Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
Raadolliset ja köyhät etsivät vettä, ja ei ole; heidän kielensä
kuivettuu janosta; mutta minä, Herra, tahdon heitä kuulla, minä
Israelin Jumala en tahdo heitä hyljätä. Jes. 41: 17.
Kun kirkkohistorian suurelta näyttämöltä Euroopan sivistysmaissa
palajamme syrjäiseen Suomeen, nähdäksemme mitä hedelmiä Henrik
piispan täällä kylvämä siemen on kantanut, aukeaa eteemme kolkko
näköala. Pakanain ympäröimänä ja monen myrskyn hävittämänä taistelee
tuo pieni seurakunta kovaa taistelua, jossa sen heikot voimat
monesti ovat kokonaan uupua. Historia ei pitkään aikaan kerro paljon
mitään Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan surman jälkeen,
ikäänkuin epäilisi se lukea omakseen kansan, joka tällä tavoin on
kohdellut evankeliumin saarnaajaa. Äänetönnä toimittaa pitkä hallayö
tuhotöitään kirkon pienellä viljavainiolla esi-isiemme maassa.
Toivottomalta näyttää pitkään aikaan kristinuskon tulevaisuus
Suomessa.
Niistä niukoista tiedoista Suomen seurakunnan vaiheista Henrik
piispan kuoleman jälkeen, jotka ovat tarjona venäläisissä
aikakirjoissa ja muutamissa paavien kirjeissä, käy selville, että
alituiset sodat hävittäen estivät kristinuskon juurtumista maassa.
Pakanalliset Hämäläiset ja Karjalaiset, joihin Venäläiset monesti
liittyivät, tekivät tuon tuostakin hävitysretkiä Lounais-Suomeen,
eivätkä pysyneet Suomalaisetkaan alallaan, vaan hätyyttivät usein
itäisiä naapureitaan sodalla. Niin tekivät he v. 1164 laivoilla
jonkunlaisen ristiretken noita Ruotsin vallan yhteisiä vihollisia
vastaan, tunkeutuen Nevajokea myöten aina Laatokan kaupunkiin, missä
he kuitenkin lyötiin. Tämä retki on merkillinen siitäkin syystä,
että se oli ensimmäinen noista Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista,
joiden hävitysten alaisena isänmaamme sittemmin niin monesti oli.
Ruotsin hallituksen toimeenpanema retki ei kuitenkaan liene ollut,
vaan kirkonmiesten ja yksityisten ristiretkeläisten. Tästä emme
suinkaan saa päättää kristinuskon vakaantuneen Varsinais-Suomessa.
Kaikki osottaa päinvastoin, että itse kansa hyvinkin vastahakoisesti
taipui uuden uskonnon ja vieraan vallan alle.
Miten tarkkaan Rooman paavit seurasivat lähetystointa etäisissäkin
maissa, todistaa se seikka, että jo Aleksanteri III eräässä kirjeessä
vuodelta 1171 tahi 1172 puhuu Suomen nuoresta seurakunnasta.
Valittaen Suomalaisten epäuskollisuutta, kertoo kirje, miten
he, vihollisten heitä hätyyttäessä, turvautuivat Ruotsalaisiin,
vakuuttaen pysyvänsä kristittyinä ja pyytäen saarnaajia, jotka
heille opettaisivat kristinuskoa, vaan että he, saatuansa rauhan
vihollisiltaan, heti olivat alttiit luopumaan kirkosta. Aleksanteri
kehottaa Ruotsalaisia pakottamaan Suomalaisia papeille luovuttamaan
kaikki varustetut paikkansa, jos heillä semmoisia oli, tahi ainakin
vaatimaan heiltä semmoista takausta, etteivät enää voisi pettää
kirkkoa. -- Tämä merkillinen kirje osottaa selvästi, miten vaikea
Suomen heikon seurakunnan tila oli noiden alituisten sotien hurjassa
melskeessä. Jos sen säilyminen olisi riippunut ihmisten takauksista
ja lupauksista, olisi se ollut perikadon oma, vaan sen tulevaisuus
oli Herran hallussa ja sentähden se ei ollutkaan toivoton, vaikka
kuinka pimeältä näyttikin.
Silminnähtävästi ei Suomi vielä siihen aikaan ollut eri
hiippakuntana. Se näkyy selvästi yllämainitusta paavin kirjeestä,
jossa puhutaan Ruotsin arkkihiippakunnasta. Sen alle kuuluvina
sanotaan nim. _Skaran, Linköpingin_ ja _Vesteråsin_ hiippakuntain
olevan, vaan Suomen piispaa ei mainita. Epäilemättä kuului Suomen
seurakunta silloin vielä Upsalan hiippakuntaan, jonka piispa
_Stefanus_ v. 1164, Aleksanteri III:nen ollessa maanpaossa Franskassa
_Sensin_ kaupungissa, vihittiin Ruotsin arkkipiispaksi, kuitenkin
sillä ehdolla, että hän ja hänen jälkeisensä yhä edelleen olisivat
Lundin arkkipiispan ylivallan alaisina. Mainitaan kyllä kaksi Ruotsin
miestä, _Rudolf_ ja _Folkvinus_, jotka p. Henrikin jälkeen paimenina
hoitivat Suomen seurakuntaa, mutta vaikka heidän jälkeistään, piispa
_Tuomasta_, Ruotsin piispankronikassa nimitetään Suomen neljänneksi
piispaksi, olivat he selvästikin ainoastaan Upsalan piispan tänne
lähettämiä lähetyssaarnaajia. Semmoisena vaikutti Rudolf Suomessa
vuosina 1158-1178, vaan mitä hän tällä rauhattomalla ajalla sai
aikaan Suomen sorretun seurakunnan hyväksi, siitä emme mitään tiedä.
Yksi tieto hänestä on kuitenkin säilynyt. Se todistaa, että hän
uskollisesti hoiti vaikeata paimentointaan loppuun asti, pakenematta
niitä vaaroja, jotka alituisesti uhkasivat hänen pientä laumaansa. V.
1178 kävivät Karjalaiset -- niin kertoo kronika Suomen seurakunnassa,
veivät Rudolfin vankina muassaan ja surmasivat hänen. Moni kuuluisa
uskonsankari on turhaan toivonut saavansa tämmöistä muistopatsasta
haudalleen!
V. 1186 tekivät Novgorodilaiset ryöstöretken Hämäläisten maahan.
Kentiesi tarkoittivat Venäläiset jo tällä sotayrityksellä estää
Ruotsin vallan leviämistä itäänpäin, taikkapa oli se vain noita
tavallisia eri heimojen ja kansakuntien otteluja, joista keskiajan
historia miltei joka lehdellä kertoo. Edellistä otaksumista
kannattaa se seikka, että Karjalaiset, epäilemättä Novgorodilaisten
yllytyksestä, tekivät sotaretken Ruotsiin asti. Eivätkä olleet nämä
roomalaisen kirkon viholliset pohjassa vähäpätöisiä vihollisia, joita
oli helppo pakottaa peräytymään. Ruotsinkin, joka siihen aikaan
jo saattoi turvautua jonkunmoiseen sivistykseen ja jossain määrin
järjestettyihin yhteiskunnallisiin oloihin, täytyi monesti pelätä
heidän hurjaa sotaintoaan. Viimmemainitulla retkellään he esim.
Polttivat kukoistavan _Sigtunan_ kaupungin ja surmasivat Upsalan
silloisen arkkipiispan _Johanneksen_, joka silloin sattui olemaan
niillä seuduin. Miten vaikea Suomen turvattoman, oman onnensa nojaan
jätetyn seurakunnan asema oli näissä myrskyisissä oloissa, on helppo
arvata. V. 1191 purjehtivat Novgorodilaiset ja Karjalaiset jälleen
länteenpäin, ryöstäen ja hävittäen Hämäläisten aluetta, ja muutamia
vuosia myöhemmin, v. 1198 uhkasivat he Suomen kirkkoa täydellisellä
perikadolla. Suomalainen piispankronika kertoo nim., että he
viimmemainittuna vuonna saapuivat _Turkuun_ [Ruotsiksi Abo, Åbo.
Turkua pidettiin jo tähän aikaan Suomen pääkaupunkina, vaikka nimi
vasta sanotussa piispankronikan kertomuksessa ensi kerran mainitaan
historiassa.], jolla nimellä tarkoitetaan linnan ympärille vähitellen
syntynyttä kaupunkia. Maahan tasotettiin nyt tämä Ruotsin vallan ja
kristinuskon vankin tue Suomessa. Seurakunnan esimiehenä oli siihen
aikaan Rudolfin jälkeinen Folkvinus. Mahdollisesti sai hän surmansa
tässä tilaisuudessa, koskei hänen kuolemastaan missään mainita.
Tämmöisten koetusten myrskyissä laskettiin Suomen kirkon perustus.
Kolmannentoista vuosisadan koittaessa, näkyi täällä kristinuskosta
tuskin jälkiäkään enää. Hyödyllistä on meidän, koetuksiin
harjaantumattomien, jotka nautimme tämänkin kovan taistelun
hedelmiä, muistaa, miten vaikea kristinuskon istutus isiemme maassa
oli. Totta on, että tämmöiset muistot eivät ole omiaan täyttämään
sydämmiämme suruttomuuden kevytmielisellä riemulla, vaan nöyrtymisen
tie onkin ainoa, jolla pääsemme käsittämään ja ylistämään Jumalan
käsittämätöntä armoa. -- Opettakoot nämäkin Suomen kirkon kovat
koetusvuodet, joiden verisiä vaiheita nyt olemme silmäilleet, meitä
salmistan kanssa tunnustamaan: "ei meille Herra, ei meille, vaan
sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden".
Etteivät vihollisten hävitysretket kuitenkaan saaneet kristinuskon
valoa Suomessa kokonaan sammutetuksi, todistaa se seikka, että
suomalainenkin mies mainitaan niiden lähetyssaarnaajaa joukossa,
jotka kolmannentoista vuosisadan alussa levittivät kristinuskoa
_Virossa_. Hänen nimensä oli _Pietari Kaikkivalta_. Mutta tämä onkin
ainoa tähän suuntaan viittaava näiltä ajoilta säilynyt todistus.
Toisenkin kertomuksen ovat aikakirjat säilyttäneet, vaan se on
aivan toista laatua. Tarkoitamme Innocentiuksen kirjettä Lundin
arkkipiispalle vuodelta 1209. Siinä kuvataan Suomen seurakunnan
tilaa mitä synkimmillä väreillä. Kysymys piispan eli seurakunnan
johtajan asettamisesta isänmaahamme näkyy olleen paavin tarkoitus.
Moittien Suomalaisten uppiniskaisuutta ja valittaen maan kovaa
ilmanalaa, puhuu Innocentius sielunpaimenen vaikeasta asemasta
tuossa pakanallisessa maassa, pitäen kelpo miehen saamista tähän
vaikeaan virkaan miltei mahdottomana asiana. Vaikeuksien pakosta
vapauttaa hän erään miehen, joka, vaikka olikin syntynyt laittomasta
avioliitosta eikä kirkon sääntöjen mukaan äpäränä olisi saanut
papinvirkaa toimittaa, muutamia vuosia oli Suomessa saarnannut
kristinuskoa ja jota kirjeessä sanotaan hyvinkin kykeneväksi, siitä
kiellosta, joka esti häntä sielunpaimenen työtä toimittamasta, sekä
määräsi hänen Suomen piispaksi Kuka tämä mies oli, sitä ei tiedetä,
ja vielä seitsemän vuotta myöhemmin näyttää Suomen kirkko olleen
järjestämättä. V. 1216 kirjoittaa nim. Sama paavi Ruotsin silloiselle
kuninkaalle _Eerik Knuutinpojalle_, antaen hänelle apostolisen
vahvistuksen sen maan omistamiseen, "jonka kuninkaan edeltäjät ovat
pakanain vallasta temmanneet". Sama kirje sisältää senkin määräyksen,
että Suomeen oli asetettava yksi tahi kaksi piispaa, joiden lähinnä
tarkastajana oli oleva Upsalan arkkipiispa.
Kauan etsivät nuo harvat Suomen kirkon raunioilla huokaelevat
kristityt ravintoa sieluilleen, mitään löytämättä. Mutta "ei tahtonut
Israelin Jumala heitä hyljätä", vaikka Hän heiltä kauan oli kasvonsa
salannut. Väleen oli Hän jälleen korottava kätensä Suomen sorretun
kirkon avuksi.