Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.
-- kaikki kuin maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja
elämän koreus, ei se ole Isästä, vaan se on maailmasta.
Ja maailma katoo ja hänen himonsa; mutta joka tekee Jumalan
tahdon, se pysyy ijankaikkisesti. 1 Joh. 2: 16-17.
Keski-ajan toinen aikakausi on paavikunnan mahtavuuden aika, emmekä
voi käsittää tämän aikakauden kirkkoa ottamatta huomioon, miten
"Pietarin jälkeiset" vuosi vuodelta anastivat itselleen yhä suurempaa
valtaa. Täydellinen kertomus sen pitkän taistelun vaiheista, joka
korottaa paavikunnan maallisen kunnian kukkuloille, ei kuitenkaan
olisi paikoillaan kirkkohistoriassa, koska tämän päätehtävänä on
kuvata niitä ilmiöitä, joihin Herran tosi seurakunnan tulevaisuus ja
voitto liittyy. Miten ulkonaisesti mahtava paavikunta onkin, on se
tuomittu kuolemaan, sillä "maailma katoo ja hänen himonsa". Herran
sana todistaa, että ainoastaan "se joka tekee Jumalan tahdon, pysyy
ijankaikkisesti." Tämän sanan valossa kadottaa kaikki maallinen
loisto lumousvoimansa, ja jos sen ohjaamina tahdomme seurata Jesuksen
Kristuksen valtakunnan vaiheita maan päällä, käypi itse paavikunnan
jättiläistaistelu maallisen vallan edustajia vastaan arvottomaksi
ja me tyydymme kernaasti kertomukseen, joka meille kuvaa ainoastaan
tämän taistelun pääpiirteet.
Niinkuin ennen on kerrottu, korotti ensimmäinen ristiretki
arvaamattoman suuressa määrässä paavikunnan arvoa silloisen
kristikunnan silmissä. Urbanus II:sen seuraaja _Paskalis II_
(1099-1118) riitaantui _Henrik IV:nen_ pojan, Saksan kuninkaan
_Henrik V:nen_ (1106-1125) kanssa, jonka isäänsä vastaan nostamaa
kapinaa hän oli kannattanut. Riidan syynä oli tuo vielä ratkaisematon
investiturikysymys. Henrik marssitti sotajoukkonsa Italiaan. V. 1110
tehtiin sopimus _Sutrissa_. Paavi myöntyi siihen, että papiston
tulisi luopua tiluksistaan ja tyytyä kymmenyksiin sekä maallikkojen
vapaaehtoisiin lahjoihin, kuitenkin sillä ehdolla, että papit siihen
suostuisivat. Henrik puolestaan lupasi luopua investiturista.
116
Gregorius VII:nen aate vapauttaa kirkko maailman orjuudesta ilmenee
tässä rauhanesityksessä puhtaampana kuin milloinkaan ennen. Miten
onnellista, jos se tässä muodossa olisi päässyt toteutumaan!
Mutta viekas Henrik, joka vasta oli saanut keisarinkruunun, älysi
aivan hyvin, että paavin myöntymys herättäisi mitä kiivainta
tyytymättömyyttä kaikkialla Saksassa. Piispat hylkäsivät sopimuksen,
soimaten paavia kirkon pettäjäksi. Paskalis esitti nyt Henrikille
uusia sovinnonehtoja. Hän näet luovutti mahtavalle vastustajalleen
investiturioikeuden, kieltäen maalliselta vallalta ainoastaan
simonian. Mutta tämä vain herätti suurempaa mielipahaa paavikunnan
mahtavuuden puolustajissa. Vaikka Paskalis julkisessa samana vuonna
pidetyssä lateraanikokouksessa tunnusti "ehtyneensä," oli pappien
viha häntä kohtaan leppymätön, kun hän ei peruuttanut keisarille
antamaansa lupausta. Huolimatta paavin tahdosta julistivat
kardinaalit Henrikin pannaan. Tämä saapui sotajoukon kanssa Roomaan
1116, Paskalis pakeni kaupungista ja kuoli maanpakolaisena kaksi
vuotta myöhemmin.
Seuraava paavi _Gelasius II_ ei pystynyt asemaansa puolustamaan. Hän
hallitsi ainoastaan yhden vuoden, jonka kuluessa hänen tuon tuostakin
täytyi paeta kaupungista karttaaksensa tyytymättömäin Roomalaisten
vihaa. Vasta hänen seuraajansa _Kalikstus II_ saavutti niin vakaan
aseman Roomassa, että hän uskalsi jatkaa investituritaistelua.
Hylättyään keisarin ehdottaman sovinnonesityksen, kutsui hän kokoon
kirkolliskokouksen _Rheimsiin_ (1119). Se julisti Henrikin pannaan
ja erotti hänen hallituksesta. Mutta ihmiset olivat jo väsyneet
noihin maallisen vallan ja paavikunnan alituisiin taisteluihin,
yhä julkisemmin alkoi ajanhenki vaatia niiden lopettamista.
Chartresin piispa _Ivo_, Vendomin luostarin abboti _Gottfrid_
y.m. etevät kirjailijat vastustivat Gregorius VII:nen halveksivaa
käsitystä valtiosta sekä muistuttivat Herran sanoista: "antakaat
keisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat."
Miten todellisilta nämä väitteet näyttävätkin, semminkin kun niiden
puolustukseksi vedetään raamatun pyhät sanat, ilmaisevat ne mitä
selvimmällä tavalla kristikunnan maailmallista katsantotapaa, joka ei
suinkaan ole altis ehdottomasti noudattamaan Jesuksen muuttumatonta
todistusta: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Herran
seurakunnan opettajain maallinen valta on säilytettävä, vaikka kohta
se ei saa sortaa valtion oikeuksia tämä on ajanhengen vaatimus. Papit
ovat jo liiaksi kauan harjaantuneet palvelemaan "Jumalaa ja mammonaa"
tahtoaksensa luopua niistä tiluksista ja maallisista eduista, joissa
"lihan himo, ja silmäin pyyntö, ja elämän koreus" saa tyydytystä,
ja jos kukaan, on paavi mieltynyt siihen ulkonaiseen mahtavuuteen
ja loistoon, johon kristikunnan, turmelus on hänen korottanut.
Kirkon maallinen valta on siis säilytettävä, ystävyydenliitto tämän
maailman mahtavain kanssa solmittava. Tämmöiset ajatukset ohjasivat
kristikuntaa, kun tuo pitkällinen investituritaistelu vihdoin
lähestyi loppuansa. V. 1122 selvitti _Wormsin sovinto_ riidan niin,
"että piispat ja abbotit vastedes vapaasti valittaisiin keisarin tahi
hänen asiamiehensä läsnäollessa, jonka jälkeen keisarin tuli antaa
heille _valtikka; sormuksen_ ja _sauvan_ antamisesta sitävastoin
tulisi hänen luopua, koska ne olivat hengellisen viran merkkejä."
Täten olivat siis valtaistuin ja alttari solmineet liiton. Keisari
ja paavi olivat jälleen muutaman vuoden kuluessa hyvässä sovussa
keskenänsä, mutta ettei rauhaa voinut kauan kestää, sitä ei ollut
vaikea ennustaa. Paavikunta on astunut maallisten valtakuntien
näyttämölle, sillä on paljon maallisia etuja valvottavina, ja
Gregorius VII:nen ylpeän vallanhimoinen aate elähyttää sitä yhä
edelleen. Vaikka sen täytyykin Wormsin sovinnossa osaksi luopua
vaatimuksistaan, ei ole se silti vastedes tyytyvä yhtä vähään. Se on
polvistunut tämän maailman jumalan eteen, ja hän on luvannut sille
kaikki antaa. Jota enemmän maallisia tavaroita paavikunta omistaa,
sitä enemmän se halajaa niitä. Ja kuitenkin sanoo se edustavansa
Häntä, joka lausui: "mene pois saatana" ja joka maan päällä
vaeltaessaan oli niin köyhä, että Hän itsestään todisti: "ketuilla
on luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei
ole, kuhunka hän päänsä kallistaa." Kauas on totuuden Henki poistunut
kristikunnan mahtavista vallanpitäjistä!