Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja
Skotuslaiset.
-- mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.
Skolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen
olemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen
teokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu,
lainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan
synnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin
kääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta
elinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa
elämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan,
joka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys
inhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin
kaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika
kipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan
kipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että
skolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne
kun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle
eksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin
jo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien
ihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale
järjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin
syystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten
suoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät.
-- Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä
tiedemiehistä.
Ensimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen
filosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli
_Aleksanteri Halesista_ (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan
Pietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa
tämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle
muidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä
Lombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin
oppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen
ja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan
heikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin
kuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan,
hänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa
saa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän
tiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen
kirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa
lausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla
Aadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö
y.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä,
joista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.
Kolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja.
Aleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan,
ja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä
oppineita. Emsimmäinen näistä oli _Albertus_, joka suuren oppinsa ja
terävän järkensä tähden sai liikanimen "Suuri". Suurimman maineensa
saavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan
tapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti
lapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.
Dominikanein etevin teologi oli _Tuomas Aqvinolainen_. Hän vaikutti
opettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa
y.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka
hän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin
orjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä
oppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin
mielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle
vainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun
hänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske
syrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen.
Hän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle
katsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli
vieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin
siihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja
muilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan
edessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä
tämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden
koskevan opin puolustukseksi.
Tuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin
siveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän
tiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä
uskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut
kristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede,
vaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se
nimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä
raamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset
ihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän
Hengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille
ihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen
tietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo
synkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä
evankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä
oppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli
v. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.
Samana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä
tiedemies, fransiskanimunkki _Bonaventura_. Häntäkin kiitetään
erinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä
"Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt". Tuo on keskiajan
pintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta,
joka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja
hänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle,
jälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras
kristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin
perehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan
rakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja
puhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen
tieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta
ilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä
enemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen
opin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä
mielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin _Johannes Duns
Skotuksen_ (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus
kahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, _Tuomaslaiset_
ja _Skotuslaiset_. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen
katsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa
muodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen
armon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen
Johannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan.
Toinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee
käsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli,
kuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo
Bernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen
kuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella
tavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki
epäilykset, lausuivat he rohkeasti, että "pyhä äiti" sikisi ja syntyi
perisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.
Omituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon
kirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden
välinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen
oman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin
tutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen
ulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön
sana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten
sumuisessa ilmassa.