Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
Kuule minun rukoukseni, Herra, ja ota minun huutoni korviis, ja
älä vaikene minun kyynelteni tähden; sillä minä olen muukalainen
sinun tykönäs ja vieras, niinkuin kaikki minun isäni. Ps. 39: 13.
Keski-aika on vastakohtien aika. Tämä totuus ilmaantuu selvästi
uskonnollisenkin elämän ilmiöissä. Ulkonaisesti mahtavan kirkon
helmassa pukeutuu kristillisyys kernaasti loistavaan muotoon, mutta
ajanhenki synnyttää ennen pitkää aivan vastakkaisiakin pyrinnöltä,
kehottaen ihmisiä etsimään tyydytystä sieluillensa mitä ankarimman
itsensäkiduttamisen koruttomalla tiellä. Jos kukaan, niin on se
mies, jonka elämäkertaa tässä aivomme silmäillä, omiaan edustamaan
viimmemainittua katsantotapaa.
"Pyhä" _Fransiskus_ syntyi Assisin kaupungissa v. 1182. Hänen isänsä
oli rikas kauppias. Pojan omituinen, eriskummallisiin taipuva
luonne ja vilkas äly herättivät jo varhain vanhempain ja perheen
tuttavain huomion. Jotain hänen hehkuva mielikuvituksensa halasi,
vaan mitä, sitä ei hän eivätkä muut vielä tietäneet; tulevaisuus
oli sen osottava. Nuorukaisena eli Fransiskus muutamia vuosia
hyviä tuhlaavaisesti ja hurjasti. Muut moittivat häntä siitä,
arvellen hänen ennen pitkää joutuvan haaksirikkoon, mutta hänen
äitinsä (tarkka on äidin silmä!) Lausui: "hänestä tulee vielä
Jumalan lapsi". Yhtäkkiä tapahtui Fransiskuksessa perinpohjainen
muutos, vaan vielä toivottomammalta näytti monenkin silmissä nyt
hänen tulevaisuutensa. Tuo suruton, elämän nautinnoihin mieltynyt
nuorukainen, alkoi näet käydä arveluttavan miettiväiseksi ja
alakuloiseksi. Ei häntä enää nähty tämän maailman iloisissa
huvituksissa, vaan aivan toisenkaltaisissa toimissa. Kieltäytyen
elämän välttämättömimmistäkin tarpeista, etsi hän, kerjäläisen pukuun
puettuna, kurjimpia sairaita, etenkin semmoisia, jotka sairastivat
inhottavia tauteja. Näitä hän lähestyi ja hoiti mitä hellimmällä
rakkaudella; ilosta säteili hänen silmänsä, kun hän esim. Suuteli
spitaalisten haavoja. Turhat olivat kaikki varoitukset ja nuhteet,
eivät saaneet isän ankarat rangaistuksetkaan Fransiskusta luopumaan
tuosta kummallisesta käytöksestä. Ihmiset pitivät häntä mielipuolena.
Eräänä päivänä saapui hän kotikaupunkinsa _Portiunkula_ nimiseen
kirkkoon, jonka hän oli lahjaksi saanut ja sittemmin korjannut ja
kauniiksi koristanut. Siellä kuuli hän saarnan, jonka ohjeena olivat
Jesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: "Ei teidän pidä varustaman
itseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskea teidän vyöllenne, eikä.
Evässäkkiä. Matkalle, eikä kengillä eikä sauvalla". Innostuksen
tuli silmissään huudahti Fransiskus: "juuri tuota minä halajan",
päättäen siitä hetkestä, kuuliaisena Herran käskylle ja luottaen
yksin Hänen apuunsa, saarnata parannusta suruttomuuteen vaipuneelle
kristikunnalle. Hän ei aivo omistaa _mitään_ maallista omaisuutta,
sillä semmoiseen itsensäkieltämiseen vaativat Fransiskuksen
käsityksen mukaan nuo Herran opetuslapsilleen lausumat sanat, vaan
kurjimman kerjäläisen muodossa, eläen almuista, kulkea kylästä
kylään, kaupungista kaupunkiin, herättääksensä ihmisiä synnin unesta.
"Köyhyys on Kristuksen morsian, kaikkien hyveiden juuri ja kulmakivi.
Älköön kukaan hävetkö kerjätä, sillä kerjäläinen valmistaa antajalle
autuutta, koska Kristus on sanonut: autuaampi on antaa kuin ottaa"
-- niin kuului tuon alttiiksiantavan Herran palvelijan eksynyt
todistus. Ei mikään ravinto hänestä ollut niin hyvää kuin kerjätty
leipä. Täydellä syyllä sanoo eräs kirkkohistorioitsija Fransiskusta
kerjäläisleivän ahmatiksi. Miten taitavasti kietoo sielunvihollinen
nöyrimmätkin ylpeyden ansaan!
Fransiskuksen esiintyminen, hänen nöyrä, ehdoton
alttiiksiantavaisuutensa, joka tyytyväisenä kärsi jos minkälaisia
solvauksia, hänen vakaat, pilkkaajille ja vihollisille yhtä
ystävällisesti kuin ystäville kaikkialla lausumansa tervehdyssanat:
"rauha olkoon teille" ja ennen kaikkea tuo innostunut, sydämmeen
tähtäävä parannussaarna teki valtaavan vaikutuksen lukemattomiin.
Moni heräsi synnin unesta todistukseksi, että tuo omituinen
parannussaarnaaja kaiken eksytyksen uhallakin oli elon Herran
viinimäkeensä lähettämä työmies. Jo v. 1210 oli Fransiskus koonnut
ympärilleen 11 oppilasta, joiden joukossa oli yksi pappikin. Hän
lähetti heidät, Herran esimerkkiä noudattaen, kaksittain maailmaan
julistamaan ihmisille pelastuksen sanomaa. Heidän ohjesääntönsä oli
yhtä yksinkertainen kuin se oli tarkkaan noudatettava. Se vaati
_puhtautta, kuuliaisuutta_ ja _köyhyyttä_. Etenkin terotti Fransiskus
munkeillensa viimmemainittua määräystä, pitäen sitä perustamansa
munkkikunnan perustuksena ja voimana. "Palatsista on vaikeampi päästä
taivaasen kuin mökistä. _Alastonna_ tulee sinun heittäytyä Vapahtajan
syliin" lausui hän. Eräs toinen hänen todistuksensa kuuluu: "Jumalan
Pojan kautta, joka meidän tähtemme tuli köyhäksi, on köyhyys tullut
kuninkaalliseksi avuksi, valittujen leimaksi. Köyhä ihminen on
Kristuksen kuva; joka köyhää soimaa, hän pilkkaa Kristusta. Köyhyys
on munkkiyhdistyksen perustus. Jos munkit luopuvat köyhyyden
vaatimuksista, kukistuu koko yhdistys".
Fransiskus on virittänyt uuden aatteen munkkilaisuuden historiassa.
Kieltäen maailman, olivat munkit siihen asti eläneet erikseen muista
ihmisistä, hankkien itselleen elatusta viljelemällä luostareinsa
maita. "Ulos maailmaan" kuului Fransiskuksen kehotus, ja hänen
munkkiensa saarna kaikui ennen pitkää kristikunnan kaikissa maissa.
Mutta Fransiskanit eivät saaneet omistaa _mitään_; minkä elatukseen
tarvitsivat, tuli heidän kerjäämällä hankkia.
Y. 1210 saapui Fransiskus pienen seuransa kera Roomaan, saadakseen
paavin vahvistusta perustamansa munkkiyhdistyksen säännöille.
Innocentius kohteli häntä ensin hyvin kopeasti, jyrkästi kieltäytyen
hyväksymästä hänen esitystään. Pelkäsikö tuo mahtava paavi, joka
oli pakottanut koko kristikunnan nöyrään kuuliaisuuteen, noita
kurjannäköisiä kerjäläisiä, jotka pyysivät saavansa saarnata
Jumalan sanaa ihmisille? Oliko hänen syytä olettaa, että he
Valduslaisten tapaan vastustaisivat kirkkoa ja paavikuntaa?
Fransiskuksen munkkisäännöissä oli määräys, joka riitti kumoamaan
kaikki senkaltaiset epäilykset. Hän velvoitti nim. Munkkinsa
uskolliseen kuuliaisuuteen kirkolle sekä sen määräämän opin
ehdottomaan noudantaan. Hän vaati heitä jyrkästi vastustamaan
kaikkea harhaoppisuutta, sitoen heidät lujilla siteillä katoliseen
kirkkoon. Kirkkohistoria todistaakin, että harhaoppisuus väheni ja
katolilaisuuden aate juurtui syvempään ihmisten sydämmiin kaikkialla,
missä nämä munkit vain liikkuivat. Ei Innocentiuskaan heitä pelännyt,
jos kohta se epäluulo, että kirkkoa vastustava henki, jonka vaikutus
jo siihen aikaan siellä täällä ilmaantui, Fransiskaneinkin kautta
pääsisi vaikuttamaan kansan syvissä riveissä, alussa häntä arvelutti.
Silminnähtävästi ei häntä miellyttänyt Fransiskuksen kurjan halpa
ulkomuoto, ja mitä uuden munkkikunnan sääntöihin tulee, piti hän
niitä luonnottoman ankarina; niiden noudattaminen oli hänestä
mahdotonta. Vihdoin hän kuitenkin antoi Fransiskaneille luvan
saarnata. Heidän tuli vain joka paikassa, minne saapuivat, papistolta
pyytää lupaa, ennenkuin saisivat esiintyä. Vaikkei Fransiskus vielä
saanut vahvistusta säännöilleen, huomasi hän selvästi, että paavin
mieli oli muuttunut. "Menkäät" -- niin lausui Innocentius nim.,
jättäessään hyvästi Fransiskaneille -- "saarnatkaat parannusta. Jos
Jumalan armo lisää lukuanne, niin ilmoittakaat se meille; siinä
tapauksessa myönnämme teille enemmän".
Lisääntymistään lisääntyi Fransiskanein luku, ja valtaava oli heidän
vaikutuksensa katolisen kirkon palveluksessa, Etenkin oli perustajan
esiintyminen omiaan herättämään ihmisiä välinpitämättömyyden unesta.
Fransiskuksesta löytyy mitä kummallisimpia kertomuksia, joiden
todenperäisyyteen emme suinkaan saa ehdottomasti luottaa, koska
legendat ovat hänen elämäkertaansa ylinmäärin koristaneet. Vaan
löytyypä paljon tosikertomuksiakin, ja nämä osottavat selvään, ettei
hän suinkaan ollut mikään tavallinen mies, vaan yksi niitä, jotka
todellakin ansaitsevat huomiotamme. Fransiskus oli harvinaisen
runollinen henkilö. Itse hänen elämäkertansa heikkoihin puoliin,
jotka monesti tekevät hänen esiintymisensä naurettavaksikin, painaa
viehättävä, sydämmeemme vaikuttava runollisuus sovittavan leimansa,
ohjaten ajatuksemme jokapäiväisen elämän pienistä oloista aatteiden
yli-ilmoille. Joka näki hänen säteilevät silmänsä ja älysi mikä
niille tuon omituisen loiston antoi, hän ei inhonnut Fransiskuksen
ruokotonta ulkomuotoa, ei tuota pitkää, takkuista partaa eikä hänen
kalpeita, kärsimisistä rujostuneita kasvojaan eikä halveksinut hän
miehen ryysyistä ja likasta munkkipukua. [Fransiskanit käyttivät
harmaata pukua, johon oli liitetty niskassa riippuva päähine. Vyön
verosta käyttivät he köydenpäätä. Jalat olivat paljaat. Mallin sai
Fransiskus Assisin seudun paimenilta, joiden puku oli semmoinen.]
Päinvastoin oli hän altis kunnioittaen palvelemaan tuota "pyhää"
miestä, jonka innostuneet sanat polttavan tulen tavoin tunkeutuivat
sydämmeen, vaatien valtaavalla voimallaan sanankuulijoita kieltämään
itsensä ja pyhittämään elämänsä Jumalalle. Vielä voimallisemmin
kuin sanoillaan, jotka hänen kyyneleensä monesti keskeyttivät,
saarnasi Fransiskus hurskaalla elämällään surutonta maailmaa vastaan.
Yksinäisyyteen vetäytyi hän kernaasti, vaan ei hän silti yksinänsä
ollut. Semmoisina hetkinä hän puhutteli Jumalaa ja pyhimyksiä, ja
harrasta oli hänen rukouksensa. Monet yöt hän tällä tavoin vietti,
antaen hehkuvalle mielikuvitukselleen rajattoman vallan, luoden
itselleen jos kuinka autuaallisia hetkiä. Tällä tavoin harjaantui hän
valittamatta kiduttamaan ruumistansa mitä luonnottomimmalla tavalla,
vieläpä pitämään kituvan ruumiinsa tuskia nautintonakin. Näin eksyi
Fransiskuksen hehkuva rakkaus, joka ei pitänyt mitään uhria liika
suurena, keski-ajan pimeyden pettämänä, arveluttavan väärälle
uralle. Mutta miten pimeä yö olikaan ja kuinka vaarallinen hänen
erehdyksensä, ei sammunut tuo hänen palava rakkautensa Jumalaan ja
lähimmäiseen, joka on lain ydin. Herra itse oli sen sytyttänyt ja Hän
tahtoi sitä myös varjella haaksirikkoon joutumasta maailman tohinassa
ja eksytysten aavalla merellä.
Perustettuaan useita luostaria Italiassa ja jätettyään munkkikuntansa
johdannon _Elias_ nimiselle veljelle, lähti Fransiskus v. 1219
muutaman munkin seuraamana matkalle itämaihin julistaaksensa
pelastuksen sanomaa pakanoillekin. Muut tahtoivat miekalla taistella
"uskottomia" vastaan, Fransiskuksen lämmin sydän paloi rakkaudesta
heihin. Egyptissä joutui hän sultaani Malek al Kamelin vangiksi, vaan
hänen sanansa: "en tule ihmisten, vaan Jumalan lähettämänä näyttämään
sinulle ja kansallesi autuuden tietä" sekä hänen muutenkin jalo
käytöksensä tekivät sultaaniin syvän vaikutuksen, ja Fransiskus sai
vapaasti jatkaa matkaansa. Muuten on tämä kronikan kertoma retki mitä
yksityisseikkoihin tulee, niin epäluotettava, ettei kirkkohistoria
siitä sen enempää kerro.
Palattuaan kotia, sai Fransiskus kuulla, että eripuraisuuden
myrkyllinen siemen oli itämässä hänen munkkikunnassaan. Sen
oli kylvänyt yllämainittu Elias, joka oli koettanut lieventää
munkkikunnan ankaria sääntöjä. Etenkin tahtoi hän myöntää veljille
maallista omaisuutta. Vastustajain johtajana oli _Antonius Paduasta_,
joka saarnaajana oli saavuttanut äärettömän maineen ja jyrkästi vaati
Fransiskuksen sääntöjen noudattamista, semminkin ehdotonta köyhyyttä
koskevaa määräystä tahtoi hän säilytettäväksi. Fransiskus erotti
Eliaksen yhdistyksestä, vaan sopi ennen kuolemaansa hänen kanssaan.
Ajan höltynyt kuri, joka kaikkialla pyrki vallalle uskonnollisellakin
alalla, valmisti kuitenkin ennen pitkää sijaa Eliaksen mielipiteille
Fransiskaneinkin keskuudessa, etenkin kun paavitkin edustivat samaa
katsantotapaa. Seuraus oli, että Fransiskanein luostarit, jotka
tuon vaatimattoman perustajan määräyksen mukaan alussa olivat
halpoja, mökin tapaisia rakennuksia, pian kasvoivat hyvinkin
komeiksi ylöllisyyden kodeiksi. Tuota tarkkaa määräystä ehdottomasta
köyhyydestä oli helppo kiertää. Luostari -- niin arveltiin -- sai
olla rikas, kun vain sen asukkaat olivat köyhät.
Monta kertaa koetti Fransiskus turhaan saada paavin vahvistusta
säännöilleen. Niitä pidettiin liika ankarina. Vasta _Honorius III_
vahvisti Fransiskanein munkkikunnan v. 1223. Perustuskirjassa
sanotaan nimenomaan, etteivät munkit millään ehdolla saisi
vastaanottaa rahoja eivätkä mitään omistaa, jota paitse heitä
velvoitetaan kuuliaisuuteen paaville. Sillä välin oli munkkikunta
jo levinnyt useihin maihin. Paitse Italiassa omisti se jo siihen
aikaan luostareita Espanjassa. Franskassa, Kreikassa, Englannissa ja
Unkarissa, ja v. 1220 päätti munkkikunnan yleinen kokous Roomassa
lähettää saarnaajia Syyriaan, Egyptiin ja Airikaan.
Miten taipuvainen ajanhenki oli kannattamaan Fransiskuksen aatetta,
näemme siitäkin, että jo v. 1213 syntyi _nunnayhdistyskin_, joka
oli järjestetty _kerjäläismunkkien_ [Tällä nimellä kutsuttiin niitä
munkkeja, jotka sitoutuivat elämään almuista. Niinkuin vasta saamme
nähdä, syntyi samaan aikaan muitakin semmoisia munkkiyhdistyksiä.]
Ohjesääntöjen mukaan. Eräs rikas 18-vuotias neiti Italiasta -- hänen
nimensä oli _Klara_ -- joka oli tunnettu kauneudestaan, päätti nim.
Jättää hyvästi maailmalle ja rikkaalle kodilleen pyhittääksensä
elämänsä Herralle ja edistääksensä Hänen valtakuntaansa. Klaran
esimerkin viehättäminä ja omantunnon rauhaa kaivaten, kokoontui hänen
luoksensa muitakin naisia. Ennen pitkää muodostivat nämä pienen
_kerjäläis-nunnayhdistyksen_, jonka johtajattareksi Klara rupesi. He
ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä _Klaralais-nunnat_. Asettuen
Fransiskuksen ylitarkastuksen alle, sai tämä nunnayhdistys häneltä
vahvistuksen säännöilleen (1224).
Fransiskuksen tarkka silmä huomasi pian, etteivät kaikki, jotka
pyrkivät hänen munkkikuntaansa, suinkaan ajanpitkään olisi alttiit
noudattamaan hänen sääntöjään. Näitä kaikkia varoitti hän luopumasta
omaisuudestaan, yhteiskunnasta ja perhe-elämästä, kehottaen heitä
vain määräaikoina pukeutumaan katumuspukuun sekä muuten laikkaan
noudattamaan hartautta ja tosi kristillisyyttä. Tällä tavoin syntyi
hänen vaikutuksestaan maailman ja varsinaisen munkkikunnan välillä
toimiva liitto, joka viritti sekin uutta elinvoimaa kuolleisiin
ulkomuotoihin jähmettyneesen kirkkoon. Se on tunnettu nimellä
_Tertiarein_ yhdistys.
Jo varhain alkoivat Fransiskuksen puutteesta ja alituisista
kidutuksista riutuneet voimat uupua. Niitä kulutti sitä paitse
mielikuvituksen hehkuva tuli, jonka uhriksi hän yhä innokkaammin
antautui. Fransiskus eli täydestä sydämmestä tuota keski-ajan
omituisen runollista uskonnollista elämää, joka, vieraana raittiin,
Jumalan sanan määräämän totuuden vaatimuksille, ei älyä, että
Herra itse tahtoo määrätä jokaisen kristityn ristin ja itse sen
kantamiseen voimaa antaa. Fransiskus rukoili ja rukoili hartaasti,
hän sepitti hengellisiä runoja, liikkui mielikuvituksessaan
henkimaailman yli-ilmoissa; kaikki, aurinko, kuu, tähdet, eläimet,
puut olivat hänestä hengen salaperäisiä ilmiöitä, joiden kanssa hän
oli likeisesti sukua. Mutta miten lähellä hänestä Jumala olikin
ja miten hänen sydämmensä riemuitsikin tuossa luulossa, oli hän
kuitenkin kaukana totuuden oikeasta tunnosta. "Hän oli muukalainen
ja vieras Herran tykönä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä", joiden
eksynyt lapsi hän oli. Älkäämme silti häntä tuomitko. Jumala
katsoo sydämmeen, ja Fransiskuksen sydän paloi rakkaudesta Häneen.
Joka Jumalan sanan valossa tarkemmin tutkii tämän merkillisen
miehen elämänvaiheita, hän ei voi muuta ajatella. Kernaasti
unohtukoot Fransiskuksen taikauskoisen ajan väitteet, että hänen
jaloissaan ja käsissään nähtiin ristiinnaulitun Herran merkit,
jommoisilla kertomuksilla katolinen kirkko monesti on koettanut
todistaa "pyhimysten" erinomaista pyhyyttä: mutta kirkkohistorian
todistus hänen sydämmensä uhraavaisesta rakkaudesta, joka "kaikki
uskoi, kaikki toivoi, kaikki kärsi, eikä koskaan väsynyt", ei ole
milloinkaan unohtuva.
Fransiskus kuoli 45 vuoden ikäisenä v. 1226. Hän oli saapunut
Portiunkulakirkkoon rukoilemaan, että "sisarensa", kuolema, tulisi.
Hänen kuihtuneita jäseniään peitti erään veljen puku. Vielä
kuollessaankin saarnasi hän köyhyydestä.
Fransiskanein munkkikunta on merkillinen ilmiö kirkkohistoriassa,
niinkuin sen perustajakin epäilemättä on keski-ajan huomattavimpia
henkilöitä. Herätyssaarnallaan ovat he vaikuttaneet arvaamattoman
paljon hyvää aikana, jolloin kirkon hengellinen elämä oli kokonaan
kuolla. Kuuluisin kaikista Fransiskanein lukuisista saarnaajista
oli _Bertold Regensburgista_ (k. 1272). Häntä kuulemaan kokoontui
monesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänen saarnansa, joista muutamia
on säilynyt, olivatkin monessa suhteessa ihmeteltävän etevät.
Mutta ennen pitkää paljasti Fransiskanein munkkikunta maailman
nähtäväksi ja pilkattavaksi sen turmeluksen hedelmiä, joiden siemenet
jo alusta alkaen olivat itäneet sen helmassa. Ei tiennyt "pyhä"
Fransiskus, kuinka turmeltunut ihmissydän on!
Pukunsa tähden olivat Fransiskanit tunnetut nimellä _"harmajat
veljet"_; vaatimattomuuden osotteeksi käyttivät he itse niinenään
_"pienemmät veljet"_. Tavattoman nopeasti kasvoi tämä munkkikunta,
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolella omisti se noin 8,000
luostaria ja siihen kuului 200,000 munkkia.