V.

Abailard ja Heloise.

Jokaisen teko tulee julkiseksi; sillä se päivä sen on selittävä,

joka tulessa ilmaantuu: ja minkäkaltainen kunkin teko on, sen

tuli koettelee.

Jos jonkun teko pysyy, kuin hän sen (Kristuksen) päälle

rakentanut on, niin hän saa palkan:

Jos jonkun teko palaa, niin hän saa vahingon; mutta hän tulee

itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. 1 Kor. 3: 13-15.

Jota kauemmin ihmiskunta oli haparoinnut oppimattomuuden pimeässä,

sitä vilkkaammin pyrki vihdoinkin heräjävä tiedonhalu levittämään

valoa keski-ajan yöhön. Kahdennentoista vuosisadan alkupuolella

näemme nuorukaisten ja miesten kilvan rientävän jonkun kuuluisan

opettajan luokse ammentamaan oppia ja viisautta hänen puheistaan

ja esitelmistään. Tämä oli sitä välttämättömämpää, jota vaikeampi

ihmisten oli hankkia itselleen kirjoja. Luonnollista oli, että ne

jotka tiedonhalunsa kehottamina täten kokoontuivat samaan paikkaan,

liittyivät toisiinsa ja ennen pitkää muodostivat yhdistysliiton.

Olihan sitä paitse juuri tämä aika kuntayhdistysten aika, jolloin

papit, ritarit, käsityöläiset y.m. edustivat pieniä yhteiskuntia,

ja luonnollista oli, että nekin, jotka yhteinen tiedonhalu oli

koonnut yhteen paikkaan, ennen pitkää saivat erityiset lakinsa ja

omituisen hallitusmuotonsa. Täten syntyivät yliopistot. Huomattava

on, ettei näissä oppilaitoksissa kaikkia tieteitä viljelty, vaan

toisissa tutkittiin toisia, toisissa muita oppiaineita. Niin

oli keskiajan toisella aikakaudella esim. _Salernon_ yliopisto

lääketieteen kuuluisa koti, _Bolognassa_ harjoitettiin lakitiedettä,

ja _Pariisin_ yliopisto saavutti suuren maineensa uskonopin ja

filosofian tutkimisen alalla. Jo varhain vetää viimmemainittu

opinahjo kirkkohistorian huomion puoleensa Sen vireä henkinen työ ja

harvinaisen varhainen kukoistus viittaa loistavaan tulevaisuuteen.

Niistä opettajista, jotka kahdennentoista vuosisadan alussa

Pariisissa levittivät tieteen valoa, on _Pietari Abailard_ kuuluisin.

Sammumaton tiedonhalu vaati häntäkin jo nuorena luopumaan rikkaasta

kodistaan ja suuresta perinnöstään. Saavuttuaan Pariisiin, missä hän

muun ohessa kuunteli mainion _Wilhelm Champeauxlaisen_ luentoja,

himmensi hän etevillä lahjoillaan ennen pitkää kaikkien maineen. Ei

aikaakaan, niin syntyi hänen ja Wilhelmin välillä erimielisyyttä. Se

kasvoi viimmemainitussa valeen kateudeksi ja vihaksi, kuu Abailard

voitti opettajansa monessa väittelyssä, Abailardin ympärille

kokoontui päivä päivältä yhä runsaammin oppilaita, niin että hän

jo siihen aikaan, vaikka hänen oppiaikansa oli ollut hyvin lyhyt,

saattoi perustaa oman koulun ensin _Meluniin_, sitten _Corbeiliin_.

Wilhelmin oppisalit sitä vastoin jäivät tyhjiksi. Epäilemättä

puuttui Abailardilta perusteellisia tietoja ja sitä syvyyttä, josta

tiedemies sanan oikeassa merkityksessä tunnetaan, mutta hänen terävä

järkensä ja vilkas ajatusjuoksunsa, hänen sukkeluutensa ja innostunut

esitystapansa sekä ennen kaikkea tuo hänen verraton puhelahjansa,

joka puki hänen ajatuksensa mitä viehättävimpään muotoon -- kaikki

oli omiansa lumoamaan hänen kuulijakuntaansa ja kartuttamaan sen

lukua. Sitä paitse oli hän nuori ja ulkomuodoltaan kaunis. Mutta

ventovieras oli Abailard siihen aikaan vielä taivaan valtakunnan

salaisuuksille. Hän kyllä eli nuhteettomasti, olipa monessa suhteessa

ankarakin itseänsä kohtaan, mutta vaikka hänen ajatuksensa viihtyivät

aatemaailman yli-ilmoissa, oli hän kaukana Herrasta ja Hänen

totuudestaan. Pääasiallisesti tutkikin hän siihen aikaan logiikkaa.

Jonkun ajan kuluttua asettui Abailard jälleen Pariisiin, missä

alkoi pitää luentoja filosofiassa ja teologiassa. Jos hänen

maineensa jo ennen oli ollut suuri, kasvoi se etenkin tästä alkaen

kasvamistaan. Kaikkialta saapui hänen luoksensa tiedonhaluisia

nuorukaisia ihailemaan nuoren opettajan loistavia esitelmiä, Mutta

tähän aikaan sattui myöskin ratkaiseva käänne Abailardin elämässä.

Eräs vanha tuomioherra _Fulbert_, jonka talossa hän asui, valitsi

hänen veljensätyttären _Heloisen_ opettajaksi. Ei ollut vielä kukaan

niin innostuneena seurannut Abailardia tieteiden viehättäville

nurmikoille, kuin tämä oppilas. Heloise oli nuori, kaunis ja

erinomaisen lahjakas: hän valloitti ennen pitkää opettajansa

sydämmen ja antautui itsekin kokonaan maallisen rakkautensa

valtaan. Kirkkohistoria luovuttaa kernaasti romaanikirjallisuudelle

kertomuksen tämän rakkauden vaiheista, se vain mainitsee pääkohdat

osottaaksensa, miten väärälle uralle silloinen kristillinen

katsantotapa oli eksynyt. Sama aika, joka innostuneena kuunteli

trubaduurien hehkuvia lemmenlauluja, kielsi pappeja rupeamasta

avioliittoon. Kristikunta on vieraantunut sille totuudelle, että

ainoastaan se, "joka vähemmässä on uskollinen, se on myös paljossa

uskollinen." Unohtumistaan unohtuvat Jumalan säätämät lait,

ihmissäännöt astuvat niiden sijalle, määräten ulkonaisesti loistavan

jumalanpalveluksen, silmiinpistävän itsensäkieltämisen ja erinomaiset

teot kristillisyyden nimenomaisiksi tuntomerkeiksi. Ja kun tähän

väärään katsantotapaan vielä liittyy sekin erehdys, että muka koko

maailma on kristitty, että kaikki henkiset riennot ja pyrinnöt, jotka

vain jollain tavoin viittaavat edistymiseen, ovat kristillisyyden

varsinaisia ilmiöitä, niin eivät ihmiset enää erota Jumalan

valtakunnan ja maailman välistä rajaa, vaan antautuvat yhä rohkeammin

ajanhengen palvelukseen. Tuo menneiden aikojen nöyrä kuuliaisuus

Herran muuttumattomille vaatimuksille eksyy Jumalan sanan osottamalta

tieltä, sortuen totuuden vapaudesta mielikuvituksen ja luulouskon

orjuuteen. Niinpä kirjoittaa Heloise, jonka syntiin sortuneen

rakkauden Fulbertin raaka julmuus ja vanhurskaan Jumalan sallimus

ainaiseksi oli suruun kätkenyt, lemmityllensä: "Jumala tietää,

että kaikissa elämän vaiheissa tähän asti olen enemmän peljännyt

sinun kuin Jumalan loukkaamista: haluni on olla enemmän sinulle

mieliksi kuin Hänelle. Sinun käskysi on minun saattanut uskonnon

pitämiseen eikä jumalallisuuden rakkaus." Suojellaksensa armastansa

Fulbertin vihalta oli Abailard kyllä saanut rakastettunsa suostumaan

avioliittoon, mutta heidän romantillinen rakkautensa salaa heiltä

kokonaan kristillisen perhe-elämän pyhyyden. Sitä paitse oli Heloise

aina vastustanut heidän avioliittoon menemistään etenkin siitä

syystä, että se ajan käsityksen mukaan olisi himmentänyt Abailardin

mainetta tiedemiehenä.

Sortuneena, vaan nöyrästi tunnustaen syntinsä, asettui Abailard,

erottuaan Heloisesta, pyhän Denysin luostariin. Itse hän myöhemmin

tunnusti vetäytyneensä yksinäisyyteen enemmän kovan onnensa kuin

hurskauden vaatimana. Kaikki kehotti häntä nyt antaumaan yksin

uskonopin tutkimiseen. Haikein sydämmin ryhtyi Abailard tähän työhön,

etsien siitä sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Mutta tällä tiellä ei

hän lepoa saavuttanut, sillä tosi rauha on löydettävissä ainoastaan

Jesuksessa Kristuksessa. Hän yksin "on meille Jumalalta tehty

viisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi, ja lunastukseksi."

Abailard kyllä tavallansa perusti työnsä tälle kalliolle, vaan

kun hän ei itse tuntenut Herraa, tuli rakennus huonoksi. Järkensä

ohjaamana "rakensi" hän tälle perustukselle "heiniä ja olkia," jotka

jo historian tuomio on tuhaksi polttanut.

Moni kirkkohistorijoitsia on pitänyt Abailardin nimenomaan

skeptillisen filosofian edustajana, arvellen hänen perustaneen

uskonoppinsa siihen väitteesen, että muka kaikki tosi uskonnollinen

tiede saa alkunsa epäilyksestä; vaan tämä arvostelu on

silminnähtävästi väärä. Semmoinen epäilijä Abailard ei ollut. Hän

kyllä järjenmukaisesti käsittelee uskon salaisuuksia ja selittää

monesti raamattua aivan mielivaltaisesti, suoden epäilevälle

ajatukselleen usein arveluttavan suurta valtaa, vaan tämä hänen

epäilynsä koskee kuitenkin pääasiallisesti kirkon oppia. Kirkkoisien

usein keskenään riitaisista väitteistä ja silloisen kirkon väärästä

tunnustuksesta pyrkii hän apostolein ja Kristuksen oppiin, jonka

verratonta ylevyyttä hän ainakin aavistaa, jos kohta hän ei pääse

sitä omistamaan. Abailard edustaa sitä skolastisuutta, jonka

tehtävänä on saada kristikuntaa epäilemään kirkon opin totuutta, ja

tärkeä on senvuoksi hänen merkityksensä, vaikka hän valitettavasti

ei ole pystynyt antamaan kristikunnalle mitään sen opin sijaan,

jonka tukeita hän koettaa saada horjumaan. Päinvastoin on hän

väärentänyt muuttumattomasti oikeitakin opinkohtia, kuten esim.

kolminaisuus-oppia, sekä käsitellyt toisia niin pintapuolisesti,

ettei häntä mitenkään voi lukea niiden joukkoon, jotka suoranaisesti

ovat valmistaneet uskonpuhdistuksen suurta työtä. Kuitenkin

ansaitsevat muutamat kohdat hänen opistaan huomiota valoisamman

ajan enteinä. Vastustaen Anselmuksen ykspuolista käsitystä Herran

sovintokuoleman merkityksestä, teroittaa Abailard esim. sitä

totuutta, että tämä kuolema tarkoittaa herättää meissä rakkautta

Häneen, joka ensin on meitä rakastanut, jota paitse hän huomauttaa

Jesuksen pyhästä mielestä, josta sovintouhrin ijankaikkinen voima

riippuu. Miten ykspuolinen ja pintapuolinen hänen käsityksensä

pelastustyöstä onkin, on viimmemainittu kohta kuitenkin, samoinkuin

muutamat muut hänen oppinsa valonsäteet, omiaan kaukaa ennustamaan

parempaa tulevaisuutta uskonopin tieteelliselle kehitykselle.

Abailard oli erinomaisen tuottelias kirjailija. Hänen

kirjoituksistaan mainittakoot "Roomalaiskirjeen selitys" sekä

hänen kirjeensä, joista viimmemainituista "Kertomus Abailardin

onnettomuuksista" on merkillisin. Hän tunnustaa tässä eräälle

onnettomalle ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä elämänsä

erehdykset ja synnit. Rehellisyyttä, Herran armon kaipua ilmaisee

joka rivi, ja kirjoittajan elävä itsensätunteminen todistaa, ettei

hän ole sulkenut sydäntään Pyhän Hengen nuhteilta. Kirje muistuttaa

Augustinuksen "Tunnustuksista."

Pyhän Denysin luostarissa heräsi vilkas henkinen elämä, kuuluisan

Abailardin sinne muutettua. Vuosina 1118-1121 piti hän

täällä eräässä syrjäisessä huoneessa luentoja jumaluusopissa.

Kuulijakuntansa kasvoi päivä päivältä. Mutta Abailardin lukuisat

vihamiehet olivat valveilla. Epäilemättä oli heillä syytä

vastustaa hänen harhaoppisuuttaan, vaan silminnähtävästi oli

heidän häntä vastaan nostamansa kanteen varsinaisena vaikuttimena

heidän oma halpamielisyytensä. He kadehtivat Abailardin jälleen

kasvavaa mainetta ja koettivat siitä syystä häntä masentaa. V.

1121 pidettiin kokous _Soissonsissa_. Sinne kutsuttiin Abailard

vastaamaan opistaan. Tutkinto oli lyhyt ja aivan pintapuolinen.

Abailard ei saanut puolustaa mielipiteitään, sillä vihamiehet

pelkäsivät syytetyn tavatonta väittelijäkykyä. Tuomio julistettiin

heti. Abailard pakotettiin itse polttamaan erään kirjansa, jossa

hän oli käsitellyt kolminaisuus-oppia, sekä suljettiin pyhän

Denysin luostarin vankilaan. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kyllä

vapaaksi, vaan munkkien katkera viha väijyi häntä, niin että hänen

ennen pitkää täytyi paeta luostaristaan. Pakomatkallaan saapui

hän erääsen _Klairvauxen_ seuduilla olevaan viehättävän kauniisen

laaksoon. Ainoastaan yksi uskollinen ystävä oli häntä seurannut.

Seutu miellytti pakolaisia, ja he heti ryhtyivät työhön tänne

rakentaaksensa itsellensä asumusta. Puunoksista rakensivat he pienen

majan, jossa jonkun aikaa viettivät erakkoelämää. Mutta tuskin

saivat Abailardin oppilaat tietoa hänen piilopaikastaan, ennenkuin

heitä sadottain alkoi saapua hänen luoksensa. Tuon yksinäisen majan

ympärille, jolle pakolainen oli antanut nimeksi "Parakleitos"

(Lohduttaja), syntyi monta uutta, ja väleen oli vilkas henkinen työ

kotiutunut tähän vasta autioon seutuun.

Siihen aikaan oli Heloise _Argenteulin_ luostarin johtajattarena.

Turhaan oli hän koettanut masentaa tunteitaan: eivät saaneet

nunnaelämän huolet, eivät rukoukset eikä parannustyöt maallisen

rakkauden liekkiä sammutetuksi hänen sydämessään. Ei sekään näy

muuttaneen hänen mieltään, että hän joutui kodittomaksi, kun näet

hänen luostarinsa lakkautettiin. Aina hän vain muisteli Abailardia,

seuraten levottomana tämän lukuisain vihamiesten hankkeita. Mutta

pelastuksen Jumala oli kuitenkin hänenkin kanssaan, vetäen häntä

puoleensa äärettömällä rakkaudellaan. Peläten vihamiestensä väijyvää

vihaa, vastaanotti Abailard tähän aikaan pyhän _Gildaan_ luostarin

abbotinviran, jonka sikäläiset munkit hänelle tarjosivat. Tällä

tavoin jäi "Parakleitos" kylmille. Abailard antoi sen onnettomalle

vaimolleen ja hänen nunnilleen kodiksi. Tänne siirtyi nyt Heloise

huolineen, taisteluineen. Onko hän milloinkaan vapautuva, onko hän

konsanaan löytävä sitä rauhaa, jota hän kaivaten etsii? Eräässä

Abailardille kirjoittamassaan kirjeessä kuulemme hänen miltei

toivotonna valittavan: "Oi, jos voisin tehdä semmoista parannusta,

joka Jumalalle kelpaa! Mutta huolissani, unessa, messussa muistelen

vain sinun rakkauttasi. Minä, jonka tulisi syntejäni surra,

huokaelen ainoastaan sitä, jonka olen kadottanut. Minä viheliäinen

ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista." Mutta näistä

toivottomista sanoista säteilee kuitenkin salattu toivo. Sen on

sytyttänyt sen Herran rakkaus, jonka sana vakuuttaa: "Särjettyä

ruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaa kynttilänsydäntä ei

pidä hänen sammuttaman." Abailard vastasi: "-- -- -- minä olin

ansainnut kuoleman ja sain elämän. Sinua valmistaa Herra kiusausten

kautta kruunua perimään. Luo, sisareni, silmäsi ijankaikkiseen

Ylkääsi, itke Hänen ristinsä juuressa! Hän, joka osti sinun

verellänsä, rakastaa sinua, vaan en minä. Sillä ei ollut minun

lempeni rakkautta. Herra, sinä uskollinen Jumala, joka yhdistit

meidät ja armosta erotit meidät toisistamme, yhdistä meidät

ijankaikkisesti taivaassasi. -- Niin, elä onnellisena Kristuksessa,

Kristuksen morsian, ja elä Kristukselle! Amen."

Näin puhdistui Abailardin ja Heloisen rakkaus puhdistumistaan

kärsimisten pätsissä, Pyhän Hengen koulussa. Herra on ihmissydäntä

voimallisempi! Albailardin ja Heloisen kirjeenvaihto koskee tästä

alkaen luostarein tilan parantamista ja niiden asukasten korottamista

korkeampaan sivistykseen sekä puhtaampaan siveyteen ja todellisempaan

jumalanpelkoon. Suurella kunnioituksella puhuu Abailard näissä

kirjeissä naisen tehtävästä Jumalan valtakunnassa maan päällä. Niitä

lukiessamme täytyy meidän todellakin ihmetellä tämän keski-ajan

miehen ihmeellisen tarkkaa aistia.

Mutta vielä eksyi Abailard mielikuvituksensa ja maailman osottamalle

tielle. Hän tarttui jälleen kynään saavuttaaksensa mainetta, alkoi

taasen mieltyä yhä karttuvan kuulijakuntansa kunnianosotuksiin. Hänen

silmässään ei enää näkynyt katumuksen terveellisiä kyyneleitä: siinä

hehkui jälleen vanhan ihmisen innostuksen vaarallinen tuli. Vaan jota

suuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä levottomammiksi kävivät

hänen lukuisat vastustajansa. He alkoivat häntä jälleen soimata

harhaoppiseksi, vaatien asianomaisia vihdoinkin ryhtymään tehokkaisin

toimiin, jotta tuo puhdasoppisuuden vaarallinen häiritsijä vihdoinkin

saataisiin vaikenemaan. Abailard vetosi kirkolliskokoukseen.

Semmoinen kutsuttiinkin heti koolle: v. 1140 saapui suuri joukko

pappia _Sensin_ tuomiokirkkoon, missä Abailardin harhaoppisuus

lopullisesti oli tutkittava. Uteliaisuus oli koonnut tavattoman

paljon kansaa kaupunkiin; Franskan kuningaskin oli kokouksessa

saapuvilla. Syytöksiä johtamassa oli ajan etevin henkilö, _Bernhard

Klairvauxlainen_, joka tässä tilaisuudessa kaiken hurskautensa uhalla

sortui toimittamaan enemmän itsekkäisen vihollisen kuin puolueettoman

totuuden vartijan virkaa. Jo niistä saarnoista, joilla tämä valmisti

kokousta, saattoi Abailard helposti arvata, miten hänen asiansa oli

päättyvä. Tuomio kuului: Abailardin kirjat ovat poltettavat, hän

itse erotettava kirkon yhteydestä sekä suljettava vankilaan. Paavi

vahvisti tämän päätöksen.

Haikein sydämmin oli Abailard jo ennenkuin tuomio julkaistiin

lähtenyt Roomaan, saadaksensa kannatusta paavilta. Vaan hän oli jo

vanha ja kivulloinen eikä kestänyt matkan vaivoja. Hänen täytyi

jäädä Klugnyn luostariin, jonka abboti _Pietari Kunnianarvoinen_

rakkaudella otti hänen vastaan. Pelastuksen Jumala esti väsynyttä

matkamiestä, jonka uskon kehno alus eksytysten aavalla merellä oli

joutua kokonaan haaksirikkoon, turvaamasta ihmisten apuun ja veti

häntä Pyhän Hengen voimalla Poikansa luokse, jonka armo yksin meille

turvan suo elämän myrskyissä ja kuoleman taistelussa. Abailard rupesi

opettamaan Pietarin munkkeja, mutta enimmän aikansa käytti hän

rukouksiin ja hiljaisiin miettimisiin. Ennen oli hänen maailmallista

innostusta hehkuva katseensa etsinyt suurta kuulijakuntaa, nyt

sammuttelivat katumuksen kyyneleet tuota saastaista loistoa,

ja Hän, joka on "maailman valkeus", viritti yksinäisyydessä

taistelevan vanhuksen silmiin ijankaikkisuuden toivon hiljaista

valoa. Pietari Kunnianarvoisen onnistui hankkia vieraalleen paavin

anteeksiantamisen, joka vapautti onnettoman Sensin kirkolliskokouksen

kiroustuomiosta, niin että hän sai nauttia ulkonaista rauhaa

elämänsä loppuun. Pitkäksi ajaksi Abailard ei enää tätä rauhaa

tarvinnutkaan, sillä jo oli hänen eronsa hetki lähellä. Kun hänen

voimansa riutumistaan riutuivat, lähetti Pietari hänen _Marselluksen_

luostariin, toivoen hänen vielä paranevan sen terveellisessä ilmassa.

Mutta Jumala, jolta tämä monen tuulen ajelehtama, kovien kärsimisten

mies yhä hartaammin rukoili apua, oli toisin päättänyt. V. 1142

pääsi Abailard siihen lepoon, jota eivät ajan myrskyt enää häiritse.

Lepoon? Täynnä erehdyksiä oli hänen elämänsä, ja hänen lausumansa

uskonnolliset mielipiteet ovat viimmeiseen asti omiansa herättämään

meissä epäilystä hänen lopullisen kohtalonsa suhteen, mutta vaikka

hänen elämäntyönsä onkin tuomittu poltettavaksi, koska hän opissaan

on eksynyt kauas raamatun osottamalta tieltä, ja vaikka hän itse

järkensä pettämänä "sai vahingon," sammui hänen vaihteleva maallinen

elämänsä viittaamalla sen Herran armoon, joka voi tämmöisetkin

pelastaa, jos kohta "niinkuin tulen kautta." Abailardin viimmeinen,

vähää ennen hänen kuolemaansa Heloiselle kirjoittama kirje päättyy

näillä sanoilla: "-- -- Tämä on minun uskoni. Raivoavat myrskyt eivät

tempaa minua muassaan, sillä minä perustan toivoni Kristus-kalliolle.

Hänen nimensä on ainoa nimi, jossa tahdon autuaaksi tulla. Usko se

minusta, sisareni, ja karkoita kaikki epäilykset sydämmestäsi."

Pietari Kunnianarvoinen, jolta Heloise vähän myöhemmin sai kirjeen

rakkaan ystävänsä kuolemasta, vakuuttaa myöskin tämän turvautuneen

ainoastaan Kristukseen.

Abailard haudattiin "Parakleitoon". Vasta 22 vuotta myöhemmin

kaivettiin hänen hautansa viereen Heloisen viimmeinen maallinen

lepokammio.