Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
Jumala! Me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille
luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.
Sinä olet ajanut pakanat pois kädelläs; mutta heitä sinä olet
istuttanut jälteensä: sinä olet kansat kadottanut mutta heitä
sinä olet levittänyt. Ps. 44: 1-2.
Katolisen kirkon varttuessa maamme lounaisosassa, oli itäsuomi
vielä pakanuuden pimeässä. Sitä paitse koetti kreikkalainen kirkko,
joka levitteli oppiansa länteenpäin, saada uskontoaan istutetuksi
Karjalaisiin, jotka siten olisivat tulleet erotetuiksi muusta
Suomesta. Itäpuolelta alituisesti uhkaava vaara oli kehottanut
Ruotsalaisia levittämään valtaansa ja tukemaan sitä naapurien
hyökkäyksiä vastaan. Näin asiain ollen, ei sovi kummastella, että
Venäläisetkin puolestaan asemaansa suojellaksensa koettivat turvata
valtakuntansa itäistä rajaa. Karsain silmin he katselivat Ruotsin
kasvavaa valtaa, joka likenemistään likeni heitä. Noiden kahden
Pohjois-Europan herruuteen pyrkivän valtakunnan huomio, johon liittyi
kahden toisilleen vieraantuneen ja riitaisen kirkon lähetystoimi,
kääntyi yhä suuremmassa määrässä Itä-Suomeen. Karjalaisten kohtalo
oli nyt ratkaistava.
Kuollessaan oli Ruotsin mainio kuningas _Maunu Latolukko_ alaikästen
lastensa hoitajaksi määrännyt _Torkel Knuutinpojan_ (1290). Parempiin
käsiin eivät valtionohjat olisi voineet joutua. Torkel oli voimakas
ja älykäs mies, joka uhrasi kaikki voimansa valtakunnan eduksi. Hän
päätti heti ryhtyä toimiin rakentaakseen salpoja Novgorodilaisten
alituisille ryöstöretkille. Luultavasti oli Ruotsissa jo edellisinä
vuosina tuumittu ristiretkeä Karjalaan, vaan tuumasta ei ollut
valmista tullut, vaikka Suomen itäiset naapurit tuon tuostakin
olivat sen tarpeellisuudesta uhaten muistuttaneet. Kuinka julmasti
Novgorodilaiset jälleen olivat kohdelleet kristittyjä Suomalaisia,
käy selville eräästä paavi _Gregorius X:nen_ kirjeestä noin vuodelta
1270. Siinä kerrotaan, miten Karjalaiset olivat polttaen ja
hävittäen hyökänneet Ruotsalaisten alueelle, kauheasti surmanneet
kristityitä, solvanneet heidän jumalanpalvelustaan ja pyhiä
paikkojaan sekä vieneet muassaan kastetuita lapsia, kasvattaaksensa
heitä "jumalattomassa opissaan". Kirje kehottaa Ruotsalaisia
ristiretkeen näitä kirkon julmia vihollisia vastaan. Kun jäntevä
Torkel Knuutinpoika pääsi hallitukseen, ei hän viivytellyt hanketta.
Siihen häntä kehotti sekin seikka, että Karjalaiset juuri siihen
aikaan osottivat taipumusta luopumaan liitostaan Novgorodilaisten
kanssa ja liittymään Ruotsalaisiin. Koottuaan melkoisen sotajoukon,
purjehti hän v. 1293 itäänpäin. Viipurin lahden rannalla astuivat
ristiretkeläiset maalle. Karjalan avara maa oli nyt valloitettava
Ruotsin kruunulle, sen pakanallisen kansan sydämmet voitettavat
katoliselle kirkolle. Kertomus tästä vaikeasta tehtävästä kuuluu
miltei kokonaan yleiseen historiaan. Se käsittää monta verellä
kirjoitettua lehteä, joihin rauhan evankeliumi ei säteitään luo kuin
vilahdukselta vain.
Ruotsin vallan ja katolisen kirkon turvaksi Karjalassa rakennutti
Torkel Knutinpoika _Viipurin linnan_. Vielä samana kesänä palasi
hän takaisin Ruotsiin. Lähetystointa johtamaan oli hänen muassaan
seurannut Vesteråsin piispa _Pietari_, vaan eivät kerro aikakirjat
mitään tämän miehen vaikutuksesta. Ettei hän voinut paljo toimittaa,
on helposti ymmärrettävä siitäkin, että ei osannut kansan kieltä.
Alituiset sodat Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä, joiden esineenä
ja näyttämönä Karjalan maa pitkät ajat oli, tekivät lähetystoimen
monesti sittemminkin miltei mahdottomaksi. Myöhään juurtui
kristinusko Itä-Suomen pakanallisiin asukkaisin. Mutta sotajoukkojen
Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, kukisti kuitenkin pakanuuden
vallan sielläkin, levittäen katolisen kirkon alaa isänmaassamme --
sen kirkon alaa, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Väinön
kannel vaikeni vähitellen Itä-Suomen saloissa; Saima-vetten saarilta
ja Vuoksin rannoilta haihtuivat, vaikka myöhään, pakanuuden öiset
unelmat, ja Karjalankin kansan huulilta alkoi kuulua elävän Jumalan
ylistys.