Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
-- -- -- miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?
Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.
Maallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut.
Miltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen.
Kukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön
sisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti
oli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa,
puhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki
paavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta,
nim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää
saava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet.
Ennenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä
näennäinen rauha, jonka kestäessä "Pietarin jälkeiset" laativat
lakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on
tapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi
vuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa
etsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot
särkevät ne vihdoinkin.
Kolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa _Ludvig
IV_, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä _"Pyhä"_. Arvosteltuna
keski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän
nimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan
syntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa
kansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä
ja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan
kuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan
ja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran
armonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja
nöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen
antajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa
rippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä
hänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan
kristityn ruhtinaan kaunis esikuva.
Tämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä
ratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse
oli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa
tautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että _Kovaresmialaiset_,
eräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut
palvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen
asukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain
luut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti,
että hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun
uskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin.
Mutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa
mahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä
noihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo
rajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret
ristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät
kuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai
kuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle
v. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen
käsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja
hän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten,
suuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa
Palestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen
vallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi
supistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat
hänen palajamaan kotia (1254).
Mitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi
mukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä
veronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen
jumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan
alamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan
enteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta.
Vastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on
ehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas,
vaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas
Ludvigkin asettuu tälle kannalle.
Mutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan
tuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää
maata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka
hänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei
enää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä
ristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan
kansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista,
Ristijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät,
kun huomasivat, että kuningas pyrkikin _Tunesiaan_, ja ennustivat
onnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen
matkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut
veljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen
oli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta,
kuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle,
vaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä
päivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus
synnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui
kuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan
hänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle.
Luoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet
ristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p.
1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: "Herra, minä lähden sinun
huoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja
ylistää sinun nimeäsi".
Paavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut
avoinna, korotettiin v. 1271 _Gregorius X_. Hän koetti tukea
paavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja
sääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes
saataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se
päätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä
edellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa
ankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä
paavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan
valvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee
paavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin
mielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim.
Kysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli
piankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä.
Kaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat,
että innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut,
vieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä,
väittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku
paavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi
niiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.
Tämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään
puolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa
itämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes
ainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa _Ptolemais_, enää
oli jälellä. V. 1291 ryntäsivät _Sarasenilaiset_ viimmemainittua
kaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla
urhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä
1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän
asti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa,
voittajalle.
Tällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa,
jonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt
200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut.
Ja turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina
jäi pakanain käsiin. Niin -- turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos
sitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme
ristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri.
Yleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat
tärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten
katsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta
koskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi
ristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena,
jonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se
eksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa
ulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa
ja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa
itse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana,
että Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä
on tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva
"yksi lammashuone". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus,
joka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut
kristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen
heitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka
olivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä
niiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän
sen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta,
ja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan
"Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket
saarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin
toivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut
tuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.
Kauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja
maallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin
vanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui
pääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä
käsittämään tuota suurta sanomaa "ei hän ole täällä, mutta nousi
ylös". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan
neuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se
rukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.