Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.
Katso, minä tulen tykös, sinä vahingollinen vuori, joka koko
maailman turmelet, sanoo Herra, ja ojennan minun käteni sinun
ylitses, ja vieritän sinun alas vuorelta, ja teen poltetun vuoren
sinusta. Jer. 51: 25.
Ken ei ole altis ihmetellen muistamaan kirkon vaiheita keskiajan
toisen suuren aikakauden merkillisinä vuosina, mutta ken ei samalla
myöskin kauhistuen ajattele kaikkia noita veripunaisia syntejä,
joilla turmeltunut kristikunta saman aikakauden kuluessa lisäsi
syntimittaansa? Levoton oli tämä aika, jättiläisvoimia pani se
liikkeelle päästäksensä aavistamiensa tarkoitusten perille -- ja
kuitenkin täytyi sen väsyneenä luopua monesta yrityksestä, johon se
innostuneena oli yhtynyt. Voimallisena seisoo aikakauden kynnyksellä
Gregorius VII, vaatien mahtavimpia ruhtinaitakin nöyrinä tunnustamaan
Rooman yliherruutta. Hän sortuu taistelussa, mutta aate jää eloon,
saavuttaen yhä innokkaampia edustajia. Askel askeleelta kohoaa
paavikunta mahtavuuteen, väsymättä pyrkii se eteenpäin, hämmästyttäen
kristikuntaa voitoillaan. Kuinka monta suurta valtiomiestä, miten
monta valtaavan voimallista hallitsijakykyä esiintyy tänä paavikunnan
mahtavuuden-aikana "Pietarin istuimella!" Kuka hallitsija on
taitavammin valvonut valtakuntansa etuja kuin Aleksanteri III, ken
voimallisemmin pakottanut mahtavat ruhtinaat kuuliaisuuteen kuin
Innocentius III, ken on rohkeammin kuin Bonifacius VIII jatkanut
voitollisten edeltäjäin työtä? Niin -- hämmästyttävän suuri
oli näiden miesten nero, valtaava heidän voimansa. Mahtavimmat
ruhtinaat kukistuivat taistelussa heitä vastaan, voimallisimmat
valtakunnat taipuivat, nöyrtyivät. Masentuneena sortui Hohenstaufien
sankarisuku, armoa kerjäsi voitettu Englanti, voimatonna
huokaeli Saksa sisällisten, paavien virittämien eripuraisuuksien
raatelemana, veroa maksoivat Unkarit, Portugaalit, Siciliat. Mitä
hillitsemättömimpiin taisteluihin harjaantunut keski-aika, jota
eivät urhoollisimmat ruhtinaat voineet taivuttaa kuuliaisuuteen,
tyyntyy, rauhoittuu -- sen riehuvat aallot asettuvat "Pietarin
jälkeisen" käskystä ja laskeuvat lepoon paavien valtaistuimen
juureen. Ristiretkeläisten miekat linjoittavat vastustajain, noiden
pannaan julistettujen "kerettiläisten" rivit, inkvisitsioonin roviot
pakottavat "harhaoppiset" saarnaajat vaikenemaan. Kenen on tämä
vastustamaton valtakunta, mikä masentumaton voima Rooman herruutta
tukee ja kannattaa? Kummastelisimmeko, että paavikunnan loiston
häikäisemä kristikunta, jota keski-ajan pimeä yö pitkät vuosisadat
on nukuttanut, uskoen tunnusti: se on Kristuksen valtakunta, Jumalan
voima?
"Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta" kuuluu Herran
todistus. Jesus Kristus, joka on "sama eilen ja tänäpänä ja niin
ijankaikkisesti", ei tunnustanut omakseen tuota maailmallista
Kristus-valtakuntaa, jolle paavikunta varkaan tavoin oli anastanut
"kunnian ja voiman". Likenemistään likenee sen tuomio, ja tuomarina
on Hän, "jolle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä".
Hän "vierittää alas vuorelta" paavikunnan ja paljastaa sen häpeän.
Neljännentoista vuosisadan alkaessa loppuu Rooman mahtavuuden-aika.
Missä raamatun sana on tuntematon, siinä usko eksyy. Koettaessaan
hyvillä töillään päästä Jumalan suosioon, antautui hartaus joko
luulojen valtaan, kuvaten tuon kirkolle kuuliaisen tilan jos kuinka
autuaaksi, tahi sortui se toivotonna valittamaan vain, kun lain
ijes yhä raskaampana painoi maahan, suomatta lepoa ja virvoitusta
koskaan. Sumuinen oli mystikon luultu taivas maan päällä, rauhaton
munkin kolkko kammio. Eikä voi kirkon loistava jumalanpalveluskaan,
miten viehättävään muotoon se sitten pukeutuukin, antaa, mitä
kuolematon ihmishenki aavistaen kaipaa. Turhaan lisätään juhlapäivien
lukua, turhaan keksitään uusia, entisiä rohkeampia kertomuksia
pyhimysten ihmetöistä, pappien vallasta, "Kristuksen sijaisen"
erehtymättömyydestä: syvä huokaus, monesti toivoton valitus, jolle
ei kirkko neuvoa tiedä, kuuluu kaikkien tosi kristittyjen huulilta.
Mutta juuri tämä huokaus, jolle mahtavuuteen kohonnut kirkko käy yhä
kuurommaksi. Juuri tuo vankien valitus on paavikunnan tuomio. Kirkko
on maallisesti rikastunut, tavattomat rahasummat kiskoo se vuosittain
ruhtinailta ja kansoilta, mutta hengelliset aarteensa on se tuhlannut
tahi kaivanut maahan. Sentähden vastasi Tuomas Aqvinolainen eräälle
ylimykselle, joka, osottaen kullalla täytettyä vihkivesiastiaa,
hänelle lausui: "katsokaa, arvoisa isä, nyt ei saata p. Pietari enää
sanoa: hopeaa ja kultaa ei minulla ole": "vaan ei hän myöskään voi
sanoa: nouse ja käy".
Mutta vaikka kirkko onkin turmeltunut, vaikuttaa ihmeiden Jumala
kuitenkin suuria sen kautta. Paavikunnan mahtavuudenaikana, jolloin
kristikunta oli nääntyä lain raskaan ikeen alle, viritti lähetystökin
kristinuskon valoa kaukaisissa, ennen tuskin nimeksikään tunnetuissa
pakanamaissa, uusia yliopistoja syntyi, tieteet ja taiteet
virkistyivät uuteen eloon, armeliaisuuslaitoksia perustettiin,
tavat kävivät hienommiksi, sivistys tuli yleisemmäksi, samalla kuin
aavistus uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta vähitellen alkoi varttua
itsetietoiseksi vaatimukseksi. Mitä erittäin meihin Suomalaisiin
tulee, on historiamme ensimmäisille lehdille kirjoitettuna se
totuus, että elämän sana juuri tuona paavikunnan mahtavuudenaikana,
joka tuon tuostakin eksyi mitä vaarallisimmille harhateille, ensi
kerran tarjottiin Suomen kansalle ja pääsi juurtumaankin esi-isiemme
sydämmiin.
Turhat olisivat ihmisten ponnistukset olleet, yön ja valheen
valtaan olisi kirkko jäänyt, ellei Herra, joka ei lupaustaan
milloinkaan unohda, olisi ollut sitä läsnä. Hän kutsui eksynyttä
kristikuntaa pois Jerusalemin raunioilta, Rooman meluavilta kaduilta,
skolastikkojen eksyttäviltä poluilta ja mystikkojen luulojen
varjostuttamilta teiltä oman erehtymättömän sanansa ääreen. Hän on
kuullut kaikkien niiden rukoukset, jotka keski-ajan öisinä hetkinä
sydämmestään ovat huoanneet: "lähestyköön Sinun valtakuntas". Se
lähestyy tämä valtakunta, vaikkei se tule niin, että sen nähdä? Voi,
eikä sillä tavoin, kuin lyhytjärkiset ihmiset odottavat. Se lähestyy
hiljaa ja ulkonaisetta loistotta, mutta vastustamattomalla voimalla
ja katoomattomalla kunnialla. Sokeaksi käynyt kristikunta ei pitkään
aikaan Herran tuloa huomaa, se luo vielä kauan silmänsä maahan
kukistettuun paavikuntaan, odottaen siltä, apua, vaikka Herra on
riistänyt koristukset "Pietarin istuimesta" ja paljastanut sen häpeän
kaikkien nähtäväksi.
Mutta Jumala on uskollinen, kärsivällinen ja sangen hyvä, Hän
toimittaa työtänsä monessa särjetyssä sydämmessä, valmistaen
vanhurskaudessa ja armossa uutta, valoisampaa aikaa kirkollensa.
Minä neuvon sinua minultani ostamaan kultaa tulella
Selitettyä ettäs rikastuisit, ja valkiat vaatteet
Joillas sinus pukisit, ettei sinun alastomuutes
Häpy näkyisi; ja voitele silmäs
Voiteella ettäs näkisit.
Ilm. k. 3: 18.