Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
-- ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja
rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.
Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen.
Room. 14: 17-18.
Jota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi
levittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti
munkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme
halveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka
luostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää
elämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman
vanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta
suljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat
kiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos
alusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole
kukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä
ilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin
tulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana
lukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta,
nautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta,
joka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan
eksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin
luostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi
nunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma
voi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa
nähdä. He ovat _tahtoneet_ luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen
itsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä
ihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria,
että juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät,
virittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle
seurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia
ilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.
Klugnyn munkkikunta, joka menneinä aikoina niin tehokkaasti oli
ottanut osaa kirkon puhdistamiseen ja pappien korottamiseen parempaan
siveyteen, alkoi vähitellen itse taantua ja turmeltua. Samoin kävi
Benediktinuslaistenkin. Pyhällä elämällään olivat nämä munkkikunnat
nim. saavuttaneet maailmallistenkin ihmisten kunnioitusta, ja heidän
luostarinsa saivat vuosi vuodelta yhä runsaampia lahjoja noilta
lukemattomilta, jotka tällä tavoin luulivat voivansa sovittaa
syntejänsä. Mutta samassa määrässä kuin luostarit rikastuivat,
antautuivat munkit ylöllisyyteen, ja tämä pahe synnytti ennen pitkää
toisia. Abbotit eivät enää esiintyneet nöyrinä ja vaatimattomina,
vaan, pukeutuen piispan pukuun, etsivät he sitä kunniaa, jota
maailma rakastaa ja jonka orjiksi kirkon opettajat yhä yleisemmin
sortuivat. Kyllä koettivat muutamat etevät abbotit estää turmeluksen
ruttoa ja saada munkkikuntia palajamaan menneiden aikojen ankaran
yksinkertaiseen elämään, vaan työläs oli heidän rakentaa salpoja
turmeluksen tulvalle. Tähän suuntaan työskenteli Klugnyn luostarin
ennen mainittu abboti _Pietari Kunnianarvoinen_ (k. 1156), jonka
luostarissa Abailard sai turvan vanhoilla päivillään. Haikein
sydämmin oli hän kokenut, miten munkit vain turvasivat munkkielämän
näennäiseen pyhyyteen, jonka pintapuolisuuden heidän päivä päivältä
karttuva siveettömyytensä mitä törkeimmällä tavalla paljasti, ja
vaati heitä luopumaan ylöllisyydestä ja muista synneistä, viitaten
sydämmen parannukseen, jota paitse kaikki jumalanpalvelus ei ole kuin
valhetta vain. Niinpä kirjoitti hän eräälle erakolle: "tuo ulkonainen
eroaminen maailmasta ei ole sinua hyödyttävä, jos sinulta puuttuu
ainoa sydämmesi syvyydestä tulvaavaa pahaa vastustava suojelusmuuri.
Tämä muuri on Vapahtaja. Hänen yhteydessään on sinulla turva
vihollisia vastaan". Huomiota ansaitsee myös _Bingenin_ luostarin
perustajatar ja johtajatar _Hildegard_ (k. 1178), jonka varoittava
ääni monesti vaati kristikuntaa taisteluun karttuvaa turmelusta
vastaan. Tämän merkillisen naisen heikossa ja rujostuneessa
ruumiissa asui ylevä, ylhäältä syntynyt henki, joka profetissan
pyhällä kiivaudella yhtä rohkeasti nuhteli ylhäisten kuin alhaisten
syntejä. Hänen Hengen koulussa kirkastunut silmänsä näki selvemmin
kuin tavallisten ihmisten ajan paheet; jumalattomat pelkäsivät
häntä, hurskaat miltei jumaloiden häntä kunnioittivat. Bernhard
Klairvauxlainen, joka kävi hänen luonansa Bingenin luostarisia,
lausui hänestä: "tässä hurskaassa neitsyeessä on profeetain henki
jälleen tullut voimalliseksi".
Vanhempien munkkiyhdistysten turmelus, kristikunnan yhä karttuva
maailmallinen mieli vaativat ja keski-ajan taipumus miettimiseen
ja haaveksivaan mielikuvitukseen saivat monen hurskaan miehen ja
naisen miettimään uusien munkkikuntien perustamista. Jo toisella
aikakaudella syntyi semmoisia, joista muutamat tässä mainittakoot.
V. 1080 vetäytyi Reimsin katedralikoulun rehtori, tuomioherra
_Bruno_, joka ei jaksanut katsella siveettömän piispansa hurjaa
elämää, muutamien ystäviensä kera Kartreuseen, [Lat. Cartusia,
josta sanasta tämän munkkikunnan nimi johtuu.] missä he rakensivat
itselleen majoja elääksensä täällä kaukana meluavan maailman
syntisistä oloista. Heidän ankara, yksinkertainen ja pyhitystä
harrastava elämänsä, jonka vertaista näihin aikoihin tuskin missään
nähtiin, teki heidän ennen pitkää hyvinkin kuuluisiksi. Niinpä kutsui
Urbanus II näiden munkkien johtajan luoksensa, voidaksensa tämän
ankaran munkin avulla ylläpitää kirkonkuria, mutta Bruno ei saattanut
kauan oleskella paavin ylöllisessä hovissa, vaan lähti Kalabriaan.
Siellä perusti hän toisen luostarinsa vähää ennen kuolemaansa 1101.
Hänen ruumiinsa vietiin Kartreusen emäluostariin. _Kartusianein_
munkkikunta, joka ennen pitkää omisti monta luostaria, on tunnettu
ankarasta kuristaan. Munkit eivät saaneet syödä muuta ruokaa kuin
leipää ja palkohedelmiä, ja heidän pukunsa oli tehty karvoista.
Jumalanpalvelus oli aivan korutonta: kaikki kalliit astiatkin
olivat kielletyt. Puhuminen oli miten mahdollista kartettava. Jotta
kaikki häiritsemättä voisivat pyhittää elämänsä Herralle, ei saanut
kukaan ääneen rukoillakaan. Mutta työnteko ei ollut kielletty, ja
Kartusianit käyttivätkin kaiken joutilaan aikansa siihen. Paljon
ovat he hyödyttäneet ihmiskuntaa muun ohessa kirjojen puhtaaksi
kirjoittamisella.
Keski-aika on herättänyt eloon apostolisen aikakauden
armeliaisuus-laitokset. Eräs kova rutto, jota luultiin pahojen
henkien vaikuttamaksi, uhkasi uhrikseen vaatia myöskin franskalaisen
kreivin _Gastonin_ pojan. Hädässään kääntyi isä rukouksissa pyhän
Antoniuksen puoleen, sillä häntä arveltiin ainoaksi, joka voisi tuota
kauheata tautia masentaa. Jos poika paranisi, lupasi Gaston rakentaa
sairaskodin pyhimyksen kunniaksi. Jumala katsoi armossa onnettoman
isän puoleen, vaikka tämä taikauskonsa pimittämällä ei rukoillutkaan
ainoaa auttajaa avuksensa. Gastonin poika jäi eloon. Heti ryhtyi
kreivi lupaustaan täyttämään. Hän rakensi sairashuoneen ja sen
läheisyyteen kirkon. Eikä siinä kylliksi. Isä ja poika pukeutuivat
munkinpukuun, päättäen tästälähin uhrata elämänsä sairasten
hoitamiseen. Päivä päivältä liittyi heihin muita samanmielisiä, niin
että he ennen pitkää muodostivat munkkiyhdistyksen. Se on tunnettu
nimellä _Antonius-veljet_ ja sai paavin vahvistuksen v. 1096.
Kuuluisin kaikista tähän aikaan syntyneistä munkkiyhdistyksistä
on _Cistersiensien_ veljeyskunta. Tyytymättömänä _p. Mikaëlin_
luostarin höllään kuriin, erosi eräs _Robert_ niminen munkki tästä
luostarista perustaaksensa uuden. Kaksikymmentä samanmielistä veljeä
seurasi häntä. He asettuivat autioon _Citeaux_ (Cistercium) paikkaan
Dijonissa (1098). Paavi Paskalis II vahvisti heidän sääntönsä, jotka
olivat niin ankarat, että alussa ainoastaan harvat olivat alttiit
rupeamaan tämän munkkiyhdistyksen jäseniksi. Nämä säännöt, jotka
luostarin kolmas abboti _Tapani Harding_ järjesti, säätivät muun
ohessa, ettei Cistersiensein kirkoissa saanut löytyä mitään kalliita
koristuksia eikä muita maalauksiakaan kuin Kristuksen kuva. -- Ei
siinä kylliksi, etteivät nämä munkit saaneet mitään omistaa: heidän
luostarinsakin olivat velvoitetut ehdottomaan köyhyyteen.
Eräänä päivänä v. 1113 kolkutti muuan kalpea nuorukainen Citeauxen
portille, pyytäen päästä munkiksi tähän luostariin, jonka sääntöjä
hän oli kuullut kiitettävän ankarammiksi kuin minkään muun. Ei
lausunut hän monta sanaa, mutta hänen kauniissa silmissään välkkyi
innostuksen pyhä tuli, kirkastaen hänen sydämmensä hartaimman
toiveen: kuolla synnille ja elää Jumalalle. Eikä tarvinnut Citeauxen
ankarain munkkien, joille kaikki kevytmielisyys ja pintapuolisuus
oli kauhistus, katua että avasivat luostarinsa oven tälle
nuorukaiselle. Hän on, tämä nuorukainen, saattava Cistersiensein
munkkikunnan arvaamattoman kuuluisaksi, ja hänen maineensa on
leviävä kaukaisimpiin maihin, kaikkialla herättäen mitä suurinta
kunnioitusta. Hän on oleva yksi noita harvoja, joiden historia on
heidän aikakautensa historia. -- Silmäilkäämme tämän merkillisen
miehen elämänvaiheita.
_Pyhä Bernhard_ eli _Bernhard Klairvauxlainen_ syntyi Burundissa
lähellä Dijonia v. 1091. Varhain kuoli hurskas äitinsä, mutta
ne siemenet, joita hän oli lapseensa kylvänyt, itivät vakaan ja
syvämietteisen Bernhardin sydämmessä, harjoittaen hänen ajatuksiaan
jo varhain viihtymään henkimaailman yli-ilmassa. Vieraantumistaan
vieraantui hän maallisen elämän huolille ja toimille, yhä hartaammin
hän halasi päästä niistä kokonaan vapaaksi. Tämmöiseen sydämmeen ei
voinut munkkielämän Jumalalle pyhitetty hiljaisuus ja salaperäinen
lumousvoima olla vaikuttamatta. Bernhardin päätös oli pian tehty. Se
johdatti hänen askeleensa Citeauxen luostariin. Muutamien vuosien
perästä sai nuorukaisen syvä uskonnollinen innostus, jonka valtaavaa
kehitystä ainoastaan pintapuoliset saattoivat välinpitämättöminä
seurata, hänen isänsä, veljensä ja sisarensakin jättämään hyvästi
maailmalle ja siirtymään luostarein pyhien muurien turviin.
Ei ollut Bernhard kauan oleskellut Citeauxen luostarissa, ennenkuin
siihen alkoi tulla yhä enemmän munkkeja. Pian kävi tila liika
ahtaaksi, jonka vuoksi Bernhard 12 munkin kera asettui erääsen
syrjäiseen Aube-joen laaksoon, missä perusti Klairveauxen luostarin.
Hän valittiin sen ensimmäiseksi abbotiksi, vaikka hän siihen aikaan
ei ollut kuin 24 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin Bernhard kuoli,
kuului tähän luostariin 700 munkkia. Äänetön hiljaisuus vallitsi
seudussa kaikkialla. Ainoastaan lintujen viserrys ja silloin tällöin
muutamat hiljaiset virrensäveleet liittivät äänensä ahkerain munkkien
työnasetten kolinaan. Bernhard johti työtä yhtä huolellisesti
kuin munkkien hartaudenharjoituksia ja jumalanpalvelusta. Itse
luostarin taloudestakin, sen tuloista ja menoista, teki hän tarkat
tilit. Hän piti tätäkin tointa Jumalan hänelle uskomana pyhänä
velvollisuutena, jota hänen tuli sitä huolellisemmin toimittaa, jota
vastahakoisemmalta se hänestä, tuosta rukouksen ja syvän miettimisen
ahkerasta harjoittajasta, monesti tuntui.
Jo varhain saavutti Cistersiensien munkkikunta tavattoman
maineen ja kukoistuksen, niin että veljeskunta kolmannellatoista
vuosisadalla omisti luostaria läntisen kristikunnan kaikissa
maissa. Niitä löytyi kaikkiaan noin 8000. Kaikki nämä luostarit,
joista useammat olivat nunnaluostareita, tunnustivat Bernhardin
varsinaiseksi perustajakseen, ja varmaan onkin hänen valtaava
henkensä, jonka vaikutus on niin silminnähtävä koko aikakauden
vaiheissa, arvaamattoman suuressa määrässä elähyttänyt Cistersiensein
munkkikuntaa, jonka jäseniä jo Bernhardin aikana kutsutuinkin
_Bernhardineiksi_.
Bernhardin nimeen liittyy keski-ajan _Mystisyyden_ varsinainen
synty. Tämä merkillinen uskonnollinen katsantotapa, jonka edustajat
ovat saavuttaneet niin kuuluisan nimen kirkkohistoriassa, on
skolastisuuden vastakohta. Se tunnetaan tuosta syvämietteisestä,
haaveksivan uneksivasta pyrkimisestään, jonka silmämääränä on päästä
välittömään yhteyteen jumaluuden kanssa. Skolastikot perustuivat
järjen voimaan, ajatustaitoon ja sukkelaan puheviisauteen.
_Mystikot_ sitä vastoin ihmissydämmen sisälliseen, salaperäiseen
valoon, jonka ohjaamina he pyrkivät kohota aistillisuuden synnin
varjostamista olosuhteista henkimaailman yli-ilmoihin. Niinkuin
olemme maininneet, valmistivat edelliset tietä uskonpuhdistukselle
virittämällä tieteen valoa sekä paljastamalla dialektisillä
kujeillaan, miten väärä se puolustus oli, jolla he koettivat
toisiinsa sovitella kirkon keskenään riitaisia, pyhästä raamatusta
yhä kauemmas poikkeavia opinkohtia. Mystikot sitä vastoin kehottivat
opillaan ja esimerkillään ihmisiä luomaan silmänsä oman sydämmen
salaisuuksiin, jotta he tällä tiellä harjaantuisivat kohoamaan
henkimaailmaan, jonka keskus on Jumala. Epäilemättä oli tässä
uskonnollisessa katsantotavassa paljo jaloa ja syvää totuutta, jota
ei skolastilaisuuden pintapuolisuuteen taipuva, hedelmättömiin
kiistoihin ja väittelyihin tuon tuostakin eksyvä viisaus
aavistanutkaan, ja varmaan on mystisyys pitämällä vireellä sammuvaa
uskonnollista tunnetta ja sydämmen hartautta ollut skolastisuuden
edustaman järjen uskonnon terveellisenä vastakohtana, vaan ei
kelvannut sekään ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle tielle.
Raamatun pyhä sana, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo
meidän tiellämme", ei näet saanut pitää mystikkojen haaveksivaa
mielikuvitusta kurissa, ei päässyt yksin virittämään, kasvattamaan ja
puhdistaen kehittämään heidän uskoansa, vaan tuo oma suureksi luultu
valistus, "sisällinen sana" eli "valo," jonka ohjattaviksi he tuon
tuostakin eksyivät, salasi heiltä totuuden oikean tien. Sitä paitse
perustuivat he 5:llä vuosisadalla syntyneisin _Dionysius Areopagitan_
kirjoittamiksi väitettyihin teoksiin, joissa itämaalaisten
panteismi oli jäänyt perinnöksi tuleville sukupolville. Läntinen
kristikunta tutustui näihin teoksiin Johannes Skotilaisen kautta,
joka käänsi ne latinaksi. Niiden johtavana aatteena on se väite,
että kaikki tosi oleminen on jumaluudessa, niin että kaikki Jumalan
ulkopuolella on vain tyhjää, itsenäistä olemista kaipaavaa varjoa.
Panteistillis-uusplatonilainen filosofia koettaa näissä teoksissa
pukeutua kristilliseen muotoon, kehottaen kristityitä mietiskelevän
tutkimisen kautta perehtymään jumaluuden välittömään tuntemiseen.
Tämmöinen kristinusko jääpi kokonaan vieraaksi synnin ja armon
painavalle kysymykselle, jota paitse se vieraantumistaan vieraantuu
niille velvollisuuksille, jotka pelastuksen Jumala on määrännyt
ihmisten noudatettaviksi käytännöllisen elämän alalla. Augustinuksen
oppi oli kuitenkin siksi syvään juurtunut läntisen kristikunnan
katsantotapaan, ettei tämä saattanut käydä aivan välinpitämättömäksi
kristinuskon tehtävälle jokapäiväisen elämän suhteen, jonka
vuoksi länsimaalaiset mystikot välittömän miettimisensä ohessa
koettivat virittää käytännöllistäkin kristinuskoa. Ja juuri tämän
viimmemainitun tarkoituksen palveluksessa ovat heidän syvät
mietteensä monesti olleet arvaamattoman suureksi siunaukseksi
keskiajan pimitetylle, monen tuulen ajelehtamille ihmisille.
Semminkin on Bernhard Klairvauxlainen tehokkaasti ottanut osaa
aikansa käytännölliseenkin kristinuskoon, vaatien ihmisiä kaikkialla
luopumaan synnistä ja vaeltamaan valkeudessa Jumalan edessä.
Ennenkuin lähdemme silmäilemään, miten tarkkaan tämä merkillinen
mies seurasi aikansa hengellisiä pyrintöjä, niin seuratkaamme
häntä yksinäisyyteen tutustuaksemme niihin mietteisin, joihin hän
munkkikammionsa hiljaisuudessa uskonnollista innostusta säteilevin
silmin antautui.
"Suurin on se," lausuu hän, autuaallisen tunteen valtaamana,
"joka hyläten näkyväisten esineiden ja aistimensa välityksen,
mikäli tämä inhimilliselle heikkoudelle on sallittu, joskus äkkiä
kohoaa korkeuteen eikä ainoastaan vähitellen, aste asteelta."
Tähän väitteesen johtuu Bernhard, ajatellen Paavali apostolin
näkyä (2 Kor. 12: 4), vaan ei hän silti _miettimistä_ halveksi.
Päinvastoin antaa hän sille suurta arvoa ja kehittää tarkkaan sen
käsitettä. Hän erottaa siinä kolme astetta: se miettiminen, joka
käytännöllisesti järjestää inhimilliset, käyttäen niitä lähimmäisen
hyödyksi; yksinkertainen miettiminen, joka varovasti tutkii esineet
löytääksensä niissä Jumalan jälkiä. Korkein on "spekulativinen"
miettiminen, joka Herran sille suoman armon mukaan inhimillisistä
oloista vetäytyy itseensä tarkataksensa Jumalaa. Miten syvät nämä
mietteet ovatkin ja kuinka oikea Bernhardin oppi, että paljas luulo,
joka ei mitään varmaa omista, on tarkkaan erotettava _uskosta_ ja
jumalallisten kysymysten _selvästä käsittämisestä_, onkin, eksyy
hän epäilemättä itse tuon tuostakin juuri luulojensa valtaan, jotka
häneltä himmentävät taivaan valtakunnan salaisuudet. Vaan toiselta
puolen on mahdoton kieltää hänen viettäneen noita tosi onnellisia
hetkiäkin, joina uskovainen jo täällä voi nauttia Herran suloista
läsnäoloa. Jumalallisen rakkauden salaisuus kirkastui monesti
hänellekin ja hän sai kokea, miten "Sana korkeudesta alentaa itsensä
inhimillisen luonnon omistettavaksi, ja miten Jumalan rakkaus
korottaa ihmisen taivaallisen Yljän yhteyteen." Todistuksena ovat
hänen omat sanansa, joiden todellisuutta emme ole oikeutetut epäillen
hylkäämään. Hän lausuu: "usein tuli Herra sisään minun sydämeeni,
enkä aina huomannut, milloin Hän tuli sieluuni. En tiedä, mistä Hän
tuli enkä minne Hän meni, kun Hän lähti ulos. Mutta mistä tiedän,
että Hän on sydämmessäni? Hän on elävä ja Hän tekee työtä, Hän
liikuttaa, taivuttaa, haavoittaa sydäntäni, joka on kivenkova. Hän
ilmoittaa itsensä minulle herättämillään liikutuksilla. Ainoastaan
sydämeni liikutuksista tunsin Hänen läsnäolonsa, paheiden ja himojen
pakenemisesta huomasin hänen voimansa."
Bernhardin mystisismi on vielä raittiimpi ja puhtaampi kuin
myöhempien aikojen mystikkojen, joista useat eksyivät arveluttavan
pitkälle panteismin vaarallisille poluille. Mutta tämän eksytyksen
juuret ovat jo havaittavina hänen teoksissaan.
Niinkuin tiedämme, oli paavikunta Bernhardin aikoina saavuttanut
suuren mahtavuuden. Mutta sen sisällinen heikkous paljastaa nytkin,
miten horjuva sen perustus oli. Niin esim. taistelivat juuri
tähän aikaan _Anekletus II_ ja _Innocentius II_ kahdeksan vuotta
keskenään Pietarin istuimen omistamisesta, herättäen tyytymättömyyttä
Roomalaisissa, levottomuutta ja surua kaikkialla kristikunnassa.
Semminkin koski häiriö kipeästi Bernhardiin, joka sydämmessään oli
vakuutettu siitä, että Rooman piispan arvo perustui apostoliseen
säätämään. "Miten katkera on elää" huudahtaa hän "paljoa vaikeampaa
kuin silloin, jolloin marttyyrit vuodattivat verensä, ja kirkko
taisteli harhaoppisuutta vastaan. Silloin uhkasi ulkoa vaara
kirkkoa, nyt väijyy se kirkossa." Puolustaen Innocentiusta, joka
jonkun ajan oleskelikin hänen luonansa, koetti Bernhard kaikkialla
saada riitaa ja siitä riippuvaa häiriötä asettumaan. Kun esim. eräs
mahtava kreivi, joka vehkeillään ja vallanhimoisilla tarkoituksillaan
viritteli eripuraisuutta puolueiden välillä, lähestyi kirkkoa,
missä Bernhard toimitti jumalanpalvelusta, riensi tämä kiivautta
sädehtivin silmin ja ehtoollisleipä kädessään häntä vastaan, lausuen:
"Jumalan palvelijain joukko rukoili sinua luopumaan onnettomasta
taistelusta, mutta sinä ylönkatsoit heitä. Nyt tulee neitsyen
Poika, kirkon Herra ja pää, Hän jota sinä vainoot. Katso tässä
(leivässä) on tuomarisi, uskallatko Häntäkin halveksia, niinkuin olet
halveksinut Hänen palvelijoitaan?" Ikäänkuin halvauksen masentamana
vaipui kreivi maahan. Yhtä valtaavan vaikutuksen teki Bernhardin
vakaa esiintyminen kaikkiin, joiden läheisyyteen hän tuli, ja hänen
sanojensa paljas kaiku herätti mitä ehdottominta kunnioitusta
etäälläkin asuvissa. Hän oli yksi noita omituisen viehättäviä
henkilöitä, joiden rukouksia ihmiset eivät saata vastustaa ja joiden
vihaa he pelkäävät. Innocentius pääsi paavien istuimelle (1138).
-- -- Mutta kristikunnan sydämmessä kyti sammumaton tuli, jota
ei suurinkaan nero jaksanut hillitä eikä viisainkaan ajattelija
pystynyt sammuttamaan. Tyytymättömyys paavikuntaan ilmaantuu jo
Bernhardin aikoina hyvinkin selvästi, vaikkei se silloin vielä älyä
käyttää oikeita aseita ja siitä syystä on voimaton. Aikansa lapsena
on Bernhard käynyt käsiksi tämän tulen tukehuttamiseen, hän kun
ei erota itse sitä suurta päämäärää, johon se ennustaen viittaa,
niistä väkivaltaisista, itsekkäisyyden tahraamista keinoista, joihin
sen edustajat turvaavat. Tuskin oli Innocentius päässyt paaviksi,
ennenkuin paavikuntaa uhkaava kapinallinen liike syntyi Roomassa.
Sen johtajana oli _Arnold Brescialainen_. Hän oli ollut Abailardin
oppilaana, ja hänen rohkea mielikuvituksensa ja uskonnollinen
innostuksensa kiihoittivat häntä kiihottamistaan taisteluun
kristikunnan turmelusta vastaan. Kirkon oppia ei hän aio korjata,
sillä hän silminnähtävästi ei tiedä, miten väärä se monessa kohden
on, mutta sen hän älyää, että papiston elämä on mitä hirvittävimmässä
ristiriitaisuudessa sen sanan kanssa, jota he saarnaavat. Apostolisen
kirkon esikuva silmiensä edessä moitti Arnold semminkin paavin ja
papiston maallista rikkautta ja mahtavuutta, ja hänen oma ankaran
vakaa, Herralle pyhitetty elämänsä sekä verraton puhelahjansa kokosi
hänelle ennen pitkää lukemattomia innostuneita puolustajia. Hänen
hankkeitaan puolustamassa oli sitä paitse lombardialaisten kaupunkien
vapaudenpyrinnöt, joita Pohjois-Italian piispat, säilyttääksensä
suuria tulojaan, karsain silmin katselivat. Brescian piispa syytti
häntä Roomassa kapinallisten puolueiden toimeensaamisesta, ja Arnold
sai paavilta käskyn poistua Italiasta. Hän totteli, mutta jo oli
hänen oppinsa ehtinyt heittää kipinöitä pyhään kaupunkiin, mistä
kapinan hävittävä tuli pian karkoitti paavin. Käyttäen tilaisuutta,
saapui Arnold Roomaan (1140), innostuttaen sen kansaa hehkuvilla
puheillaan ja kehottaen heitä herättämään eloon tasavallan jaloja
aikoja. Vasta paavi _Eugenius III:nen_ (1145-1153) onnistui masentaa
tämä kapina, mutta siinä ilmaantuneet mielipiteet kytivät monessa
paikoin, ennustaen perikatoa paavikunnan maalliselle mahtavuudelle.
Tähän taisteluun otti Bernhard tehokkaasti osaa. Hän vastusti
ankarasti Arnoldin hankkeita. Mutta kyllä näki hänkin selvästi,
että paavikunta oli eksynyt aivan väärälle uralle, etsiessään
turvaa maailmalta. Niinpä kirjoitti hän Eugenius III:lle, joka v.
1149 maanpakolaisuudestaan saapui Roomaan, muiden ohessa seuraavat
ihmeen valoisat sanat: "älköön mikään olko sinulle kauheampaa kuin
vallanhimo, jotta ei hän, jonka istuimella istut, sinua kieltäisi.
Tämä on Pietari, josta ei tiedetä, että hän silkin, kalliitten
kivien ja kullan koristamana, sotamiesten ja meluavain palvelijain
saattamana valkoisen hevosen selässä olisi kulkenut paikasta toiseen.
Tässä kohden et ole noudattanut Pietarin, vaan Konstantinuksen
esimerkkiä. Turhaan koetat hallitsijana olla apostolin seuraajana
tahi apostolin seuraajana hallita. Jommastakummasta täytyy sinun
luopua. Jos kumpaakin halajat, olet kaikki menettävä." Se kirja,
jossa nämät sana löytyvät, sisältää sitä paitse merkillisiä neuvoja
paavikunnan hoitamisen suhteen. Silminnähtävästi älysi Bernhard,
miten paavikunta likenemistään likeni perikadon syvyyttä, jos se ei
luopuisi noista vallanhimoisista yrityksistään, joiden pettämänä se
jo kauan oli turmellut kristikuntaa.
Bernhardin luonteesen on keski-ajan ritarillinen henki painanut
leimansa. Vaikka hän on hiljaisen miettimisen mies, itsensä
kieltämiseen harjaantunut munkki, loistaa hänen silmistään
tämän maailman aseisin luottautuvan urhoollisuuden uljas tuli.
Tuo kuuluu oudolta, vaan jos asiaa likemmin tarkkaamme, ei ole
selitys vaikea. Vuosisatojen kuluessa on kristikunta harjaantunut
mukaantumaan tämän maailman katsantotavan mukaan, sen uskoa ovat jo
kauan mielikuvituksen haaveet saastuttaneet, sen eksynyt toivo ei
jaksa kohota ijankaikkisuuden henkipiiriin, vaan etsii väsyneenä
tukeita aistillisuudesta, sen rakkaus Herraan ei pääse vapautumaan
lihallisuuden orjuudesta. Bernhardkin oli aikansa lapsi. Hän kyllä
kaivaten halasi päästä tuohon taivaalliseen Jerusalemiin, missä
kristityn koti on, vaan maalliseen Jerusalemiin eksyivät hänen
ajatuksensa tuon tuostakin, vaatien häntä kannattamaan tuota
kristikunnan yleistä innostusta, jonka pyhän maan omistaminen
oli kaikkialla herättänyt. Jota vaikeammaksi kristittyjen
Palestiinassa perustaman valtakunnan säilyttäminen kävi, sitä
suurempiin ponnistuksiin oli ryhdyttävä. Bernhard on tässäkin
kohden ollut ajanhengen voimallisena äänenkannattajana, hän on
tehokkaammin kuin kukaan muu virittänyt kristikunnan uskottomain
hyökkäyksistä ja voitoista lannistunutta toivoa uuteen eloon. Hänen
suonissaan juoksee Franskalaisen ritarillista verta, siitä virtaa
maallisten tunteitten innostus hänen sydämmeensä, eksyttäen häntä
viihtymään näissä näkyväisissä. Maailman julki syntisiä pyrinnöitä
ja nautinnoita hän kyllä ylönkatsoo, mutta kun ne pukeutuvat
kristillisyyden pukuun, niin hän ei enää erota niitä tämän maailman
ilmiöistä, vaan tahtoo niitä Jumalan valtakunnan aarteina omistaa.
Tämmöinen aarre on hänen silmissään semminkin pyhä maa, vaikka sen
kurja tilakin selvään osottaa Herran siitä poistuneen. Bernhard
korottaa äänensä, vaatien kristikuntaa varustautumaan puolustamaan
tätä kallista omaisuutta. Vaikka hän on hengen mies, jonka tulisi
luottaa ainoastaan hengellisiin aseisin, kehottaa hän kristikuntaa
tarttumaan miekkaan puolustaaksensa Palestinaa vihollisten
hyökkäyksiltä. Tämän eksytyksen vaurastuttamana syntyi ja kehittyi
_hengellisten ritarikuntain aate_, ja v. 1119 perusti _Payensin
Hugo "Temppeliherrain ritarikunnan"_ pyhiin vaeltajain ja pyhän
maan suojelukseksi. Innostuneena valmisti Bernhard sille sääntöjen
suunnitelman. "Jalo" huudahtaa hän "on tuommoinen kaksinkertainen
taistelu lihaa, verta ja pahuuden hengellisiä valtoja vastaan.
Siinä kestääksensä pukeutuu Herran sotilas sisällisesti uskoon,
ulkonaisesti turvautuu hän miekkaan. Varma on hän autuudestaan,
kun hän kaataa vihollisen, mutta vielä varmempi, kun hän itse
taistelussa kaatuu. Miten Juuda iloitsee, kuinka Jerusalemin tyttäret
riemuitsevat." -- -- "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta,"
-- -- "Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekalla hukkuvat" kuuluu
Herran todistus.
Temppeliherran ritarinvala sitoi hänen olemaan ensimmäisenä
taisteluun ryhdyttäessä, viimmeisenä, sotajoukon peräytyessä.
Aseissakin ollessaan ja sotarivissä seisoessaan, tuli hänen veisata
määrätyt virtensä. Puku oli valkea ja varustettu punaisella
ristillä. -- Kun tämän ritarikunnan kukoistus oli korkeimmallaan,
kuului siihen noin 20,000 sotilasta. V. 1291, jolloin kristittyjen
viimmeinen linna Palestinassa joutui uskottomain käsiin, siirtyivät
Temppeliherrat Franskaan.
Samana vuonna kuin Temppeliherrain ritarikunta perustettiin, syntyi
toinenkin samankaltainen munkkikunta nim. _Johanniitain ritarikunta_.
Senkin jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Franskalaisia. Myöhempinä
aikoina oli Kypro, sittemmin Malta, tämän ritarikunnan varsinaisena
kotina.
Mutta miten suuriin ponnistuksiin kristikunta ryhtyikin
puolustaaksensa valtaansa Palestiinassa: alusta alkaen paljasti koko
tämä yritys tuon tuostakin mahdottomuutensa. Jo kahdennentoista
vuosisadan alkupuolella näytti Jerusalemin kuningaskunnan tila
hyvin toivottomalta. Ei siinä kylliksi että pyhiinvaeltajain luku
vähenemistään väheni, kun uskottomain väijyvä viha ja saaliinhimo
jälleen alkoi heitä väijyä: Mosulin urhoollinen hallitsija _Nureddin_
valloitti vankan _Edessan_ ja lähestyi verenhimoisine sotajoukkoineen
Jerusalemin kuningaskunnan rajaa. Tämä sanoma herätti surua ja
hämmästystä kaikkialla kristikunnassa, vaan keski-ajan uskonnollinen
innostus ja ritarillinen mieli ei ollut altis vähällä luopumaan
toivonsa, rakkautensa pyhästä maasta. Mielikuvituksensa pettämänä
on se vielä toista vuosisataa pitkittävä tätä turhaa taistelua,
ennenkuin se uupuneena sen vaivoista ja aavistaen erehdyksensä
vihdoin peräytyy taistelutantereelta. Edessan menettäminen ja
Nureddinin uhkaavat sotajoukotkin olivat vain omiaan herättämään sen
miekkailuhalun uuteen eloon. Bernhard kulki kaupungista kaupunkiin,
valtakunnasta toiseen, innostuttaen kaunopuheliaisuudellaan kansoja
varustaumaan tuohon pyhään sotaan. Niissäkin paikoin, missä ei
hänen sanojansa ymmärretty, sai hänen silmänsä kirkas loisto, hänen
kärsimisistä ja ruumiinkidutuksista kalpeat kasvonsa sekä koko
hänen esiintymisensä, jolle hänen ääretön maineensa oli valmistanut
tietä, sydämmet sykkimään. V. 1147 nähtiin jälleen suurten
ristijoukkojen vaeltavan itäänpäin taistelemaan uskottomia vastaan.
Niitä johdattivat Franskan kuningas _Ludvig VII_ ja Saksan kuningas
_Konrad III_. Mutta huonosti päättyi tämä _toinen ristiretki_. Suuret
joukot surmasivat Turkkilaisten miekat, tuhansia kuoli nälkään
ja kulkutauteihin, toiset jäivät Aasiaan kitumaan uskottomain
orjina. Tyhjin toimin täytyi molempien kuningasten palata maihinsa.
Jerusalemin horjuvan kuningaskunnan tila kävi tämän onnettoman retken
kautta yhä surkeammaksi vain.
Ennen pitkää sai Bernhard kokea, miten tämä yritys, josta hän
oli niin paljon toivonut, oli päättynyt. Eikä siinä kylliksi.
Kristikunnan valituksesta kuului mitä katkerinta moitetta tämän
ristiretken toimeenpanijoita vastaan. Bernhard oli masentunut.
Voittoa oli hän ennustanut, häpeään olivat hänen lupauksensa
joutuneet. "Kansojen synnit ovat kääntäneet Jumalan tahdon tappioksi"
huokasi hän haikein sydämmin. Hänen voimansa ovat murtuneet, surun
pilviin peittyy hänen elämänsä ilta. Mutta loppuun asti on hän sama
kuin ennen, valliten aikansa taistelut, vastustaen vääryyttä sekä
kehottaen ihmisiä sanoillaan ja esimerkillään itsensäkieltämisen
tiellä palvelemaan Herraa. Ja jälleen leviää hänen maineensa
kaikkialle, hänelle omistetaan miltei jumalallinen kunnioitus.
Kun vuosisatojen etäisyydestä arvostelemme tätä merkillistä miestä,
supistuu suuressakin määrässä hänen oman aikansa kiitos, mutta
siitä jää kuitenkin paljon, jota kirkkohistoria aina on lehdillään
säilyttävä. Bernhard on _tahtonut_ uhrata koko sydämmensä sille
Herralle, jota hän rakasti, ja maksoi minkä maksoi, kieltää itsensä
Kristuksen tähden. Ei hän omaa etuansa katsonut: Herran kunnia oli
hänen elämänsä silmämääränä. Joka niin elää, hänen elämäntyönsä
viittaa siihen autuaalliseen kotiin, missä ajan sumut ja ihmisten
keksimät eksytykset eivät enää estä näkemästä Jumalan kirkkautta. --
Bernhard kuoli v. 1153.