Räntämäen piispat.
Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on,
niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen
kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka
ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.
Sortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta
paimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia
vastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia
Tuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä
käytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana
ja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin
Turkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin
hallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä
oli _Bero_. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia
vuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että
hän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten
piispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme
muuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet,
koetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on
kyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei
suinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon
etuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä
Suomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi
Ruotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan
toista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja
sanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko
keskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras;
miksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme?
Arvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka
kuuluu: "antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat". -- Bero kuoli
luultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.
Hyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot
Suomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten
vähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa
kristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme
niitä siis.
Beron jälkeinen Turun piispanistuimella oli _Ragvald I_ (1258-1266).
Hänkin oli Ruotsista kotosin ja oli ollut kuninkaan kanslerina.
Ragvald pani alkuun n.s. "ruokalisän" eli vapaaehtoiset lahjat
kirkolle, joista piispa sai osan, seurakunnan pappi loput. Muuta ei
piispankronika mainitse hänen työstään Suomen seurakunnan johtajana.
Epäilemättä oli Ragvald kykenevä mies, koska häntä käytettiin
valtiollisissakin toimissa. Hän kuoli v. 1266 ja sai hautansa hänkin
Räntämäen kirkossa.
Miten tarkkaan Ruotsin hallituskin jo tähän aikaan piti Suomen
kirkollisia oloja silmällä, näkyy siitäkin, että kuninkaan kansleri
jälleen määrättiin Turun hiippakunnan johtajaksi. Miehen nimi
oli _Katillus_. Hänen aikanaan lakkautettiin Ruotsin kuninkaan
omavaltainen oikeus määrätä Suomelle piispa. Jo v. 1250 oli paavi
Innocentius IV Ruotsin kirkon noudatettavaksi määrännyt, että kaikki
piispat olivat asetettavat virkaansa kanonisen vaalijärjestyksen
asetuksen mukaan sekä ettei kuninkaalla, valtakunnan mahtavilla eikä
talonpojilla olisi mitään oikeutta kutsua tahi valita piispaa, vaan
että _tuomiokapituleilla_ yksin olisi tämä oikeus. Sama bulla määräsi
myöskin, että tuomiokapitulit toimitettaisiin kaikkiin hiippakuntiin,
joissa semmoisia ei vielä löytynyt, jotta kirkon hengellinen valta,
jonka oikeuksia ei maallinen valta millään ehdolla saisi itselleen
anastaa, olisi kaikkialla tunnustettu. Jokaiseen tuomiokapituliin
piti kuulua yksi pappi ja vähintäin viisi kaniikia eli tuomioherraa.
Näitä määräyksiä ryhtyi Katillus, piispaksi tultuaan, panemaan
käytäntöön Suomessakin. Hän sai aikaan tuomiokapitulin, johon kuului
viisi miestä, nim. Piispa ja neljä kaniikia. Viimmemainittujen
tehtävänä oli yksissä piispan kanssa valvoa hiippakunnan hoitoa
sekä hänen kuoltuaan valita hänen jälkeisensä. Täten toimitettu
piispanvaali, johon ei kuningas saanut millään tavoin sekaantua, oli
viimmeksi lykättävä paavin vahvistettavaksi [Tätä lakia sopii pitää
lisäyksenä Skenningen kirkolliskokouksessa tehtyihin päätöksiin.] --
Piispa Katillus, joka kuoli v. 1286, haudattiin, samoinkuin hänen
edeltäjänsäkin, Räntämäen kirkkoon.
Suomen ensimmäinen, kanonisen lain mukaan valittu piispa
oli _Johannes I_ (1286-1290), joka ennen oli ollut Sigtunan
dominikaniluostarin priiorina. Hänen vaikutuksestaan Turun
hiippakunnan johtajana ei löydy minkäänlaisia tietoja. Sen vain
tiedämme, että paavi _Nikolaus IV_ v. 1290 päästi hänen "siitä
siteestä, jolla hän oli Turun seurakuntaan sidottu", Johannes kun
näet samana vuonna oli valittu Upsalan arkkipiispaksi, johon virkaan
hän nyt siirrettiin. Hän kuoli jo seuraavana vuonna.
Räntämäen piispojen aikana ei vielä löytynyt kuin yksi ainoa,
luostari Suomessa, nim. Dominikani-luostari Turussa. Vuosilukua,
jolloin se perustettiin, ei varmuudella voida määrätä. Mahdollista
on, että se syntyi jo Birger jaarlin ristiretken aikana. Se oli
tietysti aivan vähäpätöinen ja köyhä, niinkuin se maa, jossa se
sijaitsi. Mutta sekin todistaa kuitenkin, että katolinen kirkko oli
päässyt juurtumaan Suomessa. Jo kohosivat Aurajoen rannalla myöskin
Turun tuomiokirkon korkeat seinät, vaikka rakennus vasta muutamia
vuosia myöhemmin valmistui. Herra piti huolta istutuksestaan,
lähettäen tänne paimenia ja siunaten heidän työtään.