Kaikki minun puheeni ovat oikeat: ei ole siinä mitään petosta eli
vääryyttä;
Ne kaikki ovat selkeät niille, jotka niitä ymmärtävät, ja oikeat
niille, jotka taidon löytävät. San. l. 8: 8-9.
Nähtyämme kristinuskon himmeän aamukoiton Suomessa, palajamme jälleen
silmäilemään Jumalan valtakunnan vaiheita Euroopan sivistysmaissa.
Miten erinkaltaista on näköala! Jo aikoja sitten kukistetut ovat
täällä pakanuuden muistomerkit kaikkialla: kirkko yksin hallitsee,
ja ihmiset noudattavat nöyrästi sen käskyjä. Vaan turmeltunut
on tämä kirkko, yhä suuremmassa määrässä se eksyy Jumalan sanan
osottamalta tieltä. Ei siinä kylliksi, että paavin ja muun papiston
kasvava maallinen valta sekä tuo tämän maailman mukainen kirkollinen
hallitus painaa vieraan leiman Herran seurakunnan ulkomuotoon: kirkon
oppikin eksyy eksymistään, salaten ihmisiltä pelastuksen tien.
Viimmemainitun paheen syynä on epäilemättä ainakin suuressa määrässä
tuo keski-ajan oppimattomuus ja alhainen sivistys, joka estää
ihmisiä perusteellisesti tutkimasta ja tehokkaasti vastustamasta
kirkon traditsioonin erehdyksiä. Nekin harvat henkilöt, jotka tähän
aikaan uskonnollisten kysymysten suhteen pyrkivät päästä totuutta
käsittämään ja omistamaan, olivat arveluttavan suuressa määrässä
ajanhengen orjia. Ei kiellä kukaan mystikkojen ja skolastikkojen
suurta merkitystä kirkon kehkeymisen historiassa, mutta kuinka
paljon hyvää he ovatkin toimittaneet, on moni arveluttava erehdyskin
juuri heidän kautta juurtunut kristikunnan katsantotapaan ja kirkon
oppiin. Paitse ennen mainittuja skolastikkoja ja mystikkoja esiintyy
kahdennellatoista vuosisadalla muitakin heidän hengenheimolaisiaan,
joista tässä muutamat mainittakoot.
Kun Abailardin loistavat luennot alkoivat himmentää tuon ennen
kuuluisan Vilhelm Champeauxlaisen mainetta, vetäytyi tämä Pariisin
läheisyydessä olevaan _p. Viktor_ nimiseen kappeliin, missä hän
perusti koulun. Tämä luostarintapainen opinahjo, joka on tunnettu
nimellä _p. Viktorin koulu_, saavutti ennen pitkää suuren maineen.
Sinne tulvasi oppilaita läheltä ja kaukaa, ja etenkin Englannissa
pidettiin sitä suuressa arvossa. Sen kuuluisin edustaja oli _Hugo_
(k. 1144). Hän oli syntyperältään saksilainen ja ryhtyi ensimmäisenä
germanilaisesta kansanheimosta keski-ajan tieteelliseen työhön, jota
siihen saakka yksinomaan romanilaiset kansat olivat edustaneet.
Pian kohosi hän oppilaan alhaisesta asemasta opettajaksi, vaan
luostarin johtajaksi ei hän milloinkaan päässyt. P. Viktorin Hugo on
keski-ajan kuuluisimpia mystikkoja. Hänelle omistettiin kunnianimi
"toinen Augustinus." Tämän miehen povessa sykkii harras sydän,
jossa keski-aikainen usko vaikutti suuria. Hänen ovat nuo syvät
sanat: "me tunnemme Jumalan samassa määrässä kuin Häntä rakastamme;
jokainen älyää niin paljon totuudesta, kuin hän itse on totuus." Hugo
koetti yhdistää skolastisuuden oppia ja järjellisyyttä mystisismin
syvämietteisyyteen ja sydämmen elävään uskoon Jumalaan. Hänen
sivistyksensä oli hyvin monipuolinen, vaan se ei eksyttänyt häntä
uskon salaisesta, järjelle käsittämättömästä yhteydestä Herran
kanssa. Se vain esti häntä antautumasta tunteitten ja mielikuvituksen
valtaan, jonka orjina myöhemmän ajan mystikot niin monesti suistuivat
kauas tuon raittiin, p. raamatun mukaisen uskon tieltä. "Jos näet,
niin se ei ole uskoa," oli hänen lempilauseensa. Mystikkojen tapaan
puhuu Hugokin ihmisten erinkaltaisista kyvyistä, erottaen toisistaan
"aistillisen silmän," jolla näemme ulkopuolellamme olevat esineet,
"järjen silmän," joka näkee mitä meissä on, sekä "miettimisen
silmän," jolla pääsemme jumalalliset asiat käsittämään; mutta ollen
Augustinuksen oppilas, ei hän itseltään salaa sitä totuutta, että
itse tuo "miettimisenkin silmä" on synnin himmentämä ja turmelema
eikä siis erehtymätön. Ennenkuin ihminen voi päästä varmaan tietoon
Jumalasta, on hänen _uskossa_ edistyminen. Usko on Hugon käsityksen
mukaan välittävä aste horjuvan luulon ja varman tiedon välillä. Että
skolastisuus on vaikuttanut häneen, se ilmaantuu muun ohessa myöskin
siinä, että hän on hyvin taipuvainen jaoittelemaan käyttämiään
käsitteitä alaluokkiin, joita hän sitten käyttää merkitsemään
käsitteiden eri asteita. Siitä riippuu hänen määräämänsä erehdyttävä
erotus _luulon, uskon_ ja _varman_ vakuutuksen välillä, joka häneltä
monesti himmentää tosi uskon oikean luonteen. -- P. Viktorin Hugo
oli aikansa lapsi hänkin, mutta yksi niitä, joissa keski-aika
voimallisesti viittaa totuuden kaivattuun valoon. Hänen monista
teoksistaan mainitsemme tässä ainoastaan tuon hänen nerokkaan ja
syvämietteisen kirjansa _"Sielun pantista."_
Samaan suuntaan kuin Hugo työskenteli p, Viktorin toinen kuuluisa
edustaja _Rikhard_. Hän pääsi v. 1160 luostarinsa johtajaksi ja
hoiti tätä virkaa kuolemaansa asti v. 1173. Hänenkin ainoa ilonsa
olivat miettimisen hiljaiset hetket. Ihmisen suurin autuus -- niin
opetti Rikhard -- on siinä, että hänen henkensä kokonaan sulaa yhteen
Jumalan hengen kanssa, niin että Jumalan rauha käsittää kaiken hänen
miettimisensä, tahtomisensa ja pyrkimisensä. Tähän onnelliseen tilaan
päästäksemme täytyy meidän puhdistaa henkemme peili, jotta Jumalan
kuva siinä näkyisi. Vaan tämä ei onnistu, ellemme pakene maailman
saastaisista ja meluavista oloista, sillä ainoastaan yksinäisyydessä
voimme luoda silmämme omaan itseemme ja puhdistua syntisistä himoista.
Näissä mietteissä ilmenee terveellinen totuus, huomattava etenkin
aikana, jolloin ihmiset luulivat saavuttavansa Jumalan suosion
noudattamalla ulko-elämää koskevia sääntöjä. Kaiken haaveksimisen
ja erehdyksen uhallakin virittivät mystikot paljon tosivaloa
hedelmättömiin sääntöihin jähmettyvään kirkkoon, estäen hengellistä
elämää kokonaan kuolemasta yön pitkinä, kylminä hetkinä. Ellei heitä
olisi löytynyt, olisi skolastikkojen järjenmukainen uskonto ennen
pitkää tukehuttanut kaiken hengellisen elämän, joka oli kirkon
uudistumisen tärkein ehto silloin, niinkuin aina muulloinkin.
Ihmeellinen on Herran kuljetus, käsittämättömän viisaat Hänen
neuvonsa pimeimpinäkin aikoina!
Silmäillessämme kahdennentoista vuosisadan tieteellisiä pyrinnöltä,
vaatii huomiotamme etenkin Pariisin piispa _Pietari Lombardus_
(k. 1164). Hän oli köyhän miehen poika Novaran kaupungista ja
sai kasvatuksensa p. Viktorissa. Lempeällä ja vaatimattomalla
luonteellaan, ahkeruudellaan ja suurella kyvyllään saavutti hän
jo varhain monta ystävää, ja perehdyttyään opintoihin aikoi hän
tuolla väsymättömällä innolla ja uutteruudella, jolla keskiajan
tiedemiehet voittivat niin monet esteet, sepittää mainiota teostaan
_"Libri IV sententiarum"_ (neljä mietelmisen kirjaa), joka on
keski-ajan tärkeimpiä kirjallisia tuotteita. Skolastikkojen tapaan
koettaa Lombardus yhdistää kirkon ja raamatun oppia. Kirjansa
tarkoituksen sanoo hän olevan uskon suojelemisen lihallisten ihmisten
erehdyksiltä. Se saavutti ennen pitkää tavattoman suuren maineen ja
sitä käytettiin sitten koko keski-aikana oppikirjana uskonnossa.
Lombardus tukee väitteensä raamatun ja kirkon opin todistuksilla,
jotka hänestä ovat yhdenarvoiset. Hän antautui ajanhengen
uskolliseksi palvelijaksi, puolustaen yhtä hartaasti kaikkia noita
arveluttavia erehdyksiä, joihin silloisen kirkon oppi oli takertunut,
kuin niitä totuuksia, joita tämä oppi vielä kaiken turmeluksen
uhallakin sisälsi. Varsinaisen, mystisyydestä eronneen skolastisuuden
perustajana on hän luonut opinjärjestelmän, jonka pettävälle
perustukselle hänen jälkeiset hengenheimolaiset sittemmin rakensivat
nuo ulkonäöltään komeat tieteelliset järjestelmänsä, joiden tukemana
kirkon horjuva oppi pitkät ajat vallitsi sivistyneidenkin ihmisten
omattunnot. Missä määrässä Pietari Lombardus on vastauksen alainen
niistä erehdyksistä, joiden puolustajaksi ja kehittäjäksi hän
antautui, sen tietää yksin Herra, sydänten tutkija, kaikkitietävä,
vanhurskas tuomari.
Alussa vastustettiin Lombarduksen mietteitä, vaan jo seuraavan
vuosisadan alussa pääsivät ne, kuten vasta saamme nähdä, ehdottomasti
voitolle. Hänen vastustajistaan mainittakoon p. Viktorin johtaja
_Valter_ (k. noin 1180), joka Rikhardin kuoltua sai hänen virkansa.
Tulisella innolla kirjoitti hän skolastisuuden erehdyksiä vastaan,
moittien yhtä rohkeasti kunnioitettua Lombardusta, kuin harhaoppisena
pidettyä Abailardia.
Samaan aikaan kuin nämä miehet käsittelivät kirkon oppia ja
uskonnon syviä salaisuuksia, kuului kristikunnassa etenkin yksi
ääni, joka ei suinkaan ole suotta kaikunut, miten vähäpätöisiltä
sen vaikutukset sitten monen mielestä tuntunevatkin. Se on kyllä
vaatimattoman naisen ääni, joka ei suinkaan tahdo herättää suurta
melua, mutta puhdasta ja ihmeen syvää on sen kaiku. Tarkoitamme
_Eibingenin_ naisluostarin johtajatarta, "pyhää" _Hildegardia_. Jo
lapsena jätettiin hän tätinsä kasvatettavaksi, joka oli naisluostarin
johtajattarena. Hildegard mieltyi luostarin hiljaiseen, Jumalalle
pyhitettyyn elämään ja päätti ruveta nunnaksi. Tätinsä kuoltua
v. 1148 lähti hän yhdentoista benediktiniläis-nunnan seuraamana
Bingeniin, missä hän perusti yllämainitun luostarin, jota hän
sitten erinomaisella taidolla ja kristillisellä viisaudella johti
kuolemaansa asti (v. 1179). Hän on kuuluisa etenkin lausumistaan
ennustuksista kirkon tulevaisuudesta. Ihmeen selvästi näkee tämän
jalon naisen kirkas silmä, miten turmeltunut kirkko on, eikä hän
pelkää tätä totuutta julki lausua. Mutta yhtä ihmeteltävä on hänen
horjumaton luottamuksensa kirkon tulevaisuuden suhteen, vaikka hän
tuon tuostakin varoittaen puhuu niistä kovista koetuksista, joiden
alaiseksi sen täytyy joutua. Näistä koetuksista -- niin hän ennustaa
-- on Herran seurakunta astuva esille puhtaampana ja jalompana, kun
uusi, valoisampi aika koittaa. Ja etteivät hänen mietteensä olleet
vain haaveksivan mielikuvituksen tuloksia, sitä todistavat semminkin
hänen noille uteliaille ihmisille, jotka häneltä etsivät tyydytystä
taikauskolleen, antamansa neuvot. Hildegard kehotti heitä nim.
tutkimaan p. raamattua, josta kaikki tosi viisaus valuu. Itse oli hän
paljon lukenut tuota kirjojen kirjaa, sen valossa oli hän löytänyt
_Kristuksen. Hänen_ luoksensa, joka on ainoa välittäjä Jumalan ja
ihmisten välillä, kehotti hän ihmisiä rientämään, jotta he saisivat
sen rauhan, jota ei kukaan muu antaa voi. Vaikka Hildegard tarkkaan
noudatti luostarin sääntöjä, ei hän eksynyt tyytymään noihin hyviin
töihin, joiden sannalle senaikuiset ihmiset perustivat ijankaikkisen
elämän toivon. Hänen turvansa oli Jesus Kristus, ja tällä kalliolla
tahtoi hän _uskossa_ kilvoitella loppuun asti.
Hildegard oli kirjevaihdossa etevimpäin tiedemiesten ja ruhtinasten
kanssa, ja hänen syvät sanansa herättivät huomiota kaikkialla.
Bernhard Klairvauxlainen piti häntä erinomaisessa kunniassa; hänen
ehdotuksestaan julisti paavi Trierin kokouksessa (1147) Hildegardin
profetissaksi. Mutta paremman muistopatsaan on kirkkohistoria hänelle
pystyttänyt, kun se todistaa hänen kannattaneen niitä horjumattomia
totuuksia, joiden helmasta uskonpuhdistuksen kirkas aurinko nousi.