XIX.

Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.

Herra, kuin minä ajattelen, kuinka sinä maailman alusta tuominnut

olet, niin minä lohdutetaan. Ps. 119: 52.

Gregoriuksen jälkeläinen hallitsi ainoastaan 14 päivää, ja hänen

kuolemansa jälkeen kului kaksi vuotta, ennenkuin kardinaalit saivat

uuden paavin valituksi. On meistä kuin olisivat he epäilleet,

kenelle uskaltaisivat uskoa tuon suuren taistelun jatkamisen.

Vihdoin korottivat he paavinistuimelle _Innocentius IV:nen_ (1243).

Jo nimikin, jonka tämä paavikunnan uusi johtaja oli valinnut,

osotti selvästi minkä hengen lapsi hän oli. Paettuaan rauhattomasta

Roomasta Lyoniin, kutsui Innocentius kokoon kirkolliskokouksen

viimmemainittuun kaupunkiin v. 1245, missä paavikunnan Fredrikiä

vastaan tekemät vanhat syytökset olivat tutkittavat. Fredrik ei

itse saapunut kokoukseen, mutta hänen edustajansa todisti selvään,

että kanteet olivat perättömät. Sopisi olettaa, että Innocentius

olisi tähän tyytynyt, etenkin kun keisari tarjosi hänelle sovintoa

edullisilla ehdoilla, ja että rauha ainakin ajaksi tekisi lopun

tuosta pitkästä taistelusta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Uusi paavi

oli rohkea, hän aikoi korottaa hengellisen vallan vielä suurempaan

mahtavuuteen kuin hänen edeltäjänsä Pietarin istuimella. Hän sai

kokouksen, joka oli loukkaantunut muutamista Fredrikin lähettilään

käyttämistä sanoista, puolelleen ja julisti keisarin pannaan.

Toimitus oli hyvin juhlallinen. Siihen otti osaa monta kardinaalia,

jotka, kuvaten paavin tuomion voimaa, sammuttivat tulisoittonsa,

lausuen: "niin hänen valtansa sammukoon". Saatuansa tämän kuulla,

lausui Fredrik: "nyt on asemani paljon parempi, nyt ovat kaikki

kunnioituksen ja ystävyyden siteet katkaistut", ja laskien kruunun

päähänsä, huudahti hän, tulista vihaa sädehtivin silmin: "ken

uskaltaa minulta tämän kruunun ryöstää?"

Urhoollisesti puolusti Fredrik sankarisukunsa mainetta. Turhaan

koettivat paavin asettamat vastakuninkaat säilyttää asemaansa:

he sortuivat taistelussa toinen toisensa perästä. Näin kului

muutamia vuosia, ja niiden vieriessä joutui Fredrikin elämän

ilta. Hän kuoli v. 1250. Mitä hänen suhteesen kirkkoon semmoisena

tulee, täytyy myöntää, ettei hän siitä paljon näy välittäneen.

Huomattava on kuitenkin eräs hänen Englannin kuninkaalle Henrik

III:lle kirjoittamansa kirje, jossa tapaamme nämä sanat: "aina olen

koettanut saada kaikkia pappeja, semminkin mahtavimpia, vaeltamaan

apostolein tavoin ja noudattamaan Herramme esimerkkiä nöyryydessä

ja itsensäkieltämisessä". Monella tavalla on tämän kuuluisan miehen

uskonnollista kantaa arvosteltu, etenkin mikäli asia koskee hänen

elämänsä viimme aikoja, jolloin hän, puettuna cistersiensimunkin

halpaan pukuun, katumusta tehden kehotti poikaansa luovuttamaan

kirkolle kaikki maallisen vallan siltä vääryydellä ryöstämät

oikeudet. Mutta ken ei kernaammin muistele hänen eroaan tämän elämän

vaihtelevista vaivoista, kuin hänen vastustajansa loppua? Fredrik

II:sen kuolinvuoteelta kuuluu kumminkin jonkunlainen parannuksen

huokaus, Innocentius IV kerskaa loppuun asti mahtavuudestaan,

sillä hänen todistuksensa kuuluu: "Kristus perusti papillisen

kuningaskunnan ja antoi sekä taivaan valtakunnan että maallisen

vallan avaimet p. Pietarille".

Pannaan julistettuna kuoli Fredrik II:sen poika _Konrad IV_ v.

1254, ja samana vuonna katkesi Innocentius IV:nenkin elämänlanka.

Paavikunnan taistelu Hohenstaufeja vastaan likenee loppuansa sekin,

vaan ennenkuin se päättyy, luo se silmiemme eteen vielä yhden

surunäytelmän, jonka tärkeimmät kohdat ovat seuraavat. Konradin pojan

_Konradinin_ puolesta, joka vielä oli alaikäinen, koetti _Manfred_,

viimmemainitun velipuoli, saada Sicilian valtakuntaa haltuunsa.

Yritys onnistui: Manfred kruunautti itsensä Sicilian kuninkaaksi

(1258). Mutta kun hän ei suostunut paavi Aleksanteri IV:nen

(1254-1261) vaatimuksiin, alkoi tämä kaikin tavoin virittää kapinaa

häntä vastaan, tarjoen Sicilian kruunun Franskan kuninkaan Ludvig

IX:nen veljelle _Kaarle Anjoulaiselle_. Näitä toimia Hohenstaufien

kukistamiseksi jatkoi vielä leppymättömämmällä vihalla _Urbanus IV_

(1261-1264). Kaarle Anjoulainen kokosi suuren sotavoiman ja ryntäsi

Manfredia vastaan. Tämä ei voinut kestää taistelussa monta vertaa

voimallisempaa vihollista vastaan, vaan puolusti itseään kuitenkin

sankarin urhoollisuudella, kunnes kaatui _Beneventumin_ tappelussa

(1266). Paavi _Klemens IV_ (1265-1268) kruunasi Kaarlen Sicilian

kuninkaaksi. Ei häntä huolettanut Manfredin vaimon ja lasten kovat

kärsimiset Kaarlen vankiloissa eikä muut julmuudet, joita valloittaja

harjoitti. "Kristuksen sijainen" ajatteli valtaansa eikä onnettomain

kyyneleitä!

Raskaana painoi voittajan ijes Sicilialaisten niskoilla; moni heistä

muisteli kaipuulla Hohenstaufien aikaa. Tuskissaan kääntyivät he

nuoren Konradinin puoleen, joka ainoana vielä oli jälellä tuosta

mainiosta suvusta. Saksassa ei ollut hallitsijaa; ruhtinasten

eripuraisuus, jota paavit taitavasti olivat pitäneet vireillä, oli

kieltänyt häneltä tämän isiensä maan, Lombardilaiset vastustivat

häntä myös, he pyrkivät vapaiksi Saksalaisten vallasta: Konradin

päätti lähteä valloittamaan Hohenstaufien perintöä Ala-Italiassa.

Voitollisesti marssi hän eteläänpäin, riemulla otettiin hän vastaan

itse Roomassakin, ja v. 1267 oli hän astunut Neapelin rajan yli.

Mutta hän tunkeutui eteenpäin liika rohkeasti, hänen sotajoukkonsa

lyötiin, hajoitettiin, ja hänen täytyi etsiä suojaa Asturan

kaupungissa. Täältä Kaarle Anjoulainen pian sai hänen käsiinsä ja

tuomitsi hänen mestattavaksi (1268). Tuomio pantiin toimeen Lokakuun

29 päivänä.

Tällä tavoin sammui tuo mainio suku, joka toista vuosisataa

voimallisesti oli vastustanut Rooman vallanhimoisia tuumia.

Paavikunta oli voittanut. Mutta täyttymäisillään oli sen syntimitta,

ja horjuva, heikko sen valta. Pari viikkoa Konradinin surman jälkeen

kuoli Klemens IV. Se ei ole sattumusta vain, että jalon Konradinin

verinen haahmo näkyy historian näyttämöllä juuri samaan aikaan,

vaatien kostoa paavikunnalle. Koko tuota suurta taistelua jonka

viimmeisiä vaiheita tässä olemme silmäilleet, samoinkuin kaikkia sen

yksityisseikkoja, ohjasi Hän, "joka maailman alusta on tuominnut".

Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika · 第 40 / 68 题