. Päättivät Saksan
kuuriruhtinaat _Rensenin_ kokouksessa (1338), että keisarin
valitseminen riippui heistä eikä ensinkään kaivannut paavin
vahvistusta. Paavina oli siihen aikaan _Benediktus XII_. Hän kyllä
koetti puolustaa asemaansa Saksassa, vaan ei hänen äänensä kauas
kuulunut.
V. 1342 astui _Klemens VI_ paavinistuimelle. Se uupui hänen
hallituksensa aikana, jota kesti 10 vuotta, yhä syvempään.
Kun paavikunnan tulot Italiasta vähenemistään vähenivät,
kirkkovaltakin kun oli jaettuna pieniin, miltei aivan itsenäisten
ruhtinasten hallitsemiin alueisin, täytyi yhä ylöllisempään
elämään harjaantuneitten paavien koettaa hankkia itselleen varoja
muualta. Klemens VI oli tässä suhteessa hyvin toimelias. Ei häntä
huolestuttanut paavikunnan sorrettu asema, ei sen maanpakolaisuus
eivätkä muut uhkaavat ajanenteet. Noudattaen edeltäjäinsä
katsantotapaa, päätti hän rikastua ja Franskan kuninkaan turvissa
elää iloisia päiviä Avignonissa.
Menneiden päivien muistojen ja tulevaisuuden toiveiden välillä horjuu
kristikunta sinne tänne, tietämättä mihin toimiin on ryhtyminen.
Kaikkialla taistelua vain, tyytymättömyyttä vallitseviin oloihin ja
levottomuutta tulevaisuuden suhteen. Klemens ei ajatellut ajan suuria
kysymyksiä, hän vain mietti, miten voisi tulojaan, kartuttaa. V. 1348
osti hän Neapelin ja Unkarin kuningattarelta, jota epäiltiin miehensä
murhaajaksi, vaan jonka hän oli vapauttanut omantunnon nuhteista ja
kirkon rangaistuksesta, Avignonin kaupungin ynnä siihen kuuluvan
alueen. Kaksi vuotta myöhemmin (1350) julisti hän riemuvuoden
vietettäväksi koko kristikunnassa. Bonifacius VIII, joka oli
pannut nämä paavikunnan rahankiskomiselle edulliset juhlat alkuun,
oli kyllä määrännyt, että ne olivat vietettävät joka vuosisadan
alkaessa, vaan Klemens tarvitsi rahoja ja lyhensi sentähden aikaa
50 vuodella. Kevytmielinen aika hyväksyi hänen keksimänsä kehnot
selitykset. Ja kuitenkin painoi vanhurskaan Jumalan rangaistus juuri
siihen aikaan kristikuntaa, tarkoittaen sen herättämistä synnin
unesta. _"Hirmukuolema"_ levitti kauhujaan Euroopan maissa, temmaten
tuonelaan monessa paikassa puolen osan ihmisiä, toisissa paikoissa
vielä enemmän. Milloin on onneton kristikunta vihdoinkin huomaava,
"mitä sen rauhaan sopii?"
Vähän paremman maineen saavutti _Innocentius VI_ (1352-1362).
Hän eli säästäväisesti ja koetti ylläpitää kirkonkuria, vaan
kristikunnan kurjaa tilaa ei hän voinut auttaa. Vielä vähemmin
pystyi hän hankkimaan Avignonin häväistylle paavinistuimelle arvoa
kristikunnan silmissä. Sen maine oli siksi tahrattu, ja tuo alentava
vankeus Franskan kuninkaan maassa siksi julkinen, ettei sillä voinut
tulevaisuutta olla. Kun sentähden kuuluisa runoilija _Petrarka_ (k.
1374), joka monta kertaa oli kehottanut paaveja palajamaan "väärän
lemmikin luota (Avignonista) laillisen, vaan hyljätyn puolison,
Rooman, syliin", v. 1366 kirjoitti _Urbanus V:lle_ (1362-1370):
"paavi olet sinä kaikkialla, mutta Roomassa olet vain piispa; näytä
että olet hyvä paimen etkä mikään palkkalainen" -- ja kun lisäksi
Roomalaisten tyytymättömyys alkoi käydä yhä huolettavammaksi, päätti
Urbanus lähteä pyhään kaupunkiin. V. 1367 toimitti hän messun
Pietarinkirkossa. Bonifacius VIII:nen ajoista asti eivät Roomalaiset
olleet paavia kaupungissaan nähneet. Riemu oli rajaton. Miten vähään
he tyytyivät!
Urbanus palasi kuitenkin takaisin Avignoniin, missä hän kuoli (1370).
Hänen jälkeisensä _Gregorius XI_, joka oli hyväntahtoinen mies,
ei saattanut olla kuurona niille alituisille kehotuksille, jotka
rukoilemalla ja vaatimalla pyysivät häntä muuttamaan paavinistuinta
Roomaan. Hän lähti sinne v. 1377. Kuollessaan (1378) sanotaan
hänen katuneen, että oli noudattanut ihmisten neuvoja ja muuttanut
paavinistuimen Roomaan, sekä ennustaneen siitä syntyvän arvaamattomia
haittoja ja vaaroja kirkolle.
Häväistynä, äärettömän syntivelan rasittamana säilyy Avignonin
paavikunnan muisto historian lehdillä. Täydellisempi kertomus siitä
olisi vain inhimillisten himojen keksimien paheiden kuvaamista.