XII.

Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.

Minä vihaan ja hyljään teidän juhlapäivänne, en myös tahdo

haistaa teidän uhrianne.

Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä; sillä en minä voi

sinun kanteleittes laulua kuunnella. Am. 5: 21-23.

Monet olivat syyt noihin keski-ajan lukemattomiin erehdyksiin

ja kirkon niistä riippuvaan väärään oppiin, jonka kahlehtimana

kristikunta valheen ja pimeyden orjana huokaeli. Emme kuitenkaan

erehtyne, jos sanomme pääsyyn olleen sen seikan, että p. raamattua

niin vähän tutkittiin ja että muille todistuksille annettiin sama

arvo kuin Jumalan erehtymättömälle sanalle. Missä tätä sanaa

ei viljellä, siinä on inhimillisen synnin tähden aina erehdys

jossain muodossa valmiina. Ylpeä katolinen kirkko, joka rohkeasti

väitti Pyhän Hengen yhä edelleen johdattavan seurakuntaa samoin,

kuin apostolisen aikakauden vaiheissa, ei peruuttanut sanaakaan,

vaan kehitti johdonmukaisesti niitä vääriä periaatteita, jotka

sen helmassa itivät ja kypsyivät. -- Silmäilkäämme tässä niitä

erehdyksiä, jotka näihin aikoihin ovat huomattavina katolisen kirkon

opissa.

Suurimmalta kirkkoisältään, Augustinukselta, oli läntinen kirkko

perinyt opin synnistä ja armosta, jonka perustukselle, raamatun

mukaan rakentaen, se olisi voinut kehittyä kirkkaudesta toiseen.

Mutta tuon syvämietteisen, Herran koulussa kasvatetun opettajan

opinjärjestelmä ei ajanpitkään soveltunut kristikunnan yhä

pintapuolisemmaksi käyneesen katsantotapaan. Kirkko vieraantui

sille jo varhain, muodostaen käsityksensä synnin ja armon painavan

kysymyksen suhteen semipelagianismin pettäväin ohjeiden mukaan.

Ei Augustinuksen oppia vääräksi sanottu -- sitenhän kirkko olisi

joutunut ristiriitaan itsensä kanssa, se kun väitti Pyhän Hengen aina

laatineen sen päätökset, siis senkin, joka, hyväksyen Augustinuksen

opin, oli tuominnut hänen vastustajansa harhaoppisiksi -- mutta

totuutta kiertämällä suistivat kirkon johtavat henkilöt, ajanhengen

kannattamina, vähitellen opin mainittuun suuntaan. Tiedemiehetkin

harjaantuivat liikkumaan pinnalla ja siten karttamaan itse

kysymyksen ydintä. Ja kun tuo painava totuus, että syntinen ihminen

vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen, ilman

lain töitä, katosi kristikunnan tajunnasta, niin ryhtyi kirkko

määräämään kaikkia noita lukemattomia ansiokkaita töitä, joiden ies

yhä raskaampana painoi ihmisten hartioilla, estäen heitä lähestymästä

armonistuinta ja Häntä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä."

Omatunto nuhteli synnistä, mutta sitä esteltiin heräämästä sillä

valheellisella lupauksella, että ihminen omin voimin ainakin jossain

määrin voi tyydyttää Jumalan vaatimuksia. Kirkko määräsi tehtävät,

papisto valvoi että ne suoritettiin, ja pettyneet ihmiset tottelivat

uskoen. Tällä tavoin kehittyi vähitellen keski-ajan oppi katumuksesta

ja parannuksesta, joita alettiin pitää _sakramenttinä_.

Vielä yhdennellätoista vuosisadalla oli se käsitys yleinen, että

Jumala yksin antaa synnit anteeksi, mutta jo silloin oli syntien

anteeksisaaminen _ansaittava_ rukouksella, paastoomisella,

almujenantamisella y.m. hyvillä töillä. Kahdestoista vuosisata

lisäsi tähän käsitykseen sen luulon, että syntien anteeksisaamisen

peruuttamattomana ehtona myöskin on niiden tunnustaminen papille. Ei

mikään paremmin soveltunut kunnianhimoisen papiston ohjelmaan kuin

tämä käsitys. Se oli tietysti omiaan kartuttamaan n.s. hengellisten

jo ennen suurta valtaa. Eikä siinä kylliksi. _Neljäs lateraanikokous

Roomassa_, joka v, 1215 laati lakeja kristikunnalle, määräsi:

"jokaisen täysi-ikäisen uskovaisen tulee vähintäin kerran vuodessa

salaa papillensa tunnustaa syntinsä ja voimainsa mukaan koettaa

täyttää tämän määräämät rangaistukset; pappi olkoon varovainen

ja harvapuheinen, jotta hän kokeneena lääkärinä voisi vuodattaa

viiniä ja öljyä haavoihin. Tarkkaan hän tutkikoon kaikki hänelle

tunnustettuun syntiin kuuluvat yksityisseikatkin, jotta hän tietäisi,

mitä hänen tulee antaa, mitä armonvälikappaleita käyttää." Pappi

on siis välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä, vieläpä sielujen

lääkärinäkin. Häneen luo pettynyt kristikunta silmänsä; hänen

sanoihinsa luottaa kevytmielisesti maailman suruton lapsi, joka,

totellen kirkon lakia, hänelle tunnustaa jonkun törkeän synnin, hänen

suustansa odottaa tuo katuvainen syntinen, joka kyyneleet silmissä

hänelle huolensa valittaa, lohdutusta särjetylle omalletunnollensa,

alttiina toimittamaan jos kuinka vaikeita tehtäviä, kun vain saa

kaikki sovitetuksi ja syntinsä anteeksi.

Mutta aavistaen, ettei tämä kaikki, miten tarkkaan kirkon sääntöjä ja

rippi-isän määräämiä rangaistuksia sitten noudatettiinkin, riittänyt

puhdistamaan synnistä, turvautui kristikunta noiden lukemattomani

pyhimysten esirukouksiin, joiden voimasta ja toimittamista ihmetöistä

löytyi jos minkälaisia kertomuksia, Etenkin pidettiin neitsy Mariaa

jo varhain suuressa kunniassa, ja tämä kunnioitus kasvoi keski-ajan

kuluessa julkiseksi epäjumalanpalvelukseksi. Niin lausui esim.

Bernhard Klairvauxlainen: "kentiesi pelkäät Kristuksen jumalallista

kunniaa, Hän kun ei milloinkaan lakannut olemasta Jumala, vaikka Hän

tuli ihmiseksi. Halajatko puolustajaa Hänenkin luona? Pakene neitsy

Marian puoleen; Poika on kuuleva äitinsä esirukouksen, ja Isä on

antava mitä Poika anoo." Ken voi luetella kaikkia villityksiä, joihin

tämänkaltaiset, kristikunnan katsantotapaan yhä syvempään juurtuvat

luulot antoivat aihetta? Pyhän neitsyn kunniaksi sepitettiin virsiä,

häntä rukoiltiin ja palveltiin jos kuinka loistavilla juhlamenoilla.

Muiden pyhimysten jo ennen tavattoman suureksi karttunut luku kasvoi

kasvamistaan, heidän muka toimittamistaan ihmetöistä sepitettiin

uusia, entisiä rohkeampia taruja, ja näiden tarujen _n.s. legendain_

opettaminen kansalle oli miltei ainoa uskonnollinen tieto, jota

keskiaika ihmisille tarjosi. Näihin eksytyksiin liittyi vielä

pyhäinjäännöstenkin palveleminen. Johdonmukaisesti vaati nimittäin

ajan katsantotapa ihmisiä etsimään välittäjiä taivaassa asuvain

pyhimysten ja uskovaisten ihmisten välille, ja tällä tavoin tuli

pyhäinjäännösten kokoaminen, säilyttäminen ja palveleminen yhä

yleisemmäksi. Ennen pitkää harjoitettiin mitä törkeintä petosta

kaikenkaltaisilla esineillä, joille tämmöinen uskonnollinen arvo

keksittiin. Niin esim. säilytettiin parrankarvaa, jota erään

hurskaan kreivin sanottiin pitäneen kaulansa ympärillä, se kun muka

oli Jesuksen parrankarvoja, toisessa paikassa kivi, jota perkele,

kiusatessaan Herraa, kehotti Häntä muuttamaan leiväksi, neitsy

Marian maitoa, maankappale josta Aadam luotiin, Herran hame, Hänen

ristinsä kappaleita y.m.s., puhumattakaan taikauskon vielä raaemmista

keksinnöistä. Sivistyneet ja hurskaat henkilöt kyllä koettivat

vastustaa näitä hurjia väärinkäytöksiä ja tätä törkeätä petosta,

vaan ajan luonne oli semmoista, eikä taipunut pahojen henkien

valtaan sortunut kristikunta uhraamasta näille taikauskonsa luomille

kultaisille vasikoille.

Kirkon pintapuolisesta parannus- ja katumusopista kehittyi Vähitellen

myöskin _anekauppa_. Parannuksen tärkeimpänä kohtana pidettiin alussa

sydämmen katumusta. Kirkko tahtoi tähän kuuluvilla määräyksillä

luoda katuvaisen sisällistä tilaa osottavan näkyväisen muodon. Vaan

kun kaikkea tätä, niinkuin jo mainitsimme, aljettiin pitää Jumalan

silmissä ansiokkaana, muuttui katumus ulkonaiseksi tekopyhyydeksi,

joka salaamistaan salasi ihmisiltä Kristuksen ja riisti uskon

armonlahjan heidän sydämmistään. Kirkon määräämät rangaistukset,

joiden kautta kristityt luulivat voivansa sovittaa syntinsä, olivat

alussa monesti hyvinkin ankarat. Aikojen kuluessa myönsi höltynyt

kirkonkuri vähitellen yhä suurempaa lievitystä rangaistusten

suorittamisessa. Määrättyä rangaistusta saattoi katumuksenalainen

näet joko vaihtaa toiseen tahi kokonaan siitä päästä, jos hän

nimittäin suostui maksamaan määrätyn rahasumman. Tämä turmiollinen

väärinkäytös, joka kerran oli oleva uskonpuhdistuksen lähinnä syynä,

on kirkkohistoriassa tunnettu nimellä anekauppa. Sitä puolustettiin

seuraavaan tapaan. Kristus ja pyhimykset ovat tehneet enemmän kuin

Jumala heiltä vaati; samoin myös kaikki, jotka, noudattaen esim.

munkkilupauksia, ovat _liikatöitä_ toimittaneet. Näistä hyvistä

töistä on kokoontunut loppumaton aarre, jonka omistajana ja hoitajana

kirkko on. Se saa käyttää tätä aarretta sillä täyttääkseen mitä

heikkojen ihmisten parannuksesta puuttuu. Näin jyrkässä muodossa ei

kyllä ainakaan anekaupan ensi aikoina asiaa selitetty, päinvastoin

tehtiin tarkka erotus kirkon tuomitsemain rangaistusten ja Jumalan

anteeksiantamisen välillä, jota viimmemainittua ei suinkaan

saavutettu toimittamalla muutamia hyviä töitä, vaan yleisestä

katsantotavasta katosi ennen pitkää tämä erotus, eikä kirkon tämän

maailman mukainen hallitustapa suinkaan vaatinut pappeja sitä

kansalle terottamaan. Päinvastoin tuli anekauppa juuri tällä tavoin

käsitettynä yhä yleisemmäksi, raha riitti sovittamaan veripunaisetkin

synnit. -- Suuri on Jumalan kärsivällisyys ja pitkämielisyys!

Ennen on kerrottu, kuinka ehtoollisoppikin vähitellen muuttui

keski-ajan maallisen katsantotavan mukaiseksi. Turhaan oli

Berengarius Toursilainen y.m. valistuneet miehet koettaneet estää

tämän kalliin opin suistumista sille väärälle uralle, johon ajanhenki

sitä pakottaen työnsi. Papin siunauksen kautta -- niin opetti kirkko

-- _muuttuvat_ leipä ja viini Kristuksen ruumiin ja veren aineeksi.

Herran ehtoollisen ytimenä pidettiin yhä edelleen Kristuksen verisen

uhrin veretön toistaminen, jonka vaikuttimena oli papillinen siunaus.

Sakramentin nauttimista tärkeämpää oli papin toimitusta tarkkaan

katsominen ja messua kuuleminen. Tämä katsantotapa hyväksyttiin

kirkon opiksi neljännessä lateraanikokouksessa, joka myöskin vahvisti

muuttumisopin. Muuten arvosteltiin tätäkin pyhää toimitusta saman

maallisen laskutavan mukaan, joka esim. keksi opin liikatöistä.

Laajuus määrää kaikki, ei laatu. Jotta ei ehtoollista jaettaessa joku

pisara Kristuksen kalliista verestä joutuisi hukkaan, kiellettiin

maallikoilta kalkin nauttiminen. Väärinkäytöstä muka puolustettiin

sillä, että Kristuksen ruumiissa myöskin on hänen vertansa. Tämä

käsitystapa pääsi jo varhain vallalle läntisessä kirkossa, vaikka

vasta Kostnitzin kokous hyväksyi sen (1415). -- Huomattava on, että

itäinen kirkko, vaikka se kyllä omisti muuttumisopin, jyrkästi

hylkäsi länsimaisen kristikunnan siitä johtamat johtopäätökset,

jakaen esim. maallikoille Herran ehtoollisessa sekä leipää että

viiniä.

Olemme maininneet, että katumusta aljettiin pitää sakramenttina.

Ei kaipaa kukaan, joka vähänkin on perehtynyt raamattuun,

todistusta siihen, miksi tämä käsitys on väärä, ja yhä selvemmäksi

käy hänelle katolisen kirkon erehdys, kun kahdennentoista

vuosisadan kirkkohistoria hänelle kertoo, miten sakramenttien

luku kasvoi seitsemäksi. Paitse _kastetta, Herran ehtoollista_ ja

_katumusta_ omisti yleinen katsantotapa sakramentin arvon ja nimen

seuraaville kirkollisille toimituksille: _papiksi-vihkimiselle,

konfirmatsioonille_ (kasteenliiton vahvistaminen),

_avioliiton-vihkimiselle_ ja _viimmeiselle voitelemiselle_,

jolla viimmemainitulla toimituksella kirkko otti turvataksensa

ijankaikkisuuteen muuttavan autuaallista kuolemaa. Ensimmäinen,

joka tieteellisesti esitti tämän sakramenttiopin, oli Pietari

Lombardialainen. Hän kannatti tätä oppia ja ilmaisi siten mitä

yleinen mielipide jo ennen hänen aikojaan vaistomaisesti oli

miettinyt, ja kirkko hyväksyi hänen selityksensä oikeaksi. Ei ollut

keski-aika raittiin, raamatun mukaisen kritiikin aika.

Länsimaiden rakennustapa, jonka, merkillisimpänä tuloksena olivat

keski-ajan jalot kirkot, oli yhdeksännestä vuosisadasta alkaen

_romaaninen_. Basilika kyllä pysyi vielä rakennustaiteellisen,

suunnitelman perusmuotona, mutta tuon vaakasuoran katon muodostaminen

puolipyöreäksi ristiholviksi antoi koko rakennukselle uuden

muodon. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi tämä rakennustapa

sijaa _gotilaiselle_ eli _germaanilaiselle n.s. teräväkaariselle

rakennustavalle_. Hylkäämällä entisen raskasmuotoisen

kupurakennuksen, joka kokosi kaiken painon ja voiman yhteen paikkaan,

ruvettiin käyttämään keveitä ja solakasti ylös pyrkiviä teräviä

kaaria, jotka antoivat kirkoille erinomaisen ylevän muodon. Koko

rakennusta sievisteltiin runsailla vertauksellisilla koristuksilla ja

niihin liitettiin korkealle ilmaan kohoavat tornit kellotapuleilleen.

Kirkkojen rakentaminen todistaa keski-ajan uskonnollisesta

innostuksesta. Se luulo, että Jumala papin sanan kautta oli

aistillisesti läsnä alttarilla, kehotti ihmisiä rakentamaan yhä

kauniimpia kirkkoja. Ei mitään uhrauksia pidetty liiaksi suurina,

kun tämmöinen työ oli kysymyksessä. Se sukupolvi, joka oli alottanut

kirkonrakennuksen, ei monesti toivonutkaan nähdäksensä sitä valmiina,

vaan luovutti kernaasti tämän ilon lapsille ja lastenlapsille,

jotta siitä tulisi Hänelle otollinen asunto, jonka kunnia täyttää

taivaat ja maan ääriin ulottuu. Muuten ei tarvinne huomauttaakaan,

että kirkkoja rakentamista pidettiin hyvin ansiokkaana työnä; moni

ruhtinas ja rikas mies luuli sillä sovittavansa suuret synnit. Usein

määräsivätkin papit tämän työn sovittavaksi katumus-rangaistukseksi.

Kirkkojen sisustamisessa tehtiin se muutos, että _saarnatuoli_

asetettiin jonkun sivupilarin ääreen, sekä että yhä useampia

alttareita hankittiin monien messujen vuoksi, Kuuluisimmat kirkot,

joiden rakentamiseen keski-aikana ryhdyttiin, ovat Magdeburgin

tuomiokirkko, p. Elisabetin kirkko Marburgissa, Freiburgin,

Strassburgin ja Kölnin tuomiokirkot. Viimmemainittua, jota pidetään

maailman kentiesi jaloimpana rakennuksena, ruvettiin rakentamaan

v. 1240. Vasta viimme aikoina on se täydellisesti valmistunut.

Pohjoismaissakin nähtiin jo keski-aikana ainakin muutamia kauniita

kirkkoja. Kuuluisimmat näistä ovat Trondjemin ja Upsalan tuomiokirkot.

Keski-aikana olivat muutkin taiteet kirkon palveluksessa. Tämä

kuuluu kyllä kauniilta ja jalolta, mutta jos asiaa likemmin

tutkimme, ilmaantuu juuri tuossa taiteitten väsymättömässä

viljelemisessä katolisen kirkon heikkojakin puolia. Kaikki pyrkii

nim. tekemään uskontoa niin aistillisesti käsitettäväksi kuin

suinkin, jumalanpalvelus muuttuu yhä enemmän sielulliseksi,

se pyytää tunteita liikuttaa, vaan jättää omantunnon rauhassa

nukkumaan. Yhä edelleen säilytettiin Gregorius Suuren asettamaa

laulukuntaa, joka jumalanpalveluksessa yksin veisasi latinalaisia

virsiä, Semmoisia sepitettiin paljon keski-aikana; toiset

niistä, niinkuin esim. Bernhard Klairvauxlaisen kirjoittamat,

ovat hyvin kauniita ja sisällyksensäkin puolesta eteviä. Tavaksi

tuli myöskin ylistää Jumalaa ja pyhimyksiä äidinkielellä, vaan

yhteisessä jumalanpalveluksessa ei näitä kansan sepittämiä virsiä

saatu käyttää, paitse yhtä, tuota tunnettua "Kyrie Eleison",

johon saksalaiset sanat toimitettiin. Hengellisiä äidinkielisiä

virsiä veisattiin sitä useammin muissa tilaisuuksissa, niinkuin

pyhiinvaellus-retkillä, hautausmatkoilla y.m. senkaltaisissa

juhlatiloissa. Kuvanveistotaide ja maalaustaide asettuivat nekin

nimenomaan uskonnon ja kirkon palvelukseen. Jos jo raamatun

kertomusten kuvaaminen ja hengellisten salaisuuksien maallisen

silmän nähtäviksi asettaminen on arkaluontoista ja ainakin monesti

arveluttavaa semminkin kaikkien niiden mielestä, jotka tahtovat

palvella Jumalaa "hengessä ja totuudessa", niin ilmaisee keski-ajan

rohkea hengellinen taide usein hyvinkin loukkaavalla tavalla, miten

vaarallista tämä uskonnolliselta kannalta on. Ja tältä kannalta

kaiketi on asia arvosteltava, sillä muutoin sortuu uskonto taiteen

välikappaleeksi, ja sen tarkoituksena on silloin lihallisten ihmisten

miellyttäminen, esteellisen nautinnonhimon tyydyttäminen. Keski-aika

oli tässä kohden yhtä suvaitsevainen, kuin se omantunnon vapauden ja

sekoittumattoman totuuden suhteen oli suvaitsematon. Mielikuvituksen

suomalla rajattomalla rohkeudella koristi silloinen kristikunta

komeita kirkkojaan noilla kuuluisilla kuvilla ja maalauksilla, joita

maailma vielä tänään ihailee, vaan joita kristikunta vuosisatojen

kuluessa polvistuen palveli. Mitä törkeintä aistillisuutta ja raainta

taikauskoa ilmaisivat nämä taideteokset monesti, kuten olettaa

sopiikin, kun ajattelemme, kuinka alhaisella kannalla silloisten

ihmisten uskonnollinen tieto oli. Mitä muuten tulee maalaus- ja

kivenveistotaiteesen, niin on huomattava, että niiden kukoistus

kuuluu keski-ajan kolmanteen aikakauteen. Olemme kuitenkin tahtoneet

asiasta jo tässä huomauttaa, koska jo toinen aikakausi selvään

osottaa, mihin suuntaan ajanhenki alkaa toimia.

Jota suuremman vallan ja loistavamman muodon jumalanpalveluksen

ulkomenot saavuttivat, sitä harvinaisemmaksi kävi saarna.

Silminnähtävästi ryhtyivät papit ainoastaan poikkeustilassa

selittämään Jumalan sanaa kirkkoon saapuneille ihmisille.

Jumalanpalveluksen tärkein osa oli messu-uhri, joka vihki leivän ja

viinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Salaperäisen juhlalliselta

kuuluu papin ääni, kun hän tuolla vieraalla kielellä rukoilee

kuolleitten edestä ja siunaa leivän ja viinin, laulukunnan hiljaa

veisatessa. Kun hän on päättänyt tämän toimituksen, ilmoittaa

pieni kello, että ihme, s.o. leivän ja viinin muuttuminen on

tapahtunut. Peite, joka tähän asti on estänyt kansaa näkemästä,

mitä alttarilla on, poistetaan nyt, hyvänhajuinen savu levittää

tuoksuansa kirkon kaukaisimpiin holviin, Herran ruumis ja veri

viedään juhlasaatossa seurakunnan nähtäväksi ja palveltavaksi. Ja

ihmetellen kansa polvistuu, tunteittensa valtaamana se vapisee,

jättäen mielikuvituksensa selitettäväksi uskonnon suuret salaisuudet,

Toisen alttarin luona kuiskaa joku katuvainen synnintunnustuksensa

sielunpaimenen korvaan, toisessa paikassa määrää toinen kaikkivaltias

pappi, millä tavoin jonkun muun parannusta tekevän synti on

sovitettava.

Messut olivat kahta lajia: elävien puolesta ja kuolleitten edestä.

Viimmemainitut saivat alkunsa siitä luulosta, että toiset ihmiset

kuoltuansa joutuivat _kiirastuleen_. Jolleivät nimittäin eläessään

olleet tehneet kylliksi parannusta eivätkä sovittaneet syntejään,

täytyi heidän kuoleman ja viimmeisen tuomion välillä olevassa

tuonelassa kärsiä paljon tuskia puhdistuakseen synneistänsä.

Lievittääksensä näitä heidän tuskiansa, toimitti kirkko tuon

tuostakin messuja heidän puolestaan. Miten turmiollinen tämä

käsitys oli, nähdään siitäkin, että aljettiin toimittaa muitakin

"hyviä töitä" kuolleitten hyväksi, ja kun messuista maksettiin,

tuli se luulo ennen pitkää hyvinkin yleiseksi, että rikkaan ihmisen

sukulaiset hänen kuoltuansa voivat kirkon välityksellä sovittaa

kaikki hänen syntinsä ja siten hankkia rauhan hänen kiirastulessa

tuskittelevalle sielulleen.

Kun tähän vielä lisäämme, että jumalanpalveluksen pienimmillekin

sivuseikoille, papin puvulle, kirkon astioille, oville ja seinille,

sanalla sanoen kaikelle, jota silmä näki ja korva kuuli tässä

kirjavassa monenkaltaisuudessa, omistettiin joku muka hengellinen,

salaperäisesti syvä merkitys, jota sitten mielikuvitus ja taikausko

kilvan selittelivät, sekä että joskus kirkoissakin toimitettiin noita

uskonnollisia näytelmiä, johon keski-aika oli niin taipuvainen,

olemme viitanneet ainakin uskonnollisen katsantotavan ja

jumalanpalveluksen pääpiirteisin, jommoisina nämä jo kahdennentoista

vuosisadan kuluessa ilmaantuivat.

Haikein sydämmin muistelemme tässä vanhan kirkon yksinkertaista

jumalanpalvelusta ja sen syvää hengellistä elämää. Kauas on kirkko

eksynyt raamatun osottamalta tieltä, röyhkeästi on turmelus astunut

kaikkein pyhimpään. Ei riitä tuo ulkonainen loisto, joka silmiämme

häikäsee keski-ajan komeissa kirkoissa, salaamaan sitä totuutta, että

Henki on poistunut seurakunnasta. Mutta syy siihen, ettei vanhurskaan

Jumalan lopullinen tuomio vielä kohtaa kristikuntaa, vaikka Hän vihaa

semmoisia epäjumalisia juhlia ja uhria, on se, että tuossa eksyneessä

laumassa, jota sudet raatelevat maailman korvessa, löytyy monta,

monta, jotka Hän vielä tuntee omiksensa.