Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.
Kuulkaa Herran sanaa te, jotka Hänen sanaansa pelkäätte; teidän
veljenne, jotka teitä vihasivat, ja erittivät teidän heistänsä
minun nimeni tähden, he sanovat: olkoon Herra ylistetty! vaan
ilmaantukoon Hän teidän iloonne; mutta heidän pitää häpiään
tuleman. Jes. 66: 3.
Olemme nähneet, miten paavien hallitsema kirkko yhä arveluttavammassa
määrässä mukaantui ihmisten laatimain sääntöjen mukaan. Hengelliseen
uneen uupunut kristikunta harjaantui vähitellen tyytymään tuohon
ulkonaiseen pyhyyteen, jonka lohdutuksena oli maallisesti
mahtavan kirkon suosio. Mutta vaikka kaikki näyttää tyyneeltä,
vaikka paavikunnan ies painaa ihmisten hartioilla niin raskaana,
että vapautuminen tuntuu miltei mahdottomalta, ei vapauteen
luotu ihmishenki kuitenkaan voi taipua tuohon kirkon vaatimaan
ehdottomaan kuuliaisuuteen, vaan jo varhain huomaamme vapautumisen
pyrinnöltä. Ne ennustavat uutta aikaa kristikunnalle, vaikka niiden
edustajat monesti eksyvät arveluttaville harhateille. Omantunnon
oikeus on Jumalan määräämä oikeus, eivätkä riitä ihmisvoimat sitä
masentamaan. Kaikkina aikoina on tämä totuus nähtävänä, vaikka
se tietysti erinkaltaisissa olosuhteissa ilmaantuu eri tavoin.
Jo ennen olemme nähneet, miten puhtaamman hengellisen elämän
tarve sekä tyytymättömyys vallitseviin oloihin siellä täällä
herätti ihmisiä vastustamaan kirkkoa. Kahdennentoista vuosisadan
kuluessa ilmaantui tämä vastarinta paitse yksityisten henkilöiden
esiintymisessä myöskin muutamissa lahkoissa, jotka olivat omiansa
herättämään suurta huomiota. Älkäämme kuitenkaan olettako näiden
lahkojen aina edustaneen totuuden jaloa taistelua kirkon väärää
oppia ja sen jäsenten turmelusta vastaan. Päinvastoin sortuivat
ne monesti arveluttaviinkin erehdyksiin ja muodostuivat usein
tosi kristillisyyden irvikuviksi, kuinka he sitten ylpeytensä
pettäminä kerskasivatkin ylönluonnollisesta valosta ja viisaudesta,
joka heitä muka elähytti. Mutta semmoisinakin ovat ne suuresta
merkityksestä kirkon kehkeymiselle, sillä ne ovat olleet tuomiona
tuolle elävältä kuolleelle kristikunnalle, pakottaen kaikkia, jotka
eivät vielä kokonaan olleet antauneet unen valtaan, "ajattelemaan
mitä heidän rauhaansa sopi." Näissäkin eksytyksissä ja häiriöissä
huomaamme Jumalan viisaat neuvot, ja jota vaarallisemmille teille
lihallisen mielen synnyttämät lahkot joutuivat, sitä likempänä oli
totuuden Henki silloinkin kaikkia niitä, jotka Hänelle sydämmensä
avasivat. Kuinka usein nähdään kirkkohistoriassa, että Jumalan
valtakunnan kunnia loistaa kirkkaana juuri synkimmän pimeyden
läheisyydessä! Kuolleessa, ulkomuotoihin jähmettyneessä itäisessä
kirkossakin ilmaantui yhdennentoista vuosisadan loppupuolella eräs
lahko, jonka edustajat ankarasti moittivat kirkkoa, vaikkeivät
julkisesti uskaltaneet sitä tehdä. He ovat tunnetut nimellä
_Bogomilit_. Muistuttaen itäisen kirkon vanhoista harhaopeista,
niinkuin Gnostisismistä, Montanuslaisuudesta y.m., opettivat
he, että _Kristus_, "Jumalan toinen poika," valeruumiissa tuli
maailmaan vapahtamaan ihmisiä synnin vallasta, johon nämä Jumalan
langenneen pojan _Satanaelin_ vaikutuksesta olivat joutuneet.
Erottuaan valeruumiistaan, astui Kristus taivaasen, josta hän Pyhän
Hengen kautta vaikuttaa maailmassa, kooten itsellensä langenneesta
ihmissuvusta pienen joukon _henki-ihmisiä_, joita hän valmistaa
pääsemään korkeimman Jumalan yhteyteen. Kirkon toimittama kaste oli
heistä arvoton. He hyväksyivät ainoastaan _n.s. henkikasteen_, jonka
he toimittivat laskemalla kätensä kastettavan pään päälle. Inhoen
katoolista kirkkoa, hylkäsivät Bogomilit kuvien ja pyhäinjäännösten
palvelemisen, vastustivat avioliittoa ja vaativat ankaraa lihan
kidutusta. -- Kauan toimivat Bogomilit hiljaisuudessa, etenkin
Trakiassa ja Vähässä-Aasiassa kirkon heistä tietämättä, kunnes he
huomattiin. Kirkko ryhtyi heti ankariin toimiin masentaaksensa
tätä lahkoa: heitä suljettiin vankiloihin, karkotettiin maanpakoon
tahi väijyttiin muulla tavoin, ja heidän johtajansa _Basilius_
kuoli roviolla Konstantinopolissa v. 1119. Vielä kolmannellatoista
vuosisadalla löytyi heitä kuitenkin siellä täällä itämaissa.
Likeistä sukua Bogomilein kanssa olivat ne harhaoppiset lahkot,
jotka kahdennellatoista vuosisadalla _Katharein_ [Nimi johtuu
kreikkalaisesta sanasta, joka merkitsee puhdas.] nimellä esiintyivät
länsimaissa. Nämä muodostivat yhdistyksiä Etelä-Franskassa,
Espanjassa, Italiassa, vieläpä Saksassa ja Englannissakin. Heidän
oppinsa, joka perustui Gnostikkojen katsantotapaan, pukeutui
monenkaltaisiin muotoihin, keksien jos kuinka monta totuuden tieltä
kauvas johtavaa harhapolkua. Hyödytöntä olisi luetella näitä
eksytyksiä, etenkin koska samankaltaisista ennen on kerrottu, jota
paitse ne eivät suinkaan ole omiaan ylentämään mieltämme, vaan
päinvastoin. Painavin ja kristikunnan kehitykselle tärkein totuus,
joka on havaittavana Katharein opissa, on heidän väitteensä,
että kirkko on turmeltunut eikä semmoisena voi olla Kristuksen
seurakunta. Kerskaten puhtaudestaan ja pitäen itseään Herran
ainoana seurakuntana, tahtoivat he uudistaa alkuperäistä, puhdasta
kristinuskoa, jonka sanoivat kirkon turmelleen. Jaloa on aikana,
jolloin kaikki ehdottomasti tottelivat maallisesti mahtavaa kirkkoa,
omantunnon vaatimana uskaltaa iskeä sen mätähaavoihin, tahtoa
panna maallisen onnensa alttiiksi totuuden tähden, mutta Katharit
eivät ammentaneet viisautta Jumalan sanasta, vaan noudattivat
oman lihallisen mielensä ohjeita, ja sentähden he eksyivät mitä
arveluttavimmille teille, joilla heidän hyvät tarkoituksensa eivät
voineet tuottaa kuin pahoja hedelmiä. Heidän ankara kirkonkurinsa,
jossa dualistinen periaate kaikkialla ilmenee, ei voinut estää
heitä eksymästä yhä vaarallisempiin erehdyksiin kristinuskon
päätotuuksien suhteen, ja hengellinen ylpeys painoi leimansa heidän
lahkoihinsa todistukseksi, etteivät he suinkaan, kuten luulivat,
edustaneet Herran tosi seurakuntaa maan päällä. Hekin puhuivat paljon
henkikasteesta, vaan kaikki todistaa, etteivät aavistaneetkaan, mikä
tämä kaste on.
Opettavaa on nähdä, miten kirkon turmelus ja sen puutteet
kaikkina aikoina jossain määrin ilmaantuvat niissä harhaoppisissa
lahkoissakin, joissa eksyneet ihmiset koettavat löytää mitä tuo
kuolematon henki kaipaa. Todisteena on kahdennentoista vuosisadan
lahkotkin, miten kauas useimmat heistä sitten ovatkin eksyneet
raamatun raittiin sanan osottamalta tieltä. Apostoli todistaa: "ei
kukaan taida kutsua Jesusta Herraksi paitse Pyhän Hengen kautta."
Pimeydessä on jokainen, jolla ei ole tätä Henkeä, luulouskon
pettämänä hän haparoitsee sinne tänne, tietämättä mikä on totuus.
Vieraantunut oli kristikunta Jumalan Pyhälle Hengelle, joka sitä
menneinä aikoina niin voimallisesti elähytti, että pakanatkin
ihmetellen kunnioittivat Jesuksen tunnustajia. Itse saarnakin oli
miltei kokonaan unohtanut Helluntaipäivän ihmeen. Henki oli salattu
seurakunnalta, Hän ei saanut vaikuttaa, kuin siellä täällä niissä
harvoissa, jotka, ollen totuudesta, Hänelle sydämmensä avasivat.
Mutta totuuden kaipuu tuntui itse noina öisinä hetkinä unessakin, ja
tämä kaipuu, joka oli pyhän Hengen työtä sekin, sai sokeatkin ihmiset
ainakin aavistamaan mikä puuttui. Vaan kun ei Henki saa työtänsä
jatkaa, käyttää sielunvihollinen tilaisuutta, luoden valekuvan tuon
kaivatun totuuden sijaan. Lahkojen historia on tässäkin suhteessa
varoittavan opettava. Ei Henkeä kukaan saa perustamalla eriseuroja
ja antaumalla lahkojen valtaan; se vain pääsee tämän Hengen
osallisuuteen, joka rukoillen Häntä etsii ja kuuliaisena Herran
kuljetukselle Häntä vartoen halajaa. Herran herättäminä alkoivat
ihmiset kahdennellatoista vuosisadalla ikävöidä Hänen Henkeänsä
ja tästä Hengestä utellen puhua, mutta kun he ryhtyivät lahkoja
perustamaan, ollaksensa "henki-ihmisiä," poikkesivat he jo oikealta
tieltä ja kadottivat mitä he etsivät, sillä "ei Jumalan valtakunta
tule niin, että se taitaisiin nähdä."
Kuinka taipuvainen aika muutoin oli käsittelemään oppia Pyhästä
Hengestä, todistaa sekin seikka, että muutamat oppineetkin perustivat
lahkon, joka kirkkohistoriassa on tunnettu nimellä _Pyhän Hengen
lahko_ ja jonka opin pääkohtana juuri tämä kysymys oli. Parisin
yliopiston teologit _Amalarik Benasta_ ja _David Dinantosta_
julistivat nimittäin sitä panteismiin perustuvaa villioppia, että
Jumala kaikkina aikoina on ilmaantunut ihmisissä. Niin oli Isä
ilmoittanut itsensä Abrahamissa, ja Uuden Testamentin aikana Jumalan
Poika Kristuksessa. Nyt -- niin he opettivat -- on jumalallisen
ilmestyksen kolmas aikakausi, jolloin Pyhä Henki on tullut lihaksi.
Ennen oli Jumala ilmaantunut ainoastaan muutamissa harvoissa, nyt on
suuri käänne tapahtunut, nyt on Hänen Henkensä kaikissa uskovaisissa.
Perustuen tähän väitteesen hylkäsi lahko armonvälikappaleet ja kaiken
ulkonaisesti järjestetyn jumalanpalveluksen. Paavia pitivät he
Antikristuksena, kirkon he kutsuivat Babeliksi. -- Amalarikin täytyi
vähää ennen kuolemaansa (1204) peruuttaa vaaralliset väitteensä,
mutta lahkon toinen perustaja yllämainittu David Dinantosta, jatkoi
hänen tointansa yhä hurjemmalla innolla, kooten ympärilleen melkoisen
joukon lahkolaisia. V. 1209 tuomitsi Pariisiin kokoontunut synodi
Amalarikin opin harhaopiksi, ja tämän jälkeen joutui "Pyhän Hengen
lahko" vainon alaiseksi, joka sen ennen pitkää kerrassaan hävitti.
Samaan aikaan, jolloin keski-ajan kirkko alkoi saada
opinjärjestelmänsä valmiiksi ja harhaoppiset lahkot turhaan
taistelivat kristikunnan turmelusta vastaan, astui näyttämölle eräs
maallikko, p. raamattu kädessä, elävää uskoa säteilevin silmin,
taistellaksensa hänkin Jumalan valtakunnan puolesta, Tämä mies oli
_Pietari Valdus_. Hän oli menestyksellä harjoittanut kauppiaan
ammattia Lyonin kaupungissa, kunnes hänessä v. 1170 yhtäkkiä heräsi
elämän ja kuoleman painava kysymys. Syyksi sanovat toiset erään
hänen ystävänsä äkillisen kuoleman, toiset väittävät hänen heränneen
suruttomuudenunesta kuullessaan saarnaa rikkaasta nuorukaisesta.
Oli miten olikaan, Valdus päätti myydä kaiken omaisuutensa,
lahjottaa rahat köyhille ja uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan
palvelukseen. Haikein sydämmin näki hän kirkon turmeluksen, papiston
epäsiveellisyys ja kykenemättömyys koski häneen syvästi, ja hän
alkoi Lyonissa saarnata evankeliumia. Ei ollut hänen sanansa tuota
pintapuolista, kurjaan tekopyhyyteen kehottavaa ja ihmissääntöihin
perustuvaa oppia, jota siihen aikaan kirkon saarnatuoleilta
julistettiin, eikä siinä kuulunut lahkolaisten kiihkoisia,
harhateille eksyttäviä yllytyksiä: Valdus ammensi p. raamatun
kirkkaasta lähteestä, hän puhui siitä parannuksesta, joka Jumalalle
kelpaa, ja uskosta Jesukseen Kristukseen, jonka hän tunsi ainoana
välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Ja voimallinen oli hänen
saarnansa vaikutus, se herätti lukemattomia synnin unesta elävää
Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. Levottomina katselivat
nuo suruttomat papit, joiden pettäminä sokeat ihmisraukat siihen asti
nöyrinä olivat nukkuneet hengellisen välinpitämättömyyden kamalaa
unta, miten Valduksen kuuliakunta päivä päivältä karttui ja heidän
oma maineensa väheni, vieläpä oli joutua kokonaan häpeään. Valdus
kehotti sanankuulijoitaan tutkimaan kirjojen kirjaa, eikä aikaakaan,
niin löytyi heidän keskuudessaan raamatunkäännöksiä kansan omalla
kielellä, niin että jokainen Herran omasta sanasta itse sai tutkia,
millainen hänen uskonsa perustus oli sekä tämän sanan valossa
arvostella kirkon tilaa. Ihmeteltävän nopeasti oppivat Valduslaiset
lukemaan ja kirjoittamaankin, ja tuon tuostakin toimittivat he
muitakin evankelisen hengen elähyttämiä pieniä kirjoja herätykseksi
ja lohdutukseksi niille, jotka Herraa etsivät. Se on kevään
salaisuus, että muutamat lämpöiset päivät saavat laaksot kukkimaan
ja nurmet viheriöitsemään. Ne kevätpäivät, joista tässä on kysymys,
saivat suuria aikaan, sillä niitä valaisi armonaurinko Jesus Kristus.
Alussa rajoittivat Valduslaiset vaikutuksensa Lyoniin. Kaupungin
arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, mutta he vastasivat: "enemmän
tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä," eivätkä pelänneet uhkauksia. Kun
he sitten saman arkkipiispan toimesta karkoitettiin kaupungista,
siirtyivät he maaseudulle jatkaen voittoretkeään, joka ennen pitkää
oli hämmästyttävä koko katolista kirkkoa. Kun Aleksanteri III v.
1179 Roomassa piti kolmannen lateraanikokouksen, josta ennen on
kerrottu, esitettiin hänelle kaksi kirjaa, jotka ennustivat perikatoa
koko keski-ajan paavikunnalle, nim. kaksi Valdulaisten toimittamaa
franskalaista raamatunkäännöstä, jolle nämä pyysivät vahvistusta.
Tämäkin seikka todistaa selvään, etteivät nämä evankeliumin
julistajat tahtoneet erota kirkosta, vaikka tietysti kysymys ei
voinut muuten kuin erolla päättyä. Mutta tämä ei ollut Valduslaisten
syy, vaan kirkon, joka maailmallisen mielensä ja ylpeytensä pettämänä
pakkokeinoilla luuli voivansa sammuttaa kaiken tosi valon, tukehuttaa
kaiken hengellisen elämän. Lateraanikokous ei suostunut Valduslaisten
pyyntöön; eräs pappi lausui: "he esiintyvät nyt nöyrinä, mutta jos
annamme heidän rauhassa toimia, niin he vielä karkoittavat meidät."
Mikä kurjan voimaton arvostelu niistä, jotka eivät pyytäneet kuin
saada viljellä Jumalan sanaa ja elää sen mukaan! Turhaan koetti
kirkko Valduslaisilta sammuttaa Jumalan sanan valon; eivät kiellot,
eivät vaivatkaan voineet tätä aarretta heiltä riistää. Ja turhaan
koetettiin heille näyttää toteen, että muka olivat väärässä. He
olivat löytäneet totuuden sanan ja turvallisesti he siihen ainoaan
luottivat, todistaen raamatusta: "se on Jumalan sana, sielun
pelastus, isoovain ravinto, uskollisten opetus, särjettyin lohdutus;
kun luemme raamattua, niin Jumala meille itse puhuu." Mutta jota
laajimmissa piireissä Valduslaiset, tottelematta kirkon kieltoa,
levittivät evankeliumia kansassa, sitä kiivaammin vastustivat heitä
papit. Epäilemättä oli tämän vihan pääsyynä se, että Valduslaiset,
terottaen sanankuulijoihinsa apostolisen aikakauden tapoja, vaativat
ihmisiä luopumaan maailman ylellisyydestä ja turhista menoista,
kuolemaan synnille ja elämään vanhurskaudelle. Tämmöistä saarnaa ei
suruton maailma voi kuulla, eikä ollut kahdennentoista vuosisadan
papisto, joka ylpeänä kilpaili maailman mahtavain kanssa loistossa
ja prameudessa, altis luopumaan suurista maallisista eduistaan
elääksensä apostolein tapaan köyhänä ja maailman silmissä halpana.
Tuon tuostakin toimitettiin valituksia Roomaan, kunnes paavi _Lucius
III Veronan_ kirkolliskokouksessa julisti Valduslaiset pannaan (1184).
Valduslaiset hajosivat nyt Rhein-laaksoon, Italiaan, Espanjaan y.m.
Valduksen sanotaan saapuneen Böhmiin ja siellä kuolleen Herran kiitos
huulillaan v. 1179. Minne vain nämä keskiajan ensimmäiset evankeliset
saarnaajat saapuivat, siellä syttyi monessa sydämmessä ijankaikkisen
elämän valo. Siitä ajasta alkaen, jolloin kirkko sulki heidät
yhteydestään, koettivat he muodostaa pientä itsenäisiä uskonnollisia
yhdistyksiä, vaikka tämä tietysti niiden vainojen tähden, joiden
alaisiksi he ennen pitkää joutuivat, oli hyvinkin vaikeata. Nämä
yhdistykset saavuttivat kaikkialla kunnioitusta; vihollisetkin
kiittivät monesti Valdulaisten kristillistä perhe-elämää ja
nuhteetonta vaellusta. "Ei sitä kaupunkia taideta peittää, joka
vuorella on."
Mitään tarkkaan määrättyä opinjärjestelmää eivät Valduslaiset
tietysti voineet luoda. Kuvataksemme heidän opetustapaansa, kokoamme
tähän lyhennetyssä muodossa muutamia heidän saarnoissaan käyttämiään
lempilauseita:
"Roomalainen kirkko ei ole Kristuksen kirkko, vaan kaikkien
eksytysten äiti; paavi ei ole Kristuksen sijainen. Uskovain
kastettujen seurakunnalla on korkein valta. Te katolilaiset kiellätte
hurskaita maallikoita saarnaamasta, vaikka vanhimman kirkon
aikana sekä papit että maallikot opettivat. Teidän pappinne ovat
fariseusten ja kirjanoppineiden kaltaiset, teidän kirkollismenonne
villityksiä täynnä. Pyhiinvaellukset, paastoomiset, messut kuolleiden
puolesta, pyhimysten palvelemiset eivät tuota autuutta, vaan ne
ovat keksityt papiston eduksi. Parannus vain ja tosi usko saattavat
autuaaksi. Kiirastulta ei löydy, lapsenkaste ei semmoisena auta
ketään, leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi
Herran ehtoollisessa. Toimittaessanne loistavaa jumalanpalvelusta
ja laatiessanne tarkkoja sääntöjä kristittyjen noudatettaviksi,
jätätte sydämmen pyhityksen sikseen. Yhtä hyvin voi rukoilla
taivasalla tahi tallissa kuin kirkossa, sillä tosi kirkko ei ole
kivestä, vaan se on pyhäin ihmisten yhteys. Kaikki erehdyksenne
vuotavat siitä, ettette yksinomaan turvaa raamattuun. Ainoastaan mitä
raamatussa löytyy, se kuuluu uskoon; vaan te vetoatte suullisiin
kertomuksiin ja kaikellaisiin taruihin. Sentähden me luovumme teistä,
opettaen että uusisyntyminen tapahtuu ainoastaan uskon kautta ja
että synnit uskovaisille annetaan anteeksi Jesuksen Kristuksen
kautta. Hän on ainoa välittäjä, Häneen ainoaan me turvaamme. Kun
niin teemme, tulee oikea kuri ja siveellisyys itsestään, rauha
säilyy, emme Hänen yhteydessään ollen rakasta maailmaa, laiskuus
pakenee, sydän puhdistuu; Hänen seuraamisessa me ristiinnaulitsemme
lihamme, kartamme pahoja seuroja ja joutavia, syntisiä huveja,
opimme armeliaisuutta harjoittamaan, nöyrinä kärsimään ja totuutta
rakastamaan."
Tähän tapaan todistivat Valduslaiset ristiinnaulitusta Herrasta,
kahdennentoista vuosisadan pimeinä hetkinä. Mikä ihmeellinen valo,
mikä ihmeellinen herätyssaarna! Joko seisomme uskonpuhdistuksen
kynnyksellä, joko nousee uuden ajan aurinko, poistaen keski-ajan
sumut? Ei, pitkä on matka vielä ja pimeä tie! Ei ole aika
vielä kypsynyt. Valo, jonka tässä näemme, ennustaa keski-ajan
marttyyriaikaa, ja semmoisina aikoina välkkyy totuus aina kirkkaana.