Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
Dominikanit.
-- teidän kätenne ovat saastutetut verellä, ja teidän sormenne
vääryydellä; teidän huulenne puhuvat valhetta, ja teidän kielenne
latelevat vääryyttä.
Ei ole yhtään, joka saarnaa vanhurskautta eli tuomitsee
uskollisesti. Turhuuteen luotetaan ja puhutaan kelpaamattomia;
onnettomuudesta ovat he raskaat ja, synnyttävät tuskan.
Jes. 59: 3-4.
Neljäs lateraanikokous määräsi Simon Montfortilaisen Albigensein
maan omistajaksi. Lukemattomain onnettomain verellä ja kyynelillä
oli tämä omistusoikeus ostettu, vaan ei hän vieläkään saanut sitä
rauhassa nauttia. Kirkko oli päättänyt kerrassaan sammuttaa sen
tulen, jonka Valduslaiset ja heihin liittyneet uskonsankarit olivat
virittäneet Etelä-Franskassa. Ristiretkeä jatkettiin. Sitä johti
yhä edelleen Montfortin verinen kreivi. Mutta Raimundinkin lippujen
alle kokoontui sotilaita; viimmeiseen asti tahtoivat Albigensit
puolustaa uskoansa. Simonin sotajoukko karkoitettiin Toulousesta
ja hän itse sai surmansa kaupungin edustalla. Mutta vähän sen
jälkeen kuoli urhoollinen Raimundkin, eikä voinut hänen poikansa
asemaansa säilyttää. Franskan kuningas _Ludvig VIII_, joka halvasta
voitonhimosta otti toimittaaksensa kirkon verituomion, valloitti
_Avignonin_ (1226), ja kun hän saapui Toulousen edustalle, luopui
toivoton nuori _Raimund_ vastustuksesta, luovuttaen maansa Franskan
kruunulle, Kaupunki toisen perästä antautui; Albigenseista pakenivat
toiset Italiaan, toiset kääntyivät pakosta katoliseen uskoon, toiset
taas koettivat salaa yhä edelleen palvella Jumalaa Valduslaisten
opetuksen mukaan. Mutta löytyipä paljon niitäkin, jotka kärsimisiä ja
kuolemaa pelkäämättä uskonsankareina ylistivät Herraa vankiloissa,
mestauslavoilla ja rovioilla. Vasta v. 1229 päättyi tämä verinen
sota. Sitä oli kestänyt 20 vuotta! Katolinen kirkko pystytti lippunsa
Albigensein hävitetyssä maassa, joka nyt oli autiona erämaana. Mutta
noiden lukemattomani uskonsankarein veri huusi kostoa paavikunnalle
ja totuuden sortajille. Ei kuullut turmeltunut kirkko sitä huutoa,
mutta Herra kuuli sen. Koston päivä oli tuleva.
Jo neljäs lateraanikokous laati sääntöjä, joista nuo julmat
_inkvisitsiooni-oikeustot_ ennen pitkää saivat alkunsa. V. 1229
_Toulousessa_ pidetyssä _kirkolliskokouksessa_ määrättiin asia
tarkemmin. Tuskin on katolinen kirkko milloinkaan pahemmin
tahrannut mainettaan kuin tässä tilaisuudessa. Ei siinä kylliksi,
että kaikki kansan kielellä löytyvät raamatut päätettiin
poltettaviksi ja maallikkoja ankarasti kiellettiin lukemasta
kirjojen kirjaa: Toulousen kokous on myöskin perustanut järjestetyn
_inkvisitsioonilaitoksen_ "harhaoppisuuden" hävittämiseksi. Se nim.
Päätti, että joka pitäjän piispan tuli asettaa vakituinen toimikunta,
jonka tehtävänä oli "harhaoppisten" etsiminen ja oikeuden eteen
vetäminen. Jokaiseen tämmöiseen toimikuntaan määrättiin kuuluviksi
yksi pappi ja muutamia vannotettuja miehiä.
Mutta kaikkien inkvisitsioonin väkivaltaisuuksien uhallakin, ja
vaikka kirkko tarkkaan piti huolta siitä, etteivät totuuden sorretut
puolustajat saisi ravintoa sieluilleen Jumalan erehtymättömästä
sanasta, ei Valduslaisten virittämä tuli milloinkaan kokonaan
sammunut. Franskan ja Italian välisessä vuoristossa säilyi pieniä
valduslaisia seurakuntia kautta vuosisatojen, ja ken arvaa,
kuinka suuri heidän osuutensa on tuossa _vastustamattomassa_
herätyshuudossa, joka uuden ajan koittaessa saa paavikunnan
perustukset horjumaan? Sitä totuutta, jonka perustuksena on Jumalan
sana ja kallio Jesus Kristus, ei voi kukaan masentaa. Turhaan
koettavat maailman myrskyt, turhaan helvetin portit sitä kukistaa.
Kun eivät piispat kirkon johtavaan vallanpitäjäin mielestä kylliksi
ankarasti vainonneet harhaoppisia, tehtiin inkvisitsioonin
suhteen muutoksia. V. 1232 asetti paavi _Gregorius IX_ uudet
inkvisitsiooni-oikeustot. Näiden oikeustojen jäsenten tuli paavin
nimessä vangita jokainen epäluulonalainen henkilö, kidutuksilla
pakottaa häntä tunnustamaan harhaoppinsa sekä polttaa tällä tavoin
syylliseksi tuomittu roviolla. Maallinen oikeus oli auttava tuomion
toimeenpanemista. Tämä kauhea valta uskottiin Dominikanimunkeille,
jotka hoitivat sitä säälimättömällä julmuudella. Emme siis väärin
kohtele tätä uutta munkkikuntaa, jos kerromme sen synnystä yhteydessä
niiden veristen muistojen kanssa, joita tässä luvussa olemme
silmäilleet.
Dominikanein munkkikunnan perustaja on espanjalainen _Dominikus
Guzman_. Hänen vanhempansa määräsivät hänen varhain "hengellistä
säätyä" varten ja antoivat hänelle hyvän kasvatuksen. Jo nuorena
oli Dominikus hyvin ankara itseänsä kohtaan. Köyhille oli hän
armelias. Päätettyään opintonsa, aikoi hän ruveta Cistersiensein
munkkikunnan jäseneksi, mutta samaan aikaan kutsui _Osman_ piispa
_Diego_ hänen tuomiokapitulinsa jäseneksi. Dominikus antoi vihkiä
itsensä papiksi ja vastaanotti tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin
tapaamme hänen piispansa seurassa matkoilla Etelä-Franskassa (1204).
Katolisen kirkon surkea tila ja "harhaoppisten" yhä kasvava luku
koski syvästi häneen. Oi, jos olisi hän laskenut totuuden sanan, joka
tällä matkalla kaikkialla oli hänelle tarjona, sydämmeensä, sillä
tuo oli ratkaisun aika hänen elämässään! Mutta hän tukki korvansa
sen ääneltä ja eksyi kauas rauhan tieltä. Montpellierin kaupungissa
tapasi Dominikus muutamia Cistersiensimunkkia, jotka olivat sinne
saapuneet Diegon kanssa keskustelemaan, mihin toimiin kirkon tulisi
ryhtyä "harhaoppisten" kääntämistä varten. "Te kuljette" lausui
hän "hevosilla, jotka kantavat vaatteenne ja ruokanne; sentähden
vastustavat harhaoppiset teidän saarnaanne, lausuen: katsokaat,
miten nuo ritarit saarnaavat Kristuksesta, Hänestä, joka matkusti
jalkasin, huomatkaat, miten nuo rikkaat herrat kunnioittavat
köyhiä ja ylenkatsottuja! Jos tahdotte nähdä työnne hedelmiä, niin
täytyy teidän luopua kaikesta prameudesta ja apostolein tavoin
kulkea seudusta toiseen halvissa vaatteissa ja avojaloin. Jos niin
tekisitte, niin tekin saarnallanne jotakin vaikuttaisitte". Siitä
hetkestä alkaen alkoi Dominikus harjoittaa ankaraa itsensäkidutusta,
valiten monesti leposijakseen jonkun kirkon kovan kivilaattian. Hänen
ihanteensa oli ankara munkkielämä. Päätettyään jäädä Etelä-Franskaan
saarnaamaan eriuskolaisia vastaan, muodosti hän jonkun ajan kuluttua
muutamien ystäväin kera pienen munkkiyhdistyksen, jolle muutamat
Toulousen varakkaat lahjoittivat kaupungin lähellä olevan talon.
Mutta tänne ei Dominikus kuitenkaan jäänyt, hän lähti katsomaan
tuon verisen taistelun vaiheita, seuraten saarnaajana Simon
Montfortilaisen sotajoukkoa. Mutta saarnaajasta tuli ennen pitkää
inkvisitori: Dominikus tutki harhaoppisuudesta syytettyjä, tuomitsi
heitä kuolemaan ja valvoi tarkkaan tuomion toimeenpanemista. Hän on
astunut veriselle tielle, jolta hän ei enää palaja!
Kuten tiedämme, ei ollut Innocentius III halukas vahvistamaan
Fransiskuksen munkkikunnan sääntöjä. Epäilemättä olisi hän kieltäynyt
suostumasta Dominikuksenkin tuumaan perustaa munkkiyhdistys, ellei
Anjoun piispa _Fulko_, joka säälimättä vainosi Albigensilaisia,
innokkaasti olisi sitä kannattanut. Paavi suostui ehdotukseen,
vaan vasta Honorius III antoi _Dominikanein munkkikunnalle_
vahvistuskirjan (1216). Ankara itsensäkieltäminen, köyhyys,
paastoominen ja vaitioleminen olivat sääntöjen päämääräykset.
Jos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat
kerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon
vaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä
suuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa
kumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen
henkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen,
miettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen
haaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki.
Jo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen
ja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli
julma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman
aatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen
ja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä,
huomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä
eripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon
pääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa,
ne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä
selvimmällä tavalla.
Sekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina
ja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat
maallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä,
viimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin
aloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna,
katumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja
sisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi
osaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten
riveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he
rakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän
nimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin
synteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.
Näistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa _Augustinuksen_
munkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan
kerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v.
1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.