Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten
lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.
Innocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja
hyväntahtoinen _Honorius III_ (1216-1227). Edeltäjältään oli
hän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken
toimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain
käsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut
maallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin
omiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia
pyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan
_Fredrik II Hohenstaufi_. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt
etelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään
saksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli
hän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi
jatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa
vastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän
taisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon
suureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan
turhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin
valmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut
täyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui
nyt _Gregorius IX_. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta
teräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen
innostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä
ja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi
piankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla
tyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä
täyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle
jo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut
Brundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä
toistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin
pannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan,
väittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija
yhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin,
joille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan
kirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: "Siten
Rooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen
takana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä;
nimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin.
Kun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari
aseisiin, tietäen mitä hänen virkansa ja kunniansa häneltä vaativat,
mutta mitä me teemme, kristikunnan isän, Pietarin jälkeisen,
Kristuksen maaherran meitä hätyyttäessä?"
Paavin kirouksesta huolimatta lähti Fredrik aivotulle ristiretkelle
v. 1228. Hänen onnistui aikaansaada 10 vuotinen aselepo uskottomain
kanssa. Mutta kun voittaja saapui pyhän haudan kirkkoon, ei ainoakaan
pappi siunaten astunut häntä kohtaan, ei mitään jumalanpalvelusta
toimitettu, äänetön hiljaisuus kaikkialla! Fredrikhän oli
kirkonkirouksen alainen, ken olisi tahtonut häntä ystävänä
lähestyä? Kun hän sitten palasi kotia, oli Apulian väestö paavin
yllyttämänä nostanut kapinan häntä vastaan. Uusia vaikeuksia vain
oli ristiretki hänelle tuottanut. "Kirottu olkoon rauha Kristuksen
ja Belialin välillä" oli Gregorius lausunut, kuultuaan keisarin
verraten onnellisista toimista itämaissa. Seuraavana vuonna solmivat
nuo mahtavat viholliset kyllä rauhan, vaan heidän sydämmissään
kyti leppymätön viha. Uudet rettelöt rikkoivat muutamien vuosien
kuluttua tuon heikon ystävyydenliiton: v. 1239 julisti Gregorius
jälleen Fredrikin pannaan. Kaikki viittaa yhä selvemmin siihen,
ettei taistelu voi loppua, ennenkuin toinen noista mahtavista
vihollisista on sortunut. Ja "tässä viheliäisessä vaivassa vaivaavat
itseänsä" kristikunnan johtavat henkilöt vuosisatoja! Mutta näiden
vaiheiden vaihtelevissa ilmiöissä, joissa inhimillinen turhuus ja
kunnianhimo kuluttaa kristikunnan voimia, valmistaa "herrojen Herra,
ja kuningasten kuningas" uutta, onnellisempaa aikaa eksyneelle
ihmissuvulle.
Sekä paavi että keisari koetti kaikkialla kristikunnassa
levittämillään kirjoituksilla voittaa yleistä mielipidettä
puolelleen. Edellinen syytti vastustajaansa jumalanpilkkaajaksi,
väittäen hänen monessa tilaisuudessa lausuneen harhaoppisia ja julki
jumalattomia mielipiteitä kristinuskon päätotuuksista; keisari
puolestaan nimitti Gregoriusta Antikristukseksi, sovittaen häneen
Ilmestyskirjan varoittavat ennustukset. Kaikin tavoin koettivat
he saattaa toisiaan epäluulonalaisiksi kristikunnan silmissä.
Etenkin silminnähtävä on Gregoriuksen kiivaus ja viha. Ei hänen
korkea ikänsäkään saa häntä luopumaan taistelusta; hän aikoo sitä
jatkaa viimmeiseen asti. Kerrassaan kukistaaksensa vastustajansa
kehottaa hän legaattiensa kautta Fredrikin alamaisia ehdottamaan
uutta keisaria. Vaan ei menestynyt tämä rohkea yritys. Ruhtinaat
vastustivat sitä jyrkästi, ja siellä täällä asettui papistokin
vastarintaan. Niinpä lausui esim. Salzburgin arkkipiispa _Eberhard_
Baierin piispojen kokouksessa v. 1241 seuraavat merkilliset sanat:
"jollemme ole sokeita, näemme julman suden piileilevän paimenen
puvussa. Roomalaiset papit ovat tarttuneet aseisin, käyttääksensä
niitä kaikkia kristityltä vastaan. He surmaavat lampaat, karkottavat
rauhan ja yksimielisyyden maan päältä, hankkien alituisesti uusia
sotia ja kapinoita helvetin kidasta. Nuo Babelin papit tahtovat
yksinänsä hallita eivätkä lepää, ennenkuin ovat anastaneet kaiken
vallan ja kunnioituksen itselleen. Tyydyttämätön on heidän
rahanpyyntönsä ja kunnianhimonsa. Anna heille yksi sormi, niin
he pyytävät koko käden. Hän, joka nimittää itseään palvelijain
palvelijaksi, pyrkii päästäksensä herrojen herraksi, puhuen
suuria, niinkuin olisi hän todellakin herra. Hänen otsallansa
on kirjoitettuna tuo herjaava nimi: minä olen Jumala enkä saata
erehtyä". -- Miten oli taistelu päättyvä?
Ennen pitkää täytyi Gregoriuksen huomata, että hän oli ollut
liika rohkea. Useimmat ruhtinaat olivat häntä vastaan, niihin
liittyi Franskan kuningas _Ludvig IX:kin_, ja Fredrikin sotajoukot
piirittivät Roomaa. Turhaan koetti hän saada Fredrikiä saapumaan
yleiseen kirkolliskokoukseen Roomaan, missä riitakysymys oli
tutkittava: Hohenstaufi ei totellut, hän sulki sotamiehillä Italiaan
johtavat solat ja otti vangiksi kokoukseen pyrkiviä pappeja. Ei
jaksanut vanha paavi kantaa tätä tappioa. -- Toivottomuuteen päättyi
varsinaisen inkvisitsioonin perustajan elämä! Gregorius IX kuoli
surusta ja mielipahasta v. 1241.