Paavi Innocentius III.
-- -- -- kansain kuninkaat hallitsevat heitä, ja joilla valta on
heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi.
Mutta ette te niin; vaan joka teistä suurin on, se olkoon
niinkuin nuorin, ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se,
joka palvelee. Luuk. 22: 25-26.
Voimatta lopullisesti ratkaista tuota jo kauan kestänyttä
jättiläistaistelua paavikunnan ja maallisen vallan välillä, lähestyy
kahdestoista vuosisata väsyneenä loppuansa. Mutta ennenkuin se lakkaa
sankaritöillään maailmaa hämmästyttämästä, luo se silmiemme eteen
vielä etenkin yhden taistelun, joka on omiaan sekin muistuttamaan
meitä, miten väärälle uralle kirkon pyrinnöt ovat eksyneet, miten
maallinen valta, suuruus ja loisto painaa leimansa kristikunnan
uskonnolliseen katsantotapaan. Tarkoitamme _kolmatta ristiretkeä_,
joka jälleen kokosi Euroopan parhaat sotavoimat tuohon turhaan
taisteluun pyhän maan omistamisen edestä, joka taistelu niin monesti
vieroitti kristikuntaa sille totuudelle, ettei Jumalan valtakunta ole
tästä mailmasta.
Nureddinin maaherra _Saladin_ oli v. 1187 valloittanut miltei
kaikki kristittyjen Palestinassa ja sen läheisyydessä omistamat
maat ja kaupungit. Itse Jerusaleminkin oli kolmen viikon kestäneen
piirityksen jälkeen täytynyt antautua voittajalle. Tämä sanoma
herätti kaikkialla Euroopassa hämmästystä ja toivottomuutta; paavi
_Urbanus III:nen_ kerrotaan kuolleen surusta (1187), kun hän sai
kuulla, että pyhä hautakin jälleen oli uskottomain hallussa. Vaan
ei vallinnut tämä alakuloinen mieliala kauan Euroopan ruhtinaita
ja kansoja, ennenkuin yleinen innostus valloittaa pyhät seudut
uskottomain käsistä valtasi koko kristikunnan. V. 1189 lähtivät
Franskan kuningas _Filip II_ ja Englannin kuningas _Rikhard I_
liikkeelle, marssittaen suuret armeijansa itäänpäin, ja heihin liittyi
tuo vanha sotasankari Fredrik Barbarossakin, vaikka hän siihen aikaan
jo oli 70 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin nämä varsinaiset sotajoukot
saapuivat Aasiaan, oli Euroopasta joukko toisensa perästä joko
omilla tahi Välimeren rantakaupunkien laivoilla rientänyt itämaille
taistelemaan uskottomia vastaan. Muutta kuinka suuri innostus olikin
ja miten vankat ne sotavoimat, jotka se sai liikkeelle: voimaton oli
kristikunta Saladinin valtioviisautta ja Muhammedilaisten hurjaa
taistelunhimoa vastaan. Koko yritys raukesi tyhjään, ruhtinaat
palasivat, voimatta mitään toimittaa, kotia, Filip v. 1191 ja
Rikhard 1192. Vanha Fredrik oli jo sitä ennen päättänyt vaiherikkaan
elämänsä. Hän näet hukkui Kalykadnus-jokeen, johon hän, halaten
taistelua, maltittomana kannusti ratsuaan (1190). Vuosisatoja
eli Saksan kansassa se tarina, että salainen voima oli temmannut
hänen pois ihmisten ilmoilta ja että hän kerta vielä oli palajava
isänmaansa ikionneksi. -- Ristiretken ainoana näkyväisenä tuloksena
oli _Saksan ritarikunnan_ perustaminen v. 1190. Se oli alkuansa
yhdistys pohjois-saksalaisten ristiretkeläisten sairasten auttamista
ja hoitamista varten.
Kerrottuaan kristikunnan turhista ponnistuksista Muhammedilaisia
vastaan, kääntää kirkkohistoria huomionsa jälleen tuohon paavikunnan
ja maallisen vallan taisteluun maailman herruudesta. Fredrik
Barbarossa oli kuollut, mutta hänen poikansa _Henrik VI_, joka isän
vielä eläessä oli valittu hänen seuraajakseen valtaistuimella, uhkasi
paavikuntaa suuremman vallan voimalla kuin kukaan ennen häntä,
Hän oli nim. naimisissa Neapelin ja Sicilian perintöruhtinattaren
Konstantian kanssa, aikoen yhdistää nämäkin maat jo ennen mahtavaan
valtakuntaansa. Turhaan koetti paavi _Celestius III_ (1191-1198)
estää häntä ottamasta näitä maita haltuunsa: Henrik valloitti
puolisonsa perintömaat, siirsi kirkkovallan rajat pyhän kaupungin
edustalle, vaati ja sai hätääntyneeltä paavilta keisarinkruunun sekä
pakotti Rooman asukkaatkin kuuliaisuuteen. Paavikunnan vallanhimoiset
tuumat olivat joutua kokonaan tappiolle, kun äkkiarvaamatta
merkillinen muutos tapahtui taistelun vaiheissa. V. 1197 kuoli nim.
Henrik VI, ja seuraavana vuonna sammui vanhan paavinkin elämä.
Levoton oli aika, ikäänkuin olisi se aavistanut, että ratkaisun hetki
oli lähellä. Vuosisatoja oli paavikunta työskennellyt saavuttaaksensa
vihdoinkin maailman herruutta, kirkon oppi oli muodostunut tämän
aatteen mukaiseksi, papisto, tiede, munkkilaitos y.m. uskonnollisen
elämän ilmiöt olivat alttiit sitä kannattamaan ja maallisen vallan
puolelta uhkaava vaarakin oli jälleen poistettu -- vaan oliko
paavikunta kuitenkaan nytkään pääsevä tarkoituksensa perille? Jo ovat
kristityt siellä täällä alkaneet vastustaa turmeltunutta kirkkoa --
vielä on tilaisuutta ainakin ajaksi masentaa tämä vastarinta, mutta
ennen pitkää on se mahdotonta. Ei uhkaa maallinen valtakaan tällä
hetkellä paavikuntaa -- Hohenstaufien edustaja _Fredrik II_ lepää
vielä pienenä lapsena kehdossa -- vaan pian on hänkin osottava,
että Sakarein verta juoksee hänen suonissaan. Tilaisuus on suotuisa
paavikunnalle, mutta nyt jos milloinkaan tarvitaan myös mies, joka
pystyy sitä käyttämään.
Kun Celestius III oli kuollut, kokoontuivat kardinaalit Tammikuun 8
p. 1198 uutta paavia valitsemaan. Heidän joukossaan oli eräs nuori
mies nimeltä Lotar, joka nerollaan ja opillaan oli saavuttanut
virkaveljiensä yksimielisen kunnioituksen, vaikka hän siihen aikaan
oli vasta 37 vuoden ikäinen. Ollen mahtavaa _Conti_-sukua, oli hän
ollut tilaisuudessa kehittämään suurta kykyään ja esteettömästi
harjoittamaan opintoja maailman etevimmissä sivistysajoissa.
Roomassa, Pariisissa ja Bolognassa oli hän tavattomalla menestyksellä
lukenut jumaluusoppia ja tutkinut kanoonista lakia, kunnes hän
30 vuoden ikäisenä etevyytensä tähden ja mahdillisen sukunsa
vaikutuksesta pääsi kardinaaliksi. Tämän miehen valitsivat
kardinaalit nyt yksimielisesti paaviksi. Lotar hämmästyen epäili,
sillä jos kukaan, piti hän kirkon korkeinta virkaa arvossa, vaan
luottaen "Häneen, joka raadollisille on armollinen", astui hän
Pietarin istuimelle, ottaen nimekseen _Innocentius III_.
Järjestettyään taloudelliset asiansa ja määrättyään yksityisen
elämänsä mitä yksinkertaisimpain vaatimusten mukaiseksi, ryhtyi
Innocentius turvaamaan valtaansa. Hänen täytyi päästä muista
riippumattomaan asemaan Italiassa, voidakseen saavuttaa sitä
maailmanvaltaa, johon hän alusta alkaen pyrki tuolla tavattomalla
nerolla ja voimalla, jonka vertaista maailma ei milloinkaan
ollut kokenut paavien istuimelta. Jo hallitusaikansa toisena
päivänä pakotti Innocentius Rooman kaupungin prefektin vannomaan
uskollisuudenvalan sekä karkoitti Keski-Italiassa hallitsevat
saksalaiset herrat, siten osottaen, kuka tästä alkaen oli oleva pyhän
kaupungin ja sen ympäristön hallitsijana. Kaikkialla vetosi hän
Italialaisten vapaudentuntoon, sanoen paavin velvollisuudeksi lähinnä
valvoa tämän maan etua. Sen jälkeen loi hän silmänsä Ala-Italiaan.
Siellä olivat olot hänelle hyvin suopeat, ja taitavasti hän niitä
hyväksensä käytti. Kansa, joka vihasi julmaa Henrik VI:tta vielä
hänen kuolemansakin jälkeen, uhkasi nim. karkottaa Konstantian
ja hänen lapsensa, _Fredrik II:sen_, maasta, ja säilyttääksensä
asemaansa pyysi turvaton ruhtinatar paavia vahvistamaan nuoren
Hohenstaufin valtaa Etelä-Italiassa. Innocentius puolestaan pakotti
Konstantian luovuttamaan kirkolle sicilialaisten ruhtinasten entiset
oikeudet, Eikä siinä kylliksi. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta,
menetteli hän, niin taitavasti, että Konstantia jätti lapsensa hänen
holhottavakseen. Täten joutui koko Etelä-Italia Innocentiuksen käsiin
(1198).
Äitinsä ja kirkon hoitamana sai Fredrik verraten hyvän kasvatuksen,
mutta hänen suonissaan juoksi Hohenstaufein verta, ja epäilyksellä
seurasi hän paavin tuumia. Ja olipa hänellä kyllä syytä
epäluuloonkin, sillä Innocentius tarkoitti kaikkialla saksalaisen
vallan supistamista. Monenmutkaiset olivat Saksan sisälliset
olot, mutta taitavasti valvoi paavi etuaan. Jo v. 1198 valitsivat
muutamat saksalaiset ruhtinaat nuoren Fredrikin sedän Schwabin
herttuan _Filipin_ kuninkaaksi. Welfiläinen puolue taas kannatti
_Otto IV:ttä_, ja näiden välillä syttyi kymmenen vuotta kestävä
sisällinen sota, joka arveluttavassa määrässä kysyi Saksan jo ennen
masentuneita voimia. Innocentius lähetti erään piispan Saksaan
julistamaan Oton kuninkaaksi. Hän kyllä myönsi ruhtinaille oikeuden
valita kuninkaan, vaan ilmoitti jyrkästi, että vaalin vahvistaminen
ja keisarinkruunun antaminen kokonaan riippui hänestä. "Vanhan liiton
papit", niin kuuluvat hänen sanansa, "eivät antaneet, vaan ottivat
kymmenyksiä, he vihkivät ja voitelivat, vaan heitä ei vihitty eikä
voideltu; sentähden ovat he korkeammat kuin ne, jotka vihitään ja
voidellaan. Kristus on sanonut Pietarille, etteivät helvetin portit
ole kirkkoa voittavat; ruhtinasten valta käsittää ainoastaan tämän
maailman, pappien ulottuu taivaasen. Edelliset vallitsevat ruumista,
viimmemainitut sielua; edellisten vallassa ovat yksityiset maakunnat
ja valtakunnat, Kristuksen sijaisena hallitsee paavi koko maanpiiriä.
Pappeus on Jumalan asettama, maallinen valta perustuu Nimrodin,
tuon voimallisen metsästäjän, anastukseen. Kuninkuus määrättiin
Juutalaisille rangaistukseksi heidän Jumalasta luopumisen tähden,
paavikunta on Jumalan lahja kansojen pelastukseksi. Missä vain
maallinen valta on uskaltanut kirkkoa vastustaa, on se sortunut,
Koranin lahkon yrityksestä hamaan tähän päivään".
Mutta jyrkästi vastusti Filipin puolue paavin sekaantumista maallisen
vallan asioihin. Se toimitti Innocentiukselle kirjoituksen,
jossa ankarasti moitittiin hänen legaatiensa käytöstä Saksassa.
Puolue vaati itselleen täydellistä vapautta kuninkaanvaalin
ratkaisemisessa. Tyytymättömyys karttui niihin määriin, että joukko
Saksan mahtavimmista papeistakin liittyi Filipin puolueesen.
Taitavan valtiomiehen tavoin alkoi Innocentius nyt solmia sovintoa
kuninkaanehdokkaiden välillä. Tällä kannalla olivat asiat, kun Filip
odottamatta poistui näyttämöltä. Hän näet sai surmansa murhaajan
kädestä (1208). Nyt julisti Innocentius Saksan kansalle, joka ainakin
hetkeksi oli kyllästynyt noihin alituisiin sisällisiin taisteluihin,
että "Jumalan tuomio oli määrännyt Oton kuninkaaksi". V. 1209
vihki hän Roomassa juhlallisesti tämän ruhtinaan keisariksi, ja
napisematta suostui siihen Saksan kansa. Vaan ennen pitkää ilmaisi
welfiläinen keisari hyvinkin selvästi, ettei hän suinkaan aikonut
olla niin kuuliaisena paaville, kuin tämä oli olettanut. Huolimatta
sovinnonehdoista marssi hän sotajoukkoineen Italiaan, laskeakseen
valtansa alle kirkkovallan ja paavin muut omistamat maat, jotka oli
luvannut kirkolle. Lisäksi koetti hän liittää valtakuntaansa Sicilian
kuningaskunnankin, riistääksensä sen Rooman suojelusherruudesta
ynnä paavin ja Hohenstaufein yhteisestä läänityskuninkuudesta.
Rohkea yritys, jonka Innocentiuksen valtioviisaus ja rautainen
voima ennen pitkää oli tekevä tyhjäksi! Nuori Fredrik oli juuri
tähän aikaan päässyt lailliseen ikään. Innocentius julisti Oton
pannaan ja lähetti holhottinsa Saksaan valvomaan Hohenstaufien
sorrettuja oikeuksia (1210). Laajentaen kirkkovaltaa ja tukien
muutenkin asemaansa Italiassa, odotti Innocentius tyyneenä Oton
perikatoa. Fredrik otettiin riemulla vastaan; turhaan koetti Otto
häntä, tuota mainehikkain esi-isäin toivorikasta, paavin siunaamaa
ja tukemaa nuorukaista vastaan asemaansa säilyttää. Supistumistaan
supistui hänen puolueensa, kunnes _Fredrik II Hohenstaufi_ v. 1214
tunnustettiin yksimielisesti Saksan kuninkaaksi ja kruunattiin
keisariksi Achenissa (1215).
Innocentius oli voittanut: paavikunnan yliherruus Saksansa oli
syvään juurtunut kansan katsantotapaan. Mutta etäämmälle loi hän
silmänsä. Tarkkaan seurasi hän koko kristikunnan vaiheita, sillä
kaikkia sen maita piti hän suurena valtakuntanaan, niiden ruhtinaita
ja kuninkaita palvelijoinaan, joiden lakina hänen käskynsä oli
oleva. Onneton se, joka uskalsi vastustaa; kaikkein täytyi taipua,
nöyrtyä. Portugalin ja Arragonian kuninkaat pakotettiin suostumaan
vuotuisen veron suorittamiseen, Puolan, Unkarin, Böhmin, Serbian
ja Bosnian ruhtinaille laati hän lakeja. Kuninkaiden ja kansain
hyvät niinkuin pahat ominaisuudet, ystävyydenliitot ja rauhat,
väkivaltaiset pakkokeinot ja vapaudenyritykset, sanalla sanoen kaikki
valtiollisenkin elämän ilmiöt käytti hän Rooman maailmanvallan
hyväksi.
Semminkin on Innocentiuksen suhde Englantiin omiansa osottamaan,
että paavikunta, hänen kirkkoa hallitessa, oli kohonnut kunnian ja
mahtavuuden kukkulalle, jos nim. sen kunnia ja mahtavuus mitataan
tämän maailman pettävällä mittanuoralla. Viimmemainitussa maassa
hallitsi siihen aikana _Juhana maaton_. Kun Kanterburyn arkkipiispa
v. 1205 kuoli, eivätkä sikäläiset tuomioherrat sopineet hänen
jälkeistään valittaessa, määräsi Innocentius kenestäkään huolimatta
kardinaali _Tapani Langthonin_ virkaan (1207). Kun kuningas ei
tahtonut suostua tähän laittomuuteen, kirjoitti Innocentius hänelle
uhkaavan varoituksen: "Rakas poikani, älä paaduta itseäsi äläkä
syöksy arvaamattomaan onnettomuuteen; sillä vaikka sinua rakastamme
ja vaikka et kernaasti joutuisi kirkon rangaistuksen alaiseksi,
niin täytyy meidän, ellet kolmen kuukauden sisään ole täyttänyt
tahtoamme, erottaa sinut uskovaisten yhteydestä. Katso, joutsi on
jännitetty, pakene, pakene sitä nuolta, joka ei lennä taaksepäin,
jotta se ei iskisi sinuun syvää haavaa, jonka arpi ei katoa, vaikka
haava paranisikin". Eikä ollut tämä vain tyhjä uhkaus. Kun ei
Juhana taipunut näistäkään sanoista, julisti paavi hänen ja koko
hänen maansa kirkonkiroukseen. Yhä vaan vastusti kuningas. Mutta
Innocentius, jonka tapana ei ollut luopua vaatimuksistaan, vapautti
nyt hänen alamaisensa uskollisuudenvalasta sekä kehotti Franskan
kuningasta Filipiä valloittamaan Englannin. Joka ottaisi osaa
tähän valloitusretkeen, saisi kaikki syntinsä paavilta anteeksi.
Uhkaava vaara sai kehnon kuninkaan pelosta vapisemaan: hän oli altis
suostumaan vaikka kuinka suuriin myönnytyksiin. Hierottuaan sovintoa
paavin kanssa, vannoi hän tämän legaatille tyytyvänsä kirkon tuomioon
ja antoi hänelle näin kuuluvan kirjoituksen: "Olen rikkonut kirkkoa
vastaan; saadakseni Jumalalta armoa, luovutan minä -- en pakosta
enkä pelosta, vaan Pyhän Hengen vaatimana -- koska ei minulla ole
parempaa antaa, omien ja sukuni syntien lunnaaksi, Jumalalle ja
Hänen apostoleilleen, Pietarille ja Paavalille, äidilleni, pyhälle
roomalaiselle kirkolle, herralleni, paavi Innocentiukselle ja hänen
katolisille seuraajilleen Englannin kuningaskunnan ynnä Irlannin,
vasallina vastaanottaakseni nämä maat Jumalalta ja roomalaiselta
kirkolta" (1213). Sitte lähti hän kirkkoon, riisui siellä kruunun
ja muut kuninkaallisen vallan merkit päältään sekä vannoi omansa
ja jälkeläistensä puolesta vasallivalan paaville. Ylpeänä tallasi
paavin legaati Juhanan veronalaisuuden merkiksi hänelle antamat rahat
jalkojensa alle. Vasta kun kuningas oli kutsunut takasin maanpakoon
karkoitetun Langthonin, vapauttivat piispat Innocentiuksen käskystä
Englannin kirkonkirouksesta. Mutta kohtasipa riemuitseva paavikunta
juuri tässä maassa, jossa se vietti suurimman voittonsa, vastarinnan,
jota vastaan se aikojen kuluessa oli oleva kerrassaan voimaton.
Tarkoitamme uuden ajan vapaudenhenkeä, joka juuri samaan aikaan ensi
kerran ilmenee, Ei suostunut Englannin kansa siihen orjanasemaan,
johon kehno hallitsija oli sen koettanut laskea. Muutamat
mahtavat paroonit ottivat Lontoon haltuunsa ja pakottivat Juhanan
kirjoittamaan nimensä tuon kuuluisan _Magna Cartan_ alle, joka on
Englannin vapaan hallitusmuodon perustus (1215). Innocentius kirosi
tapansa mukaan, kielsi Juhanaa pannan uhalla voimassa pitämästä
Magna Cartan määräämiä kansan oikeuksia, vaati uppiniskaisia
parooneja kuninkaalta pyytämään rikoksensa anteeksi sekä toimittamaan
lähettiläitä Koomaan paavin suusta kuulemaan, kummoinen Englannin
hallitus oli oleva. Samalla verrattomalla johdonmukaisuudella ja
rautaisella voimalla kuin aina muulloinkin masensi Innocentius
tämänkin vastarinnan. Masennettuna, maahan tallattuna, täytyi
Englannin totella. Mutta jos Innocentius olisi kuullut ja ymmärtänyt
Englannin kansan tukehutetun vapauden huokaukset, niin olisi hän
kauhistuen tietänyt, että ne valmistivat perikatoa sille aatteelle,
jonka toteuttamiselle hän uhrasi neronsa ja voimansa. Mutta ei
kuullut hänen korvansa näitä huokauksia eikä nähnyt hänen silmänsä
noita uuden ajan valon enteitä, joita jo alkaa näkyä keski-ajan
pilviin peittyneen taivaan reunalla.
Jo ennenkuin Innocentius ryhtyi yllämainittuun taisteluun
Englannin kanssa, oli hän pakottanut Franskan mahtavan kuninkaan
Filipinkin tunnustamaan, että kirkon valta oli kaikkea maallista
valtaa suurempi. Filip oli nim. saanut piispansa julistamaan
laittomaksi hänen tanskalaisen prinsessan _Ingeborgin_ kanssa,
johon hän oli kyllästynyt, solmimansa avioliiton, sekä mennyt
uusiin naimisiin. Tanskan kuningas _Knut_, joka oli Ingeborgin
veli, pyysi Innocentiusta puolustamaan syyttömästi hyljätyn
kuningattaren oikeutta. Heti vaati Innocentius Filipiä luopumaan
luvattomasta avioliitostaan ja ottamaan Ingeborgin puolisokseen.
Kuningas ei huolinut paavin uhkaavasta vaatimuksesta senkään
verran, että olisi saapunut _Dijonin_ kirkolliskokoukseen, missä
asia oli tutkittava. Hänen valtuuttamana esiintyi sen sijaan
lähetyskunta, jyrkästi vastustaen kirkolliskokouksen oikeutta
sekaantua koko kysymykseen. Mutta Innocentius oli edeltäpäin antanut
legaatilleen käskyn epäröimättä ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin.
Puoliyön aikana ilmoitti kirkonkellojen kumiseva ääni, että kirkon
tuomio uhkasi Franskan kansaa. Sitten lähdettiin tulisoittojen
valaisemassa juhlasaatossa tuomiokirkkoon, missä legaatti alttarilta
"Jesuksen Kristuksen nimessä" julisti Franskan kuninkaan koko maan
kirkonkiroukseen. Päätös ilmoitettiin 20 päivän perästä koko maassa.
Kaikki jumalanpalvelus lakkautettiin, ainoastaan välttämättömimmät
kirkolliset toimitukset toimitettiin ja nekin hiljaisuudessa,
ikäänkuin varkain. Synkkämielinen alakuloisuus valtasi koko kansan,
uhkaamalla uhaten milloin tahansa purkautua ilmi kapinaan. Mutta
vielä oli kuningas taipumaton, väijyen leppymättömällä vihalla
niitä pappeja, jotka, kuuliaisina paaville, tarkkaan noudattivat
kirkonkirouksen määräyksiä. Vaan ei aikonut Innocentius peräytyä.
Vielä oli hänellä yksi keino käyttämättä, joka oli masentava kopean
kuninkaan. Filip tiesi sen, hän älysi, että koko kansa nostaisi
kapinan häntä vastaan, jos paavi julistaisi _hänen_ pannaan.
Peläten tätä iskua, lähetti hän lähettiläitä Roomaan pyytämään,
että riitakysymystä uudestaan tutkittaisiin. Jyrkästi kieltäytyi
Innocentius, mitään peruuttamatta vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta.
Vihasta kuohuen huudahti rohkea kuningas, tuo uljas ristiretkeläinen:
"ennen tahdon ruveta uskottomaksi. Kuinka onnellinen on Saladin,
hänellä ei ole paavia!" Mutta tämä oli hänen viimmeinen paavia
vastaan lausumansa uhkaus. Jo v. 1201 sopi Filip julkisesti
Ingeborgin kanssa ja rikkoi julkisesti toisen avioliittonsa.
Tällä tavoin hallitsi Innocentius tämän maailman mahtavia, kaikkialla
toteuttaen periaatettaan: "hengellinen valta on aurinko, maallinen
kuu, joka loistaa vain lainatulla valolla". Ennenkuin päätämme tämän
merkillisen miehen elämäkerran, tulee meidän vielä silmäillä, miten
hän valvoi kirkon hengellisiä etuja ja kristikunnan sisällistä
kehkeytymistä. Tälläkin alalla esiintyy hän tuona voimallisena
johtajana ja itsevaltiaana hallitsijana, joka säätää maailmalle
lakeja. Vaan näissäkin toimissaan kääntää hän aikansa huomion
ulospäin tuohon ulkonaiseen loistoon ja mahtavuuteen, johon koko
hänen elämänsä työ tavalla tahi toisella tähtää. Taistelun melske
estää ihmisiä kuulemasta sydämmen syvimpiä tykityksiä, ulkonainen
loisto häikäsee heidän silmänsä, jos Jumalan sanan valossa tahtovat
tutkia mitä tuon kiiltävän kuoren alla on. Tahallansako tahtoi
Innocentius hallitsemaltaan kristikunnalta, joka polvistui hänen
valtaistuimensa juuressa, salata totuuden, jotta pääsisi toteutumaan
hänen lempiaatteensa: hengellisen vallan korottaminen kunnian ja
mahtavuuden kukkulalle? Koettakaamme vastata tähän kysymykseen
tarkemmin silmäilemällä hänen vaikutustaan kristikunnan edustajana ja
kirkon johtavana henkilönä.
Olemme nähneet, miten kristikunta murtunein voimin palasi kolmannelta
ristiretkeltä. Jo hallituksensa ensimmäisenä vuotena kehotti
Innocentius länsimaiden mahtavimpia ruhtinaita lähtemään uudelle
ristiretkelle, jotta kristikunta vihdoinkin saisi omikseen nuo pyhien
muistojen maat. Viittaamalla Jesuksen sanoihin: "joka minua tahtoo
seurata, hän ottakoon ristinsä päällensä", esitti hän kehotuksensa
ristin Herran ehdottamana vaatimuksena, väittäen noiden sanojen
nimenomaan tarkoittavan juuri ristiretkiä uskottomia vastaan.
Valtioviisauttako, tahallista Jumalan sanan väärentämistäkö oli
tämmöinen puhe? Joka niin arvelee, hän ei muista, että Innocentius
oli eksyneen aikansa lapsi, ja että häntä tässä elähyttää ajatus,
jota ei ainoakaan hurskas ihminen siihen aikaan olisi tahtonut
vastusta. Että tähän sitten epäilemättä liittyi vallanhimoisiakin
tuumia, se on toinen asia, vaan se ei koske arvostelun ydintä. Ettei
Innocentiuksen hallitsijasydän jäänyt kylmäksi tuolle keski-ajan
monessa suhteessa valtaavan jalolle uskonnolliselle innostukselle,
joka sai risti-joukot liikkeelle, se ei suinkaan tahrannut
hänen mainettaan, sillä keski-ajan kristittynä on hän tietysti
arvosteltava. Eikä sekään seikka alenna Innocentiusta jälkimaailman
silmissä, ettei tämäkään ristiretki tuottanut mitään pysyväisiä
hedelmiä, että se oli turhaa ponnistusta, niinkuin edellisetkin
olivat olleet. Tuohan oli koko aikakauden yhteinen erehdys, josta ei
häntä saa syyttää enemmän kuin muita sen ajan johtavia henkilöitä.
Uskonnollinen innostus esti heitä ottamasta lukuun varovaisuuden ja
maltillisen valtioviisauden vaatimuksia.
Mitä muutoin tämän _neljännen ristiretken_ vaiheisin tulee, ovat
sen pääpiirteet seuraavat. Ristijoukot kokoontuivat _Venedigin_
mahtavaan merikaupunkiin, jatkaaksensa sieltä meritse matkaansa
itämaihin. Autettuaan kaupungin hallitsijaa eräässä sodassa, antoivat
ristiretkeläiset houkutella itsensä asettamaan Konstantinopolin
karkoitetun keisarin _Iisak Angeluksen_ hänen valtaistuimelleen.
Mutta kun heille luvattua rahasummaa ei maksettu, valloittivat
he Konstantinopolin, joka nyt tuli uuden n.s. _latinalaisen
keisarikunnan_ pääkaupungiksi (1204). Liiaksi varhain riemuitsi
Innocentius tästä näennäisestä voitosta, sillä uusi valtakunta ei
pystynyt mitään toimittamaan Palestinan valloittamiseksi. Vaan
tästä huolimatta kehotti hän kristikuntaa jatkamaan taistelua
uskottomia vastaan, luvaten jokaiselle Palestinaan rientävälle
ristiretkeläiselle tahi yritystä muulla tavoin kannattavalle täyden
synninpäästön. Mikä eksyttävä, vaarallinen lupaus! Jos Innocentius
armonkerjäläisenä olisi nöyrtynyt Hänen eteensä, jolla ainoalla on
valta antaa synnit anteeksi, niin ei olisi hän tähän tapaan puhunut.
Mutta hän on pyrkinyt ja päässyt hallitsijan asemalle, jolta hän ei
voinut käsittää evankeliumin salaisuutta, vaikka Valduslaiset sitä
juuri siihen aikaan totuuden Hengen kutsumina maailmalle julistivat.
-- -- Että Innocentius, innostuttaessaan kristikuntaa taisteluun
uskottomia vastaan, edustaa sen ajanhengen vaatimuksia, joka ei
vähällä aivo luopua pyhän maan omistamisesta, sen todistaa ennen
kaikkea n.s. _lasten ristiretki_. Meidän raitisjärkisen aikakauden
ihmisten on vaikea uskoa todeksikaan, että monta kymmentä tuhatta
alaikäistä jätti hyvästi vanhemmilleen ja kodilleen uhrataksensa
itsensä tuon saman suuria tavottavan aatteen edestä. Eräs
franskalainen paimenpoika hänen nimensä oli _Tapani_ -- kulki v. 1212
kylästä kylään, kaupungista toiseen, kehottaen poikia ja nuorukaisia
seuraamaan häntä ristiretkelle Palestinaan. "Herra Jesus Kristus anna
meille pyhä risti", kaikui hänen hento äänensä, ja ennen pitkää oli
hänen seuraajiensa luku kasvanut 30 tuhanteen. Kun heiltä kysyttiin,
minne matkustivat, vastasivat he säteilevin silmin: "me menemme
luokse Jumalan ja tahdomme etsiä ristiä tuolla puolen merta". Mutta
väleen oli katkera todellisuus poistava nämä kauniit toiveet heidän
sydämmistään. Saavuttuaan Marseilleen, joutuivat he orjankauppiasten
käsiin. Viisi laivaa vei suurimman osan näistä keski-ajan
mielikuvituksen eksyttämistä uhreista Egyptiin, missä he myytiin
orjiksi, muut kaksi joutuivat haaksirikkoon Sardinian luona. Samaan
aikaan lähti Mainzin seuduilta toinen parvi -- sen lukua arvostellaan
7,000 -- Genuaan, mistä jumalallisen ihmeen kautta toivoivat
pääsevänsä pyhään maahan. Nämäkin lapset joutuivat matkalla rosvojen
käsiin, ei ainoa heistäkään saanut nähdä pyhien toivojensa ihmemaata.
-- "Nämä pojat ovat nuhteena meille" lausui Innocentius III, saatuaan
kuulla tämän lasten ristiretken ihmeellisistä vaiheista. Älkäämme
vastustako hänen sanojaan, vaikka ne suureksi osaksi perustuvatkin
keski-ajan erehdyksiin, sillä ne sisältävät herättävän totuuden, joka
meillekin voi paljon opettaa, jos vain oppia tahdomme.
Innocentius III:nen aika on ristiretkien aikakausi. Paljon verta
silloin vuodatettiin "Jesuksen nimessä". Paitse noita varsinaisia
ristiretkiä pyhään maahan, kertovat silloiset aikakirjat
muistakin verisistä taisteluista pakanoita vastaan. V. 1202 astuu
taistelutantereelle silloin perustettu _Kalpaveljesten ritarikunta_,
joka tulella ja miekalla levitti kristinuskoa _Virossa, Liivin_ ja
_Kuurinmaalla_. Yhdyttyään Saksalaisten ritarein kanssa (1237),
pakottivat he myöhemmin _Preussinkin_ pakanalliset asukkaat, joiden
keskuudessa jo aikuisemmin kristinuskoa oli saarnattu, kovan ja
pitkällisen taistelun jälkeen nöyrtymään kirkon orjuuttavan ikeen
alle. Sanomme sitä orjuuttavaksi ikeeksi, sillä semmoiselta se näistä
pakosta kääntyneistä ihmisistä kauan tuntui. Vasta heidän lapsensa,
jotka jälleen saivat autioksi hävitetyn maan kasvamaan, oppivat
valistuneemman ajan koittaessa vähitellen käsittämään Jesuksen
sanoja: "minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä". --
Innocentiuksen kunniaksi tulee meidän mainita, että hän, monesti
ankarasti moittien kristittyjen julmuutta, kehotti ristiretkeläisiä
sääliväisyydellä kohtelemaan pakanoita.
Mutta kertoopa kirkkohistoria toisestakin "ristiretkestä", jossa
tuo mainehikas paavi ei suinkaan esiintynyt sääliväisenä ja jonka
veriset vaiheet tuomiten todistavat häntä vastaan. Olemme kertoneet
Valduslaisista ja heidän keski-ajan yön pimeässä virittämästään
kirkkaasta valosta. Tätä valoa ei kirkko suvainnut, sillä säälimättä
se paljasti eksyneen kristikunnan paheet, vetäen niitä Jumalan
sanan tuomioistuimen eteen. Paavin kiellosta huolimatta jatkoivat
he siunauksesta rikasta työtään, kooten evankeliumin saarnalla
yhä enemmän sieluja Herralle. Etenkin huomattavana oli heidän
vaikutuksensa Etelä-Franskassa, missä heitä _Albigeois_ nimisen
maakunnan mukaan kutsuttiin _Albigenseiksi_. Tuon tuostakin
valittivat piispat paaville "harhaoppisuuden" leviämistä, eikä ollut
Innocentius III, jonka tuumiin näiden evankeliumin julistajain toimet
eivät ensinkään soveltuneet, hidas ottamaan valituksia korviinsa.
Ratkaisun hetki tuli, kun eräs hänen Albigensein luo lähettämänsä
legaati matkallansa murhattiin. Tietysti syytettiin Albigensejä
murhasta, ja Innocentius uskoi syytöksen todeksi, vaikka se oli
aivan perätön. Hän tarttui kynään ja kirjoitti: "aseisiin kristityt
sotilaat, ja sinä, kristitty kuningas [Hän tarkoitti Franskan
kuningasta Filipiä, jota hän ennenkin oli muistuttanut kirkon
ystäväin velvollisuuksista harhaoppisten kukistamiseksi.], kuule,
miten veren ääni vaatii kostoa". Kaikille seikkailijoille antoi hän
luvan ryöstäen hyökätä Albigensein rikkaisin maihin -- lupasipa
heille synnit anteeksi, kun vain ottaisivat hävittääkseen nuo kirkon
kirotut vastustajat. Saaliinhimo ja eksynyt, hurja uskonnollinen into
kokosi ennen pitkää 100,000 miehen suuruisen ristijoukon, joka julman
_Simon Montfortilaisen_ johtamana v. 1209 alkoi kauheaa verityötään
noiden jalojen totuuden puolustajain riveissä. Albigensit, joiden
päällikkönä oli _Toulousen_ kreivi _Raimund_, tuon ennenmainitun
kuuluisan ristiretkeläisen polvelainen, koettivat puolustaa
itseään, vaan kaatuivat joukottain totuuden marttyyreina. Sen
voiton Herra heille soi, ja se on voitoista suurin. Etenkin verinen
oli _Beziersin_ kaupungin valloitus. Kun ristijoukko rynnäköllä
oli saanut kaupungin haltuunsa, alkoi kauhea hävitys; taistelussa
kaatuneitten, poltettujen tahi muulla tavoin surmattujen luku oli
20,000. Joskus epäilivät itse nuo raa'at sotamiehetkin jatkaisivatko
veristä työtään, koska kaupungissa saattoi löytyä oikeauskoisiakin,
vaan paavin lähettiläs _Arnold_, joka tarkkaan valvoi herransa
julistaman tuomion toimittamista, kehotti heitä vaatimalla
tehtäväänsä toimittamaan, lausuen: "surmatkaat, surmatkaat, kyllä
Herra löytää ja tuntee omansa". Tämmöiset kehotukset poistivat
jälleen tuon hetkisen sääliväisyyden heidän sydämmistään. Nehän
olivat paavin, Kristuksen sijaisen lähettilään sanoja! Julmemmin
ei pakanallinen Rooma muinoin vuodattanut Jesuksen tunnustajain
verta, kuin kristitty Rooma tässä tilaisuudessa. Veritodistajain
kirkosta on tullut julma itsevaltias, joka säälimättä tahraa
kätensä viattomalla verellä. Oi, että se toki jo näkisi, "mistä
se on langennut", tahi ainakin lakkaisi vainoomasta tuota pientä
joukkoa, joka, kuuliaisena Herran sanalle, virittää evankeliumin
valoa yön pimeässä! Vaan se ei näe surkeata tilaansa, sillä se ei
tahdo sitä nähdä, eikä lakkaa se Albigensejä vainoomasta. Raimund
kreivi koetti aikaansaada sovintoa, ja itse Innocentiuskin näytti
olevan siihen taipuvainen, mutta Simon Montfortilainen, joka paavin
suostumuksella oli ottanut Albigensien alueen haltuunsa ja salaa
oli liitossa tuon julman Arnoldin kanssa, esitti vastustajalleen
niin ankarat ehdot, että Albigensit päättivät taistella viimmeiseen
asti. Yhä hurjemmaksi kävi taistelu; mitä hirvittävimpiä ilkitekoja
tehtiin molemmin puolin. Ihmisiä poltettiin, hirtettiin ja mestattiin
joukottain, ei enää säälitty niitäkään, jotka, peläten kuolemaa,
lupasivat olla kirkolle kuuliaiset. Tuon tuostakin koetettiin saada
aikaan rauhaa, vieraat ruhtinaatkin puuttuivat tässä tarkoituksessa
asiaan, vaan vallanhimoisen Simon kreivin verenhimo ei tyytynyt,
ennenkuin Albigensit olivat kokonaan masennetut ja heidän maansa
autiona erämaana. Kaksikymmentä vuotta kesti tätä veristä näytelmää.
Sen loppuvaiheet eivät enää kuulu Innocentiuksen aikakauteen, jonka
vuoksi niistä paremmin sopii kertoa toisessa paikassa, Kylliksi
olemmekin silmäilleet tämän taistelun kauhuja, voidaksemme arvostella
Innocentiuksen kantaa ajan painavimman kysymyksen suhteen. Totuuden
Henki vaikutti voimallisesti näissä Albigenseissä, mutta -- miksi
epäilisimme sitä lausua -- Innocentius rakasti enemmän pimeyttä
kuin valkeutta. Ankaralta kuuluu tämä tuomio, vaan ken voi väittää,
etteivät nämä samat ainakin suuressa määrässä sovellu häneen.
Ylpeästi hän nimitti itseään Pietarin seuraajaksi, vaan miten
noudatti hän Herran tälle apostolille lausumaa kehotusta: "ruoki
minun karitsojani, kaitse minun lampaitani?" Parhaan ravinnon hän
laumaltaan kielsi, karkottaen sitä miekka kädessä Jumalan sanan
viheröitsevältä laitumella takaisin erämaahan. Totta on, ettei hän
itse tätä laidunta tuntenut, mutta siitä emme saa yksin syyttää
sitä eksynyttä aikaa, jonka lapsi hän oli. Vaan mihin määrin hän on
syyllinen, sen tietää yksin sydänten tutkija, kaikkinäkevä Jumala.
Hänen on lopullinen tuomio, eikä ihmisten.
Seitsemäntoista vuotta oli Innocentius johtanut kristikuntaa,
verrattomalla nerolla ja taidolla oli hän korottanut kirkon
ennen arvaamattomaan mahtavuuteen, vaan toteuttamatta oli vielä
hänen lempitoivonsa: Herran haudan vapauttaminen uskottomain
käsistä. Ei tahtonut hän luopua tuosta toivosta, ja siinä
tarkoituksessa kutsui hän koko kristikunnan suureen kokoukseen
Roomaan. Se pidettiin v. 1216 ja on kirkkohistoriassa tunnettu
nimellä _neljäs lateraanikokous_. Ei milloinkaan ennen ollut
maailma niin loistavaa kokousta nähnyt. Itämainen kirkkokin oli
noudattanut kutsumusta, vaikka se jo aikoja sitten oli rikkonut
kaiken yhteyden roomalaisen kirkon kanssa. Tämän vaikutti yhteinen
vihollinen idässä, latinalaisen keisarikunnan perustaminen, joka
liitti länsi- ja itämaat entistä likempään yhteyteen toisiinsa,
vaan epäilemättä suuressa määrässä myöskin Innocentiuksen tavaton
maine, joka täytti koko maailman hämmästyksellä ja uteliaisuudella.
Nuo neljä patriarkkaakin olivat joko itse saapuneet Roomaan
tahi lähettäneet edustajia. Paitse heitä nähtiin kokouksessa 71
arkkipiispaa ja metropoliittaa, 412 piispaa, 900 abottia, miltei
kaikkein länsimaisen kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä y.m. --
yhteensä 2,283 henkeä. Innocentius avasi kokouksen juhlallisella
puheella, jossa hän, viitaten ajan paheisin, etenkin lahkolaisten
karttuvaan lukuun, moitti, pappia velvollisuuksien laiminlyömisestä
ja kehotti heitä paremmin kuin ennen valvomaan kirkonkuria sekä
ahkerammin saarnaamaan. Ei häntä pilkattu, hänen näitä lausuessaan,
sillä hän oli itse etevä saarnaaja ja järjestyksen mies, joka
inhosi epäsiveyttä ja jumalatonta menoa. Kuten edellisestä luvusta
tiedämme, vahvisti kokous kirkon silloisen opin ja muun tavaksi
tulleen järjestyksen. Moni näistä päätöksistä luo synkät varjot
Innocentiuksen aikakauteen, vaan toiset olivat suureksi siunaukseksi
keski-ajan kansoille, jotka vasta olivat oppimassa kristinuskon
alkeita ja jotka sen mukaan olivat johdatettavat. -- Tuumiessaan
yleistä ristiretkeä pyhään maahan, jonka ajatuksen innostuttamana
kristikunta vielä lähes sata vuotta oli taisteleva, erehtyi kokous
niinikään, vaan tämä erehdys on aivan toista laatua kuin siihen
liittyvä tuuma, tulella ja miekalla taistella "harhaoppia vastaan",
johon tuumaan kirkon johtajat nyt yksimielisesti sitoutuivat. Nuo
kristikunnan turhat verenvuodatukset itämaissa eivät syökse kirkkoa
perikatoon -- ne yritykset raukeavat itsestään, sillä ne perustuvat
ihmisten unelmiin, jotka jo raitis järkikin ennen pitkää älyää
vääriksi. Mutta totuuden vainoominen on perkeleen työtä, ja se
seurakunta, joka hänen pettämänä näin julkisesti ottaa toimittaakseen
tätä työtä, on perikadon partaalla.
Innocentius III on ihmiskunnan merkillisimpiä henkilöitä. Hänen
tavaton hallitsijakykynsä laski maailman kansat ja ruhtinaat
hänen valtaistuimensa juureen, nöyryyttäen heitä palvelemaan sitä
aatetta, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi kaikki voimansa. Tämä
aate on paavikunnan korottaminen mahtavuuden ja kunnian kukkulalle.
Arvosteltuna paavikunnan kannalta on Innocentius suuri, verrattoman
suuri. Mutta itse aate on väärä, sillä se sotii kristinuskoa vastaan,
ja on siis sortuva, miten jaloilta ja historiallisesti oikeutetuilta
sen ilmiöt sitten monesti näyttänevätkin. -- Joka kieltäen itsensä
ja maailman seuraa Jesusta, hän ei puhu eikä toimi Innocentiuksen
tapaan. Pieneksi supistuu kristinuskon kannalta tämän paavikunnan
mahtavimman edustajan maine.
Innocentius III kuoli Heinäkuun 16 p. V. 1216, 56 vuoden ikäisenä.
Äkillinen kuumetauti tempasi hänen tämän elämän varjoelosta, missä
silmä pettää ja lukemattomat äänet eksyttävät, todellisuuden vakaviin
oloihin, missä erehtymätön _totuus_ yksin on tuomarina.