Thüringin kreivitär Elisabet.
Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.
Historia ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan
noita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät
ajattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin
näennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken
levähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko
näitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia
hiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole
arvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon
henkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän
ei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras
rukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän
vuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden
hämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä
aikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä
tämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan
yksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä
oloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: _Thüringin kreivitär
Elisabet_.
Tämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan _Andreas II:sen_
tytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi
hänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu
Thüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville _Ludvigille_, ja ajan
tavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain
täytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa
läksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa
määrässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää,
johon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua.
Häntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin
äiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset
kokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden
viattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin
Herra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen,
harjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.
Vuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi _Herman I_ kuoli, oli
hänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä
morsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin
iloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi
julistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui
hän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa.
Molemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta
aivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi.
Se solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden
ikäinen.
Onnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä
edelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin
ja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa,
vaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään
ja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen,
jota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää.
Ennen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui
kristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan
asukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille.
Miehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä
perusti _Eisenachiin_ fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä
Saksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin
armeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen
säätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän
tuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä
haavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua
hänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän
sitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä,
se oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi
maailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli
Herraa. -- Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä
huveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat
lukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi,
monet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille
ja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se
estää arvaamattomat onnettomuudet. Ja "autuaat ovat laupiaat, sillä
he saavat laupiuden".
V. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka
oli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan
Apuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt
täyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen
häneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä
täytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi
turvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa
_Ekbert_, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan.
Ekbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen
avioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä,
ennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti
kesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen
kuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun
Ludvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin
tuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet
turvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin.
Jumala oli hänen sydäntänsä suurempi!
Jo v. 1225 oli _Konrad Marburgista_ päässyt Thüringin hovin
rippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään
tuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli
etevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön,
suvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli
hän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen
katolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan
sen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen
ihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän
autuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli
hänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan
eksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään
kauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v.
1233.
Tämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad
vaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti
totteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli
tämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta
kohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon
joutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan
kiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin
luonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän
elämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin
ja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo
helläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli
hoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia
lapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka
hänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana
lohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin
oli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä
vuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet
sitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden
parannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin
kyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.
Nuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä
estämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli
tämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati
rippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti
tuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan
uskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton
alttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on
valheen valta maan päällä!
Pian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän
tuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten
korotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen
kyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen
palkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat
onnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka
oli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet
oli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli
kehottanut heitä ylistämään.