Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
-- ei hän köyhää peräti unohda; ja raadollisten toivo ei huku
ijankaikkisesti. Ps. 9: 19.
Jota toivottomammalta tulevaisuus näyttää, sitä likempänä on Herra
niitä, jotka Häntä odottavat. Tämä totuus on selvillä kirjaimilla
kirjoitettu Suomenkin historian lehdille. Ei Jumala tätä köyhää
kansaa milloinkaan ole unohtanut, vaikka Hän on sitä kasvattanut
kärsimisten koulussa, jotta se nöyrtyneenä Hänelle ainoalle kunnian
antaisi. Hänen voimansa tuki sitä koetusten pimeimpinäkin hetkinä,
kunnes päivä jälleen valkeni. Totta on, että yö monesti oli pitkä,
vaan sitä seurasi kuitenkin aina aamu.
Olemme nähneet, miten surkea Suomen seurakunnan tila oli
kolmannentoista vuosisadan alkaessa. Vaan "ei hukkunut raadollisten
toivo" silloinkaan. Noin v. 1220 sai Suomen sorrettu kirkko paimenen,
joka ihmeteltävällä jäntevyydellä ryhtyi parantamaan sen tilaa. Tämä
mies oli ensimmäinen varsinainen piispamme _Tuomas_. Hän oli kotosin
Englannista ja kuului Dominikanein munkkikuntaan. Ennenkuin Suomen
seurakunnan hoito hänelle uskottiin, oli hän kaniikina palvellut
Upsalan tuomiokirkossa.
Löytyy useita paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Suomen seurakunnan
tilaan Tuomaan aikoina. Jo se seikka, että sen ajan paavit, joiden
huomio, kuten tiedämme, oli kiinnitetty tuohon suureen taisteluun
maailman mahtavimpia ruhtinaita vastaan, tuon tuostakin muistivat
tätä syrjäistä maata, osottaa selvästi, miten tehokkaasti uusi piispa
hoiti virkaansa. Saadaksensa apua kristikunnan pääkaupungista,
piti hän nim. Huolta siitä, että Suomen seurakunnan ahdinko tuli
Rooman tiedoksi. Ja myöntää täytyy, etteivät paavit olleet kuuroja
täällä pohjan perillä asuvien kristittyjen valituksille, vaan
että he koettivat pitää silmällä Suomenkin kirkkoa sekä tehdä
minkä voivat sen tilan parantamiseksi. Niinpä ilmaisee esim.
Honorius III Tuomaalle v. 1221 kirjoittamassaan kirjeessä ilonsa
siitä, että Suomen seurakunta uudestaan oli päässyt totuuden
tuntoon, huomauttaen samalla siitä ahdingosta: jonka alaisena
tämä seurakunta oli, sitä kun barbarikansat yhä edelleen kovasti
ahdistivat. Jotta pakanain väkivalta edes jossain määrin asettuisi,
kieltää kirje kirkonrangaistuksen uhalla kristityltä pitämästä
mitään kaupankäyntiä heidän kanssaan. Vaan ettei Suomen pieni
seurakunta tämmöisten kieltojen turvaamana, jos niitä olisikin
voitu noudattaa, ajan pitkään olisi saattanut viihtyen vaurastua,
on selvä. Tehokkaampiin toimiin oli ryhtyminen, jotta se pääsisi
kohoamaan siitä uupumistilasta, johon se pakanain hätyyttämänä oli
sortunut, Tuomas älysi sen ja hän tiesi myöskin, että kristinuskon
levittäminen Suomessa oli ainoa keino, joka voisi luoda pysyväistä
tulevaisuutta Henrik piispan alottamalle työlle. Hän toimitti
lähetyssaarnaajia Hämäläisten maahan, ja heidän työnsä näkyy
aluksi menestyneen hyvinkin hyvästi. Vaan uusi vaara idästä uhkasi
kuitenkin ennen pitkää jälleen Suomen seurakuntaa. Levottomina olivat
Novgorodilaiset seuranneet roomalaisen kirkon leviämistä Suomen
lahden pohjoispuolella, etenkin kun tämä kirkko samaan aikaan levitti
valtaansa Itämerenmaakunnissa, uhaten siis Venäjän valtakuntaa
ja uskontoa kahdelta taholta. Tämän uhkaavan vaaran estämiseksi
lähettivät he pappeja kastamaan Karjalaisia kreikkalaisen kirkon
uskoon, ja samaan aikaan toimitettiin meritse sotaretki Hämäläisten
kukistamiseksi. Nämä yritykset olivat suureksi haitaksi Tuomas
piispan aikeille. Kreikkalaiset lähetyssaarnaajat kastoivat paljon
Karjalaisia, "miltei koko kansan", käyttääksemme venäläisen kronikan
sanoja, ja Hämäläisiä vietiin joukottain pois vankeina. Suomesta
tehtiin kyllä jo seuraavana vuonna kostoretki itäänpäin. Vaan se
päättyi onnettomasti: Suomalaiset voitettiin verisessä taistelussa,
jossa he menettivät paljon väkeä, ja heidän täytyi tyhjin toimin
palata kotia. Melkein varmaan saatamme olettaa, että Tuomas piispa
oli tämän retken alkuunpanija, vaikkei sitä missään nimenomaan
mainita.
Masentumatta kuitenkaan näistäkään vastuksista jatkoi Tuomas
vaivaloista työtään. Hänen sydämmensä kristillisyydestä emme
varmuudella tiedä mitään, sillä aikakirjat eivät siitä kerro,
vaan että hän oli erinomaisen jäntevä mies, joka väsymättömällä
uutteruudella suoritti tehtävänsä, siitä ei voi olla kuin yksi
mielipide. Suomen hajonneesta seurakunnasta koetti hän rakentaa
pysyväisen kokonaisuuden, ja ihmeellisesti nämä pyrinnöt
onnistuivatkin, vaikka esteet olivat monet ja suuret. Että
kristinusko Varsinais-Suomessa Tuomaan aikana ja hänen toimestaan
pääsi vakaantumaan kansassa, todistaa muun ohessa Gregorius IX:nen
kirje Tammikuun 31 p:ltä 1229, Tämä kirje vahvistaa nim. Suomen
kirkon omistamisoikeuden niihin lehtoihin ja pyhiin paikkoihin,
joissa pakanat ennen olivat toimittaneet jumalanpalvelustaan,
vaan jotka muutamat Tuomaan kääntämät kristityt olivat kirkolle
lahjoittaneet. Uuttera piispa oli ilmoittanut asiasta paaville, joka
ei ollut hidas vahvistamaan hänen esitystään, etenkin koska tämä
esitys hyvästi soveltui ajan katsantotapaan. Köyhässä Suomessa, missä
kirkon aineellinen toimeentulo tietysti monesti oli hyvinkin vaikea,
oli tämä Tuomaan toimi epäilemättä suureksi hyödyksi kristinuskon
edistymiselle täällä pohjan perillä.
Toiset arvelevat, että Tuomas näillä ja muilla toimillaan koki
saada Suomesta vapaan, Ruotsista riippumattoman hengellisen
ruhtinaskunnan, joka paavin välittömän suojeluksen turvaamana
saavuttaisi suurta mahtavuutta, vaan tämä otaksuminen tuntuu meistä
oudolta. On kyllä totta, ettei hän Ruotsista pyytänyt apua Suomen
seurakunnalle, vaikka itäiset naapurit kovasti sitä ahdistivat,
totta sekin, että piispa _Albrecht_ vähää ennen Kalpaveljesten
avulla oli perustanut tuommoisen hengellisen ruhtinaskunnan, _Riika_
keskustana, ja että tämä esimerkki tavallaan oli omiaan kehottamaan
Suomen jäntevää piispaakin samoja tuumimaan, vaan nämä seikat eivät
riitä kysymyksessä olevaa olettamista puolustamaan. Kun Ruotsin
puolelta pitkään aikaan tuskin mitään oli tehty Suomen seurakunnan
suojelukseksi, ei ole kummallista, ettei Tuomas sieltä apua toivonut,
ja mitä Albrechtin yritykseen tulee, oli se siksi vähän tunnettu ja
laadultaan miltei ainoa, ettei se voinut muuttaa Ruotsista tulleen
keski-ajan miehen katsantotapaa näin tärkeässä asiassa. Että Tuomas
piti Suomea eri hiippakuntana, kutsuen itseään "Suomen ja Turun
piispaksi", on aivan toinen asia, joka ei millään tavoin todista
hänen pyrkineen erikseen Upsalan arkkipiispan esivallasta. Olihan
Ruotsissakin eri hiippakuntia -- niiden luku oli siihen aikaan 5 --
vaan ne olivat kaikki Upsalan arkkipiispan johdannon alaisina, ja
viimmemainittu itse riippui Lundin arkkipiispasta eli _primaksesta_,
joksi häntä nimitettiin. Miltei mahdotonta on olettaa, että Tuomas,
päästyään Suomen seurakunnan johtajaksi, niihin määrin olisi
vieraantunut tuolle katsantotavalle Pohjoismaiden piispojen suhteesta
toisiinsa, johon hän Ruotsissa ollessaan oli harjaantunut, että
olisi koettanut katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänen Ruotsin
kirkkoon. Eivätkä paavit, joiden erinomaisessa suosiossa Suomen uusi
piispa silminnähtävästi oli, millään tavoin kirjeissään ilmaise,
että semmoinen tuuma olisi ollut tekeillä. Gregorius IX sanoo
kyllä eräässä kirjeessä vuodelta 1229, että hän oli ottanut Suomen
piispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen suojaan, uhaten
kirkon kirouksella jokaista, joka millään tavoin uskaltaisi häiritä
heitä, vaan tämä ei mitenkään osota hänen tahtoneen välittömästi
hoitaa tätä hiippakuntaa. Huomattava on nim., että lännestäkin,
etenkin Gottlannista, vielä tuon tuostakin oli tehty ryöstöretkiä
kristittyjen Suomalaisten alueelle. Näitä Ruotsin kristityltä
häpäseviä retkiä, eikä mitään muuta, tarkoittavat selvästi paavin
vasta mainitut sanat, niinkuin muutkin näiltä ajoilta säilyneet
paavinkirjeet huomauttavat samasta ikävästä epäkohdasta.
Todistukseksi siihen, ettei ainakaan Gregorius IX tahtonut erottaa
Suomen seurakuntaa Ruotsin kirkosta, on eräs hänen kirjeensä
Tammikuun 23 p:ltä, v. 1229. Siinä kehotetaan Linköpingin piispaa ja
kahta muuta Ruotsin kirkon pappia tiedustelemaan, missä löytyisi hyvä
paikka Suomen tuomiokirkolle, sekä toimittamaan, että, tämä rakennus
saisi mukavamman aseman, koska "Suomen piispa oli ilmoittanut, että
tuomiokirkko silloin kuin kristinusko ensin istutettiin maahan,
oli rakennettu varsin huonolle paikalle, ja siitä syystä pyytänyt
piispanistuimen muuttamista, koska katolinen usko Jumalan armosta
niillä seuduin oli yhä levinnyt ja varttunut ja monta tuomiokirkolle
sopivaa paikkaa löydetty". Useat todistukset viittaavat siihen,
että Suomen piispanistuin, joka sitä ennen luultavasti oli ollut
Nousiaisissa, Tuomas piispan toimesta ja mainitun paavinkirjeen
johdosta, nyi muutettiin Räntämäelle. Mahdollisesti ruvettiin jo
siihen aikaan rakentamaan Turun tuomiokirkkoa.
Vaikka Tuomas väsymättömällä innolla ja jäntevyydellä valvoi Suomen
seurakunnan parasta, näytti katolisen kirkon tulevaisuus maassamme
monesti hyvinkin epätietoiselta. Itäisten naapurein hyökkäykset
uudistuivat näet uudistumistaan, estäen kristinuskon leviämistä
etenkin Hämeessä. Eräs paavinkirje vuodelta 1230 valittaa pakanain
kristittyjä vastaan tekemäin ryöstöretkien niihin, määrin uhkaavan
Suomen kirkkoa, että oli pelkääminen kristinuskon häviämistä koko
maasta, elleivät katolisen uskon puolustajat miehissä tarttuisi
miekkaan ja vastustaaksensa näitä hurjia vihollisia. Paavi kehottaa
mainitussa kirjeessä Upsalan arkkipiispaa ja kaikkia, hänen
alapiispojaan vaatimaan Ruotsin asukkaita taisteluun pakanoita
vastaan. Huomattava on, että kirje, joka luettelee moniaita Suomen
kirkkoa väijyviä pakanakansoja, ei näiden joukossa mainitse
Hämäläisiä eikä Satakuntalaisia. Tämä seikka todistaa, että
kristinusko Tuomas piispan väsymättömien toimien kautta niihin
määrin oli päässyt varttumaan Hämeessä ja Satakunnassa, että näiden
maakuntien asukkaat eivät tähän aikaan ottaneet osaa itäisten
naapuriensa ryöstöretkiin kristittyyn Suomeen, vaan päinvastoin itse
olivat näiden retkien esineenä. Muistakin viimmemainitun kirjeen
sanoista näkyy selvästi, että Suomen seurakunnan johtaja miehen
tavoin oli vaikeaa paimentointaan hoitanut.
Kun ei yllämainituista paavien kehotuksista pakanoitten
vastustamiseen ollut apua, kääntyi Gregorius IX Kalpaveljesten
puoleen, pyytäen heitä lähtemään Suomeen ja käyttämään voittoisaa
miekkaansa siellä sorretun katolisuuden puolustukseksi (1232). Hän
pyysi heitä neuvottelemaan Suomen piispan kanssa, miten tehokkaasti
voitaisiin vastustaa noita voimallisia vihollisia, luvaten heille
täydellisen synninpäästön, jos lähtisivät semmoiselle ristiretkelle.
Nämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Päinvastoin luopuivat
tähän aikaan Hämäläisetkin kristinuskosta, harjoittaen mitä kauheinta
raakuutta ja väkivaltaa kristittyjen veljiensä alueilla. Gregorius
kertoo eräässä kirjeessä vuodelta 1237, että he lähikansojen
yllytyksistä olivat kiihtyneet aivan hillitsemättömään vihaan
kristityltä kohtaan, uhranneet kastetuita lapsia epäjumalilleen,
ajaneet aikaihmisiä puiden ympäri, kunnes heittivät henkensä,
puhkaisseet papeilta silmät, silvonneet jäsenet sekä polttaneet
toisia oljilla peitettyinä tulessa. "Herran käsi" huudahtaa vanha
paavi "on istuttanut viinimäen, jota Hänen poikansa veri on
kostuttanut, jotta istutus Vapahtajan kyljestä juoksevan puron
hedelmöittämällä kasvaisi viiniä, jonka suloinen neste tuottaisi
puutarhan korkealle istuttajalle iloa; mutta, oi surkeutta! Tätä
viinimäkeä hävittää nyt metsäsika perin pohjin; peto turmelee sitä.
Sillä kansa nimeltä Hämäläiset, joka suurella vaivalla ja innolla
joku aika sitten saatiin kääntymään katoliseen uskoon, on nyt lähellä
asuvien ristin vihollisten yllyttämänä palannut entisen villityksensä
uskottomuuteen ja muutamien barbaarien kera perkeleen avulla
juurinensa hävittänyt Jumalan kirkon uuden istutuksen Hämeessä".
Gregorius pyytää Ruotsin pappeja kaikkialla varoittaen kehottamaan
mannermaan ja saariston kristityltä ristisotaan noita uskonheittoja
ja barbaareja vastaan, luvaten jokaiselle ristiretkeläiselle
synninpäästön. Vihdoinkin ryhdyttiin tehokkaisin toimiin, niin että
v. 1240 suuri ristijoukko saatiin kokoon. Siinä kerrotaan olleen
paitse Ruotsalaisia ja Norjalaisia myöskin Varsinais-Suomen ja
Hämeenkin miehiä sekä joukko pappejakin. Tarkoitus oli näet kastaa
voitetut pakanat ja kreikanuskoon kuuluvat katolisen kirkon uskoon.
Jättäen pakanalliset Hämäläiset sikseen, kulki ristijoukko Novgorodia
kohti. Syytä oli toivoa hyvää menestystä tälle yritykselle, sillä
juuri samaan aikaan uhkasivat _Mongolilaisetki_, jotka vastikään
olivat laskeneet melkein kaikki Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alle,
Novgorodia. Mutta Herra oli toisin päättänyt. _Aleksanteri Newski_
kokosi Novgorodilaisten sotavoimat, joilla hän perin pohjin voitti
ristiarmeijan Nevajoen luona. Tappelun kerrotaan olleen hyvin verisen
ja Ruotsalaisten sotajoukosta kaatuneen paljon miehiä. Murtunein
voimin täytyi ristijoukon paeten palata kotia. Yhtä huonosti päättyi
saksalaisten ritarein Virosta seuraavana vuonna Novgorodilaisia
vastaan tekemä ristiretki. Murtumatonna uhkasi pakanuus yhä edelleen
kristittyjen Suomalaisten itäistä rajaa, ja kreikkalainen kirkko
levitti oppiansa Itä-Suomessa. Katolisen kirkon tulevaisuus maassamme
peittyi jälleen epätoivon pimeään.
Näiden kovien onnettomuuksien häiritsemänä likeni Tuomas piispan
elämän ilta. Monissa myrskyissä, joissa tavalliset miehet heti
olisivat sortuneet, oli hän seisonut jäykkänä, murtumattomana,
vaan jo alkoi hänkin horjua. Itseään säästämättä oli hän uhrannut
kaikki voimansa Suomen kirkon hyväksi, toivoen saavansa nähdä
vaivaloisen työnsä hedelmiä. Vaan mitä oli hän saanut aikaan, kuinka
surkeasti olivat hänen toiveensa pettyneet! Hävittävä rajuilma
likeni likenemistään Suomen kirkkoa, uhaten perikadolla hänen
työtään. Miten voimaton hän oli, kuinka kykenemätön vaaraa estämään!
Neuvotonna seisoi nyt tuo tähän asti jäntevä piispa, turvatonna kuni
häälyvä ruoko ajan myrskyissä. Ja kaikkiin näihin onnettomuuksiin
liittyi vielä omantunnon syyttävä ääni, joka nuhteli veripunaisista
synneistä. Tuomas oli nim. Väärentänyt erään paavinkirjeen ja
jossakin tilaisuudessa, kentiesi papillista tuomarinvaltaansa
harjoittaen, antanut silpoa muutamaa ihmistä niin kovasti, että
onneton seurauksista kuoli. Haikein sydämmin tunnusti hän paaville
syntinsä, pyytäen eroa virastaan. Tämä pyyntö myönnettiin, ja v. 1245
luopui Tuomas murtunein voimin Suomen hiippakunnan hoidosta.
Suuren miehen vaikuttimia ei ole helppo arvostella, etenkin kun hänen
tekonsa yksityisseikat ovat vähän tunnetut. Emme kuitenkaan erehtyne,
jos väitämme, että Tuomas piispan katumus, joka silminnähtävästi oli
tehokkaana syynä hänen eronpyyntöönsä, ei ollut tuota tavallista
laatua, joka saa pintapuoliset ihmiset piankin syntinsä unohtamaan,
vaan syvempää. Kernaasti myönnettäköön, että yllämainittu julma
teko, joka kuitenkin sekin on arvosteltava keski-ajan katsantotavan
mukaan, todistaa Tuomaan olleen rajuluontoisen miehen, vaan mies
hän oli, ja ennenkuin hän tunnusti itsensä mahdottomaksi istumaan
piispanistuimella, jota hän niin suurella kunnialla oli edustanut,
oli hänen täytynyt nöyrtyä ja nöyrtyä syvään. Sillä epäluotettavalta
näyttää se luulo, että toivottomuus Suomen kirkon tulevaisuuden
suhteen olisi ollut pääsyynä hänen luopumiseensa piispanvirasta.
Kolmattakymmentä vuotta oli Tuomas piispa vaaroja pelkäämättä
seisonut, taistelutantereella miten olisi hän vanhoilla päivillään
pelosta lähtenyt pakoon? Mutta kun omatunto saa synnistä tuomita,
silloin uupuu rohkeakin uskaliaisuus. Ja tältä kannalta tahdomme
arvostella Suomen ensimmäistä varsinaista piispaa, seuratessamme
häntä _Visbyn_ luostariin, missä hän vielä muutamia vuosia munkkina
taisteli sisällistä, ihmisiltä salattua taistelua, jonka tuomarina
Herra yksin on. Tuomas kuoli Visbyssä v. 1248.