Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
Sinun sydämmes ylpeys on sinun vietellyt, ettäs vuorten rotkoissa
asut, sinun korkeissa linnoissas, ja sanot sydämmessäs: kuka
taitaa minun syöstä maahan?
Vaikka ylös korkialle menisit niinkuin kotka, ja tekisit pesäs
tähtein keskelle; niin minä kuitenkin syöksen sinun alas sieltä,
sanoo Herra. Obad. 3-4 v.
Monesti oli maalliseen mahtavuuteen pyrkivä paavikunta, niinkuin
tiedämme, joutunut Italian herruudesta taistelevain ruhtinasten
ja valtiollisten puolueiden orjaksi. Kaiken tuon suuren valtansa
uhallakin täytyi sen turvautua ystäviin, jotka ennen pitkää
esiintyivät sen ilmi vihollisina. Itse mahtavuutensa aikanakin sortui
paavikunta usein maallisen vallan voimattomaksi leikkikaluksi.
Kolmannenkintoista vuosisadan vaiheet ilmaisevat selvään, miten
mutkainen ja epäluotettava se tie oli, jolla "Pietarin jälkeiset",
edeltäjäinsä tuumaa noudattaen, koettivat valtaansa säilyttää ja
kartuttaa. Tappion enteitä ilmaantuu tuon tuostakin, vaan paavikunta
noudattaa samaa ohjelmaa yhä edelleen, kunnes Herra sen syöksee
maahan.
Kun _Nikolaus IV_ v. 1292 kuoli, kului kaksi vuotta, ennenkuin uusi
paavi valittiin hänen sijaansa. Lyonin kirkolliskokouksen määräystä,
jonka mukaan vaali heti olisi ollut toimitettava, ei voitu noudattaa
muutamain Rooman ylimyssukujen eripuraisuuden tähden. Vihdoin sopivat
keskenään eripuraiset puolueet valitsemaan _Coelestinus V:nen_, tämä
kun oli alakuloinen, erakkoelämään taipuvainen vanhus, jolta ei ollut
mitään pelättävää. Mutta samaan aikaan esiintyy näyttämöllä mies,
joka koettaa korottaa paavikuntaa sille mahtavuuden kukkulalle,
jolta se viimme aikoina oli alkanut painua alaspäin. Tämä mies
oli kardinaali _Gaetani_. Äärettömän kunnianhimonsa kiihottamana
ja kavaluutensa neuvomana, sai hän Coelestinuksen pois viralta ja
astui nyt itse nimellä _Bonifacius VIII_ paavinistuimelle v. 1294.
Neapelista, missä edellinen paavi oli asunut, saapui vallananastaja
tavattoman komeassa juhlasaatossa Roomaan. Neapelin ja Unkarin
kuninkaat taluttivat hänen kullalla ja hopealla koristettua ratsuaan,
lukematon väkijoukko seurasi tulisoitot kädessä. Kevytmieliset
Roomalaiset riemuitsivat, ja vallanhimoinen Bonifacius unohti, että
"Jumala seisoo ylpeitä vastaan".
Uuden paavin ensimmäinen toimi todistaa selvästi, minkä hengen
lapsi hän oli. Saatuaan vihiä siitä, että eräs häntä vastustava
puolue aikoi korottaa Coelestinuksen valtaistuimelle, antoi hän
sulkea vanhuksen, jonka käytös ei millään tavoin antanut aihetta
epäluuloihin, kehnoon vankilaan, missä onneton kärsimisistä
masentuneena pian heitti henkensä. Muillakin väkivaltaisilla toimilla
koetti hän alusta alkaen tukea valtaansa, käyden yhä rohkeammaksi,
jota paremmin hänen vallanhimoiset juonensa onnistuivat. Kuollessaan
sanotaan Coelestinuksen hänestä lausuneen: "Bonifacius anasti
valtansa ketun kavaluudella, hän hallitsee jalopeuran tavoin ja on
kuoleva kuin koira". Jos kertomus onkin myöhemmin keksitty, niinkuin
toiset väittävät, ansaitsevat nämä sanat huomioa, sillä ne kuvaavat
sattuvasti Bonifaciuksen elämänvaiheita.
Noudattaen Gregorius VII:nen ja Innocentius III:nen periaatteita,
aikoi Bonifacius "asua korkeassa linnassa". Häntä ei enää jalostuta
edes paavikunnan suuruus semmoisena: oma kunnia ja korkeus on hänen
silmämääränään. Ja muuttunut on aikakin. Tuo kuolemaan tuomittu
maallinen Kristus-valtakunta, jonka loiston häikäseminä länsimaiden
kansat siihen asti olivat kannattaneet paavien vaatimuksia, ei enää
innostuta unen vallasta heräjävää kristikuntaa, ja aikansa lapsena
vieraantuu paavikin itse aatteelle semmoisena, Mutta ei hän silti
vaatimuksistaan luovu. Asettuen mitä alastomimman kunnianhimon
kannalle, kysyy hän ylpeämmin kuin kukaan ennen häntä: "kuka taitaa
minun syöstä maahan?"
Bonifaciuksen vaarallisin vastustaja oli Franska, Tämän maan
hallitsijana oli siihen aikaan _Filip IV Kaunis_. Hän oli
vallanhimoinen ja juonikas, niinkuin paavikin. Kumpikin pyrki
mahtavuuteen. Tuo pitkä, kautta vuosisatojen kestänyt taistelu
paavikunnan ja maallisen vallan välillä, on vihdoinkin joutunut niin
pitkälle, että ratkaisun hetki on käsissä.
Filip kävi sotaa Englantia vastaan. Saadaksensa rahoja sen
jatkamiseen, oli hän kiskonut Franskan kirkolta suuria veroja. Tämä
seikka tarjosi Bonifaciuksen vallanhimolle tilaisuutta koettamaan
rajoittaa kuninkaan kasvavaa valtaa. Hän kielsi jyrkästi Filipiä
vaatimasta kirkolta veroa ja Franskan papistoa noudattamasta
kuninkaan käskyä (1296). Jokaista uppiniskaista uhkasi hän
pannalla. Filip vastasi: "kirkkoon kuuluu sekä hengellisiä että
maallikkoja; kirkon vapaus on jaettuna kummankin säädyn välillä".
Huomattuaan, ettei Franskan papistokaan ollut altis kannattamaan
hänen tuumaansa, peräytti Bonifacius vaatimuksensa. Taitavasti
salasi hän tappionsa, koettaen ystävyyden-osotteilla kietoa
kuningasta verkkoon. Hän pääsikin niin pitkälle, että Filip suostui
lykkäämään sotansa Englannin kuninkaan kanssa paavin ratkaistavaksi.
Mutta kun Bonifacius ei ollut taipuvainen valvomaan Franskan etua
kuninkaan vallanhimoisten tuumien mukaan, lykkäsi tämä lopullisen
rauhanteon Englannin kanssa kuukaudesta toiseen, osottaen sen ohessa
ystävyyttä Bonifaciuksen vihollisille sekä solmien liiton _Albrekt
Itävaltalaisen_ kanssa, jonka valitsemista Saksan kuninkaaksi paavi
jyrkästi vastusti. Yhä vaikeammaksi kävi asema, kiihtymistään
kiihtyi riita. Kumpi on sortuva taistelussa, Filip vai Bonifaciusko,
kuninkuus vai paavikuntako? Kolmatta mahdollisuutta ei aika enää ota
kannattaakseen.
Ylpeänä, maailmallisen kunniansa loistavaan pukuun puettuna,
valmistautui paavikunta ratkaisevaan taisteluun. Tammikuussa v.
1300 liikkuivat lukemattomat väkijoukot pyhän kaupungin kaduilla.
Semmoista oli kyllä ennenkin uuden vuosisadan alkaessa nähty
Roomassa, vaan ei milloinkaan ennen ollut pyhiinvaeltajain luku
ollut niin suuri. Kristikunnan etäisimmistäkin maista saapui ihmisiä
Roomaan: lapsia ja täysi-ikäisiä, miehiä ja naisia, ylhäisiä ja
alhaisia. Eräs historioitsija, joka oli juhlassa saapuvilla,
arvelee kaupungissa joka päivä olleen 200,000 vierasta. Bonifacius
VIII oli nim. kirkollisesti vahvistanut tämän kristikunnan vanhan
tavan, luvaten jokaiselle, joka nyt, vuosisatain vaihtuessa,
kävisi jossain määrätyssä Rooman kirkossa, synnit anteeksi. Tälle
juhlalle antoi hän historiallisen nimen "riemuvuosi", verraten sitä
vanhan testamentin riemuvuoteen, jolloin kaikki velat annettiin
anteeksi. Maailman ruhtinaana esiintyi paavi kansan ihailtavaksi,
rukoiltavaksi. Hänen edellänsä kannettiin miekkaa, valtakunnan omenaa
ja valtikkaa, ja kuuluttaja huusi: "kas, tässä on kaksi miekkaa!
Tässä Pietarin seuraaja! Tässä Kristuksen sijainen!" Riemastuneet
pyhiinvaeltajat lahjoittivat tavattomat rahasummat paavin rahastoon,
mieltymys oli yleinen, ja entistä rohkeampana loi Bonifacius silmänsä
tulevaisuuteen. Pettävä toivo, sannalle rakennettu valta!
Näiden vaiheiden ohessa oli Filip Kaunis asettautunut yhä jyrkempään
vastarintaan. Bonifacius, joka tarkkaan seurasi hänen hankkeitaan,
päätti Innocentiuksen tavoin kerrassaan masentaa uppiniskaisen
vastustajansa. Uhaten kielsi hän Franskan pappeja kuninkaalle
veroa maksamasta, ja kun tämä kielto ei auttanut, vaati hän heitä
kirkolliskokoukseen Roomaan, missä asia oli lopullisesti tutkittava,
julistaen jokaisen, joka ei noudattaisi viimmemainittua käskyä,
kerettiläiseksi (1302). Filip julmistui. "Joka ei älyä, että kuningas
maallisissa asioissa on kaikista ihmisistä, siis paavistakin,
riippumaton, hän on hassu" lausui hän paavin vaatimusten johdosta.
Sitten kutsui hän säädyt (aateliston, papiston ja porvarit) Pariisiin
(1302). Kokouksessa oli yleinen mielipide ehdottomasti kuninkaan
puolella. Mutta vaikka Bonifacius tiesi sen, laati hän samaan
aikaan, tuon röyhkeän "Unam sanctam" [paavien bullien -- käytetään
niitä sanoja, joilla ne alkavat.] nimisen bullan, jonka vertaista
paavikunta ei ennen ollut julistanut. Sen pääkohdat ovat seuraavat:
"Löytyy pyhä, apostolinen ja katolinen kirkko, jolla ei ole kahta
päätä, vaan yksi, nim. Kristus ja Kristuksen sijainen, Pietari ja
hänen jälkeisensä. Evankeliumeista tiedämme, että kirkolla on kaksi
miekkaa, toinen hengellinen, toinen maallinen. Sillä kun apostolit
lausuivat Herralle: katso, tässä on kaksi miekkaa, niin ei Hän
vastannut: se on liiaksi, vaan: se on kylliksi. Kumpikin miekka on
kirkon palveluksessa, hengellistä käyttää kirkko itse, maallinen on
käytettävä kirkon puolesta, edellistä hoitaa pappi, viimmemainittua
kuninkaan käsi sodassa, vaikka kuitenkin ainoastaan papin viittauksen
mukaan. Mutta toisen miekan täytyy olla alistetun toisen alle,
maallinen valta on hengellistä valtaa alhaisempi. Järjestys häviäisi,
ellei toinen olisi toista korkeampi. Jos maallinen valta eksyy
oikealta tieltä, on hengellinen valta sen tuomarina. Mutta jos
korkein hengellinen valta erehtyy, niin tuomitsee sitä Jumala yksin,
niinkuin apostoli todistaa: 'hengellinen tuomitsee tosin kaikkia,
vaan ei kukaan häntä tuomitse' (1 Kor. 2: 15). Joka vastustaa Jumalan
asettamaa valtaa, hän vastustaa Jumalan määräämää järjestystä,
Manilaisten tavoin olettaen löytyvän kaksi perusvoimaa. Sentähden
säädämme, lausumme, julistamme ja määräämme, että ehdoton kuuliaisuus
on jokaisen ihmisen pelastumisen välttämätön ehto".
Vielä hillitsi Franskan kuningas vihaansa, mutta kun Bonifacius
uhkasi häntä kirkon kirouksella, ellei hän nöyrtyisi, ei Filip enää
aikomustaan salannut. Syyttäen vastustajaansa jos minkälaisista
rikoksista, vaati hän häntä yleiseen kirkolliskokoukseen puhdistamaan
itseään koko kristikunnan nähden ja kuullen. Nämä syytökset olivat
kyllä yhtä perättömät kuin vallanhimoisen kuninkaan aivottu päätös
oli mielivaltainen, vaan ei ollut Bonifacius syytön siihen Jumalan
tuomioon, joka näissä vaiheissa hävittävänä rajuilmana uhkasi häntä
ja koko paavikuntaa. Hän päätti kuitenkin taistella viimmeiseen asti.
Hän päätti julistaa Filipin pannaan. Juhlallisuus oli toimitettava
Syyskuun 8 p. 1303. Mutta edellisenä, päivänä hyökkäsi kuninkaan
lähetystö, johon oli liittynyt Bonifaciuksen vihollisia Italiasta
sekä paljo rahalla ostetuita ihmisiä, paavin asuntoon. Ulkonäöltään
arvokkaana odotti vanhus, paavilliseen viittaansa puettuna, kuolemaa
tuon jumalattoman joukon kädestä. "Minä olen petetty, niinkuin
Kristuskin petettiin, ja altis: kuolemaan, niinkuin Hän", lausui hän
kyynelet silmissä, vaan tyyneenä, vakavana. Mutta Herra ei suonut
hänelle tätä näennäistäkään voittoa. Filipin lähetystö sulki hänen
vankilaan. Sieltä hän kyllä pääsi pakenemaan, vaan jo oli hänen
aikansa loppunut masennettuna, "maahan syöstynä" päätti Bonifacius
VIII, joka, röyhkeästi oli sanonut itseään "elävien ja kuolleitten
tuomariksi", päivänsä jo Lokakuussa v. 1303.
Loppuansa likeni paavikunnan mahtavuuden-aikakin. Raskaana painoi
sitä vanhurskaan Jumalan rankaiseva käsi. Bonifaciuksen jälkeinen,
_Benediktus XI_, kyllä koetti korvata edeltäjänsä toimia tekemällä
myönnytyksiä Franskalle, siten turvataksensa paavikunnan horjuvaa
voimaa, mutta äkillinen kuolema tempasi hänen pois, ennenkuin hän oli
ehtinyt saada mitään aikaan. Vallanhimoinen Filip käytti tilaisuutta
kerrassaan masentaaksensa paavikuntaa. Hän kutsui luoksensa
Bordeauxin piispan _Bertrandin_, jonka valitsemista paaviksi hän
oli valmistanut, kiihotti hänen kunnianhimoaan vakuuttamalla, että
hänellä, kuninkaalla, oli valta korottaa hänen paavinistuimelle.
Tätä valtaansa lupasi hän käyttää, jos vain Bertrand, paaviksi
päästyään, sitoutuisi noudattamaan kuninkaan käskyä. Kurja piispa
suostui ja valittiin Lyonissa paaviksi nimellä _Klemens V_. Viekas
kuningas oli voittanut. Se oli vanhurskaan tuomarin sallimus. Klemens
V jäi Franskaan ja v. 1309 määräsi hän julkisesti _Avignonin_
paavinistuimen kodiksi. Suuri käänne on tapahtunut: Gregorius
VII:nen, Aleksanteri III:nen, Innocentius III:nen, Bonifacius
VIII:nen y.m. Noiden mahtavaan paavien aika on loppunut. Herra syöksi
paavikunnan mahtavuuden korkealta kukkulalta alas maahan.