Turun tuomiokirkko.
Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te
sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille. Ps. 48: 14.
Terveellistä on meidän, suopeamman ajan lasten, muistella esi-isien
kovia taisteluja menneiden vuosisatojen kovaonnisina päivinä. Se
hillitsee tuota monesti kevytmielistä iloamme ja vaatii meitä
miettimään, miten olemme säilyttäneet ja kartuttaneet heidän
meille jättämäänsä perintöä. Eikä puutu meiltä kehotuksia siihen.
Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme
aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan,
miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan
maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen
pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää
kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä
muistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.
Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä
paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö
jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Markuksen
kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa,
ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin
tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen
ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket
niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi,
ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä
köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen
rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat
valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista
alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten
vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä
huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen
innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan
jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin,
vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi.
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat
erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko
siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa
muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua
historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.
Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan
oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä
toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen
aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät,
löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat
neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291
kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin
virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta.
Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta,
Jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät
he yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja
yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa
noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius
kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan
muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin
puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen
piispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies
oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme
hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka
painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin
Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen
suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on
kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät
muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa
maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse
kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa
Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.
Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saaduksensa Turun tuomiokirkkoa
valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille
"katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina
palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin
kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta
1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin
Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri lyö
edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä,
jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan
Turkuun.
Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine
taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan
vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin
kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan
vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin
enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset
kilvan Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa.
Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen
kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat
pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin,
missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo.
Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme
aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan,
miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan
maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen
pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää
kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä
muistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.
Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä
paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö
jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Marian kunniaksi
vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei
kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme,
oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan
myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin
monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi,
ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä
köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen
rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat
valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista
alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten
vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä
huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen
innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan
jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin,
vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi.
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat
erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko
siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa
muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua
historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.
Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan
oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä
toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen
aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät,
löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat
neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291
kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin
virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta.
Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta,
jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät
he yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja
yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa
noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius
kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan
muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin
puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen
piispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies
oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme
hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka
painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin
Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen
suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on
kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät
muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa
maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse
kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa
Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.
Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saadaksensa Turun tuomiokirkkoa
valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille
"katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina
palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin
kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta
1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin
Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri työ
edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä,
jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan
Turkuun.
Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine
taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan
vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin
kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan
vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää
muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan.
Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen
innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat,
sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain
huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä
odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Mutta
aikakirjat kertovat, että lukemattomat ihmiset sieltä palasivat
turmeltuneina, siellä kun juotiin syntiä niinkuin vettä. Se juhla ei
ollutkaan kristillinen juhla, vaikka ihmiset niin olivat luulleet,
ei elähyttänyt se, se vain nukutti, paadutti. Jos sen toimeenpanija,
Bonifacius VIII, olisi ymmärtänyt sitä oikein arvostella, niin olisi
hän lausunut noille lukemattomille juhlavierailleen: viettäkäämme
paavikunnan mahtavuuden hautajaispitoja, sillä sen kunnia on
kuolemaan tuomittu. -- Vuonna 1300 vietettiin juhlaa köyhässä
Suomessakin, ei läheskään niin loistavaa, se on totta, mutta paljon
parempaa ja onnellisempaa, ei kevytmielisiä peijaiskemuja, vaan
toivorikkaan tulevaisuuden riemujuhlaa. Paljo kansaa on kokoontunut
Turun tuomiokirkkoon, joka nyt on vihittävä Herran huoneeksi. Jalon
temppelin vankat muurit, sen juhlallisesti kaartuvat holvit, joita
sekä gotilainen, että romaaninen rakennustapa olivat valmistaneet,
sen kalliit alttariastiat, nuo lukemattomat kynttilät, pyhä savu,
jota papit suitsuttivat kaikkialle -- kaikki teki valtaavan
vaikutuksen erämaiden vähävaraisten mökkien asukkaisin. Ihmetellen
he katselivat kristinuskon ja viljelyksen voittoa Suomessa.
Ei yksikään heistä enää tahdo puolustaa Lallin veristä työtä,
vaan siunaten ajattelevat he pakanallisten isiensä ensimmäistä
opettajaa, p. Henrikkiä, jonka maalliset jäännökset, kätkettyinä
hopea-arkkuseen, ovat muutetut uuteen kirkkoon. Uusi päivä on
koittanut Auran rannalla, kallisten toivojen pyhä päivä. On kyllä
totta, että katolisen kirkon erehtynyt oppi, pyhimysten palveleminen,
synninaneet, latinalaiset messut ja rukoukset y.m. Vielä kauan
salaavat Suomen kansalta kristinuskon oikean valon, mutta juuri
Turun tuomiokirkossa on kahden vuosisadan kuluttua vielä kaikuva
uskonpuhdistuksen ensimmäinen suomenkielinen saarna siunaukseksi
nouseville sukupolville. Ensin on Suomen kansa katolisen kirkon
kasvatuslapsena neuvottava ja opetettava, ennenkuin Herran viisas
kuljetus suo sille paremman kasvattajan. Älkäämme halveksien tuomitko
tätä kansamme kasvatusäitiä, vaikka hän monesti erehtyikin, sillä
paljo hän isillemme opetti.
Turun tuomiokirkon aikuisimpiin vaiheisin liittyy likeisesti
Maunu piispan muisto. Vähän hänestä tiedämme, mutta todistaapa jo
tuomiokirkon valmistuminen ja sen vihkiminen sekä tuomiokapitulin
muuttaminen Turkuun, ettei hän ollut mikään toimeton mies. Kaikki
voimansa uhrasi hän lavean hiippakuntansa hyväksi, joka näkyy
siitäkin, ettei hän ensinkään sekaantunut Ruotsin valtiollisiin
rettelöihin. Karjalaisen lähetystoimenkin kunnian luovutti hän,
kuten edellisestä tiedämme, Vesteråsin piispalle, voidaksensa
Turussa jotakin pysyväistä saada aikaan. Maunu piispa näkyy olleen
lempeäluonteinen mies, jonka silmämääränä ei ollut oma etu. Kun esim.
Venäläiset hänen aikanansa olivat kovasti hävittäneet Hämäläisten
maata, niin hän viimmemainituille soi sen lievityksen, että niistä
neljästä oravannahasta, jotka jokainen täysikasvanut mies vuosittain
maksoi piispalle, neljännen nahan maksaminen toistaiseksi annettiin
anteeksi. -- Maunu I kuoli v. 1308 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon.