Kanterburyn piispa Anselmus.
Älköön kenkään itseänsä pettäkö: jos joku teistä itsensä luulee
viisaaksi tässä maailmassa, se tulkoon tyhmäksi, että hän
viisaaksi tulis. 1 Kor. 3: 18.
Jota enemmän aika edistyi, sitä suuremmaksi kävi myöskin kristikunnan
tiedonhalu. Vaan hitaasti kehittyi tiede keski-ajan kolkkoina
vuosisatoina. Ainoat oppilaitokset olivat pitkään aikaan luostari- ja
katedralikoulut, eikä niissä käsitelty kuin tieteiden alkeita.
Edelliset koulut olivat yhdistetyt luostareihin, viimmemainitut
syntyivät ja kehittyivät piispanistuinten turvassa. Mutta miten
alkuperäiset nämä oppilaitokset olivatkin, kokoontui niihin aikojen
kuluessa yhä enemmän oppilaita. Etenkin suureksi kasvoi semmoisen
koulun oppilasluku, jonka johtava opettaja oli saavuttanut tavallista
suuremman maineen. Näissä oppilaitoksissa sai vähitellen alkunsa
sekin tieteellinen harrastus, joka, tunnettuna _Skolastisuuden_ [Nimi
johtuu latinalaisesta sanasta schola = koulu.] nimellä, on niin
arvaamattoman suuresta merkityksestä kirkon kehitykselle.
Skolastikot koettivat järjestää ja tieteellisesti käsitellä kirkon
oppia, jommoisena tämä oli olemassa silloisessa uskonnollisessa
katsantotavassa. Esityksensä muodon lainasivat he Aristoteleksen
teoksista. Ei siinä kylliksi, että he ottivat puolustaaksensa kirkon
p. raamatusta saatuja opinmääräyksiä: kaikkia noita lukemattomia
erehdyksiä, jotka aikojen kuluessa olivat sekaantuneet kristilliseen
tunnustukseen ja jo kauan olivat eksyttäneet kristikuntaa, pidettiin
yhtä suuressa arvossa, ja asettuen turmeltuneen ajanhengen
palvelukseen tarjoutui tiede niitä ehdottomasti oikeiksi todistamaan.
Skolastikkojen suurena tehtävänä oli luoda keski-ajan uskonnollinen
tiede, koota sekä kokonaisuudeksi järjestää ijankaikkisen totuuden
hajalla olevat ainekset, mutta kun he eivät alistaneet kirkon oppia
raamatun sanan arvosteltavaksi, korjattavaksi ja tuomittavaksi,
vaan päinvastoin pitivät kirkkoisien teoksia, paavien julistuksia
ja kirkolliskokousten päätöksiä tämän sanan arvoisina, eksyivät
he jo alusta alkaen väärälle uralle, kietoutuen aikojen kuluessa
yhä arveluttavampiin ristiriitaisuuksiin. He kyllä harjaantuivat
sukkelaan todistamistapaan, joka ihmisiltä kauan salasi, miten
petollinen ja pintapuolinen heidän viisautensa oli, mutta jota
rohkeammin he alkoivat käyttää tämänkaltaisia keinoja, sitä
selvemmin he myöskin paljastivat kykenemättömyytensä tyydyttää
kristikunnan kipeintä tarvetta. Herättämällä tieteellistä
harrastusta ja esimerkillään kehottaen ihmisiä miettien tarkastamaan
kristinuskon syviä totuuksia on skolastisuus valmistanut tietä
uskonpuhdistukselle, mutta toiselta puolen on sen oma kehnous,
jota ei kaikki sen oppi eivätkä nuo sukkelat tieteelliset kujeet
riittäneet salaamaan, herättämistään herätellyt kristikuntaa
luulouskon ja valeviisauden petollisesta unesta ja vaatimalla
vaatinut sitä Jumalan eksymättömän sanan ohjeiden mukaan etsimään
totuuden kallista aarretta, joka vuosisatojen pölyn peittämänä oli
miltei tietämättömiin kadonnut. Viimmemainitussakin suhteessa ovat
skolastikot jouduttaneet uskonpuhdistuksen suurta aikaa.
Aivan väärin olisi kuitenkin väittää kaikkien skolastikkojen
nimenomaan edustaneen niitä erehdyksiä, joihin olemme viitanneet,
päinvastoin tapaamme heissä monta jaloa henkilöä, joiden elämäntyö
on omiaan herättämään meissä ehdotonta kunnioitusta. Todistuksena on
esim. Kanterburyn piispa _Anselmus_.
Tämä mies oli kotosin Piemontista. Jo nuorena halusi hän ruveta
munkiksi, vaan isänsä koetti kaikin tavoin tukehuttaa tätä taipumusta
ja saada poikaansa viihtymään maailman iloisissa oloissa. Kova oli
Anselmuksen taistelu. Kodin joutavat iltaseurat ja muut synnilliset
huvitukset iskivät syviä haavoja hänen heränneesen omaantuntoonsa,
eikä hän voinut kenellekään huoliaan ilmaista, sillä ei kukaan olisi
häntä ymmärtänyt. Miten monen lapsen sydämmestä on vanhempain ja
sukulaisten kevytmielinen seuraelämä säälimättä ryöstänyt kaiken
tosi-ilon, kuinka monen heikko usko on joutunut haaksirikkoon oman
kodin kevytmielisyyden muodostamalla karilla! Anselmus oli noita
harvoja, jotka eivät lapsinakaan saata mieltyä tämän maailman
joutaviin menoihin, vaan vaistomaisesti niitä kammoksuvat. Päästyään
sitten käsittämään elämän ja kuoleman suurta kysymystä, halasi
hän päivä päivältä yhä hartaammin päästä pois, kauvas pois. Kodin
myrkyttävää ilmaa hän ei enää saata hengittää, se tuottaa -- sen
hän tuntee -- hänelle ennen pitkää ijankaikkisen kuoleman, ja nuo
kiiltävät lattiat polttavat hänen jalkojaan: hänen täytyy lähteä!
Ilman varoja pakeni nuorukainen eräänä yönä isänsä rikkaasta kodista.
Sinne hän jätti suuren perintönsä etsiäksensä toista ja parempaa.
Kolme vuotta oli hän koditonna, kulkien paikasta toiseen. Vihdoin
saapui hän matkoillaan Normandieaan. Täällä sai hän kuulla Bekin
luostarista, jonka johtajana Langfrank siihen aikaan oli. Tähän
paikkaan mieltyi rauhaa etsivä nuorukainen. Oltuaan jonkun ajan
luostarin oppilaana, pääsi Anselmus munkiksi v. 1060. "Täällä on
minun leposijani oleva" huudahti hän "täällä on Jumala yksin oleva
minun pyrintöni päämääränä, Hänen rakkautensa minun tutkimiseni
esineenä, Hänen autuaallinen ja elävä muistonsa minun lohdutukseni
ja iloni." Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut. Vuodesta 1078
hoidettuaan Bekin luostarin abbotinvirkaa, kutsuttiin Anselmus v.
1093 Kanterburyn piispaksi. Hän kyllä koetti saada jäädä rakkaasen
luostariinsa, etenkin koska hän sitä paitse hyvin tiesi, miten
vaikea piispanviran hoitaminen investituririidan riehuvissa
vaiheissa oli, vaan kun kaikki vastaväitökset olivat turhat, täytyi
hänen jättää hyvästi sille kodille, jossa hän niin kauan kenenkään
häntä häiritsemättä oli saanut toimittaa miettimisen hiljaista,
Jumalalle pyhitettyä työtä. Anselmus muutti Kanterburyyn, jenka
suuren hiippakunnan piispanvirkaa hän sitten uskollisesti toimitti
kuolemaansa asti v. 1109.
Vaikka Anselmus hyvin taitavasti hoiti hänelle uskotut virat,
vaikka hän voimiaan säästämättä ja etuaan katsomatta aina oli altis
uhraamaan kaikki sen Herran kunniaksi, jonka palveluksessa hän oli,
sekä koko elämässään kuvaa kotia pyrkivän kristityn muukalaisuutta
täällä synnin maailmassa, ei tämä kaikki olisi riittänyt valmistamaan
hänen nimelleen sijaa kirkkohistorian lehdille. Ellei hän olisi
muuta toimittanut, niin olisi hänen muistonsa lukemattomien muiden
samankaltaisten kera, historian unohtamana, tunnettuna ainoastaan
Hänelle, joka ei pidätä armonsa palkkaa ainoaltakaan viinamäkensä
uskolliselta työntekijältä, miten vähäpätöinen heidän työnsä sitten
ihmisten silmissä olikin; mutta Anselmuksen elämäntyö on siksi
julkista laatua, sen vaikutus niin tuntuva kirkon kehityksessä, että
ainoastaan oppimattomuus on oikeutettu pysymään sille vieraana. Hän
oli tiedemies ja ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä,
ja sitä paitse yksi noita harvoja, jotka, itse totuutta etsien, ovat
asettaneet kaikki voimansa sen palvelukseen. Kuulkaamme muutamia
hänen mietteitään:
"En koeta käsittää voidakseni uskoa, vaan minä uskon, jotta voisin
älytä. Sillä senkin uskon, että uskon kautta voin päästä käsittämään.
Älköön kristitty vältellen kiistelkö, ettei niin ole kuin katolinen
kirkko uskoo ja tunnustaa, vaan epäilyksettä tulee hänen riippua
tässä uskossa ja elää sen mukaan sekä, mikäli hän voi, nöyrästi
tutkia, miksi niin on. Jos hän voi käsittää, miksi asian laita on
semmoinen, niin hän siitä kiittäköön Jumalaa; jos ei, niin älköön
hän asettuko vastustamaan, vaan kumartuen hän palvelkoon Jumalaa.
Ensin tulee meidän uskon kautta puhdistaa sydämmemme, masentaa
lihallisuutemme, elää Hengen mukaan, ennenkuin antaumme keskusteluun
uskon syvyyksistä. Joka ei usko, häneltä puuttuu kokemusta, eikä
hän mitään älyä". -- Jos kaikki uskonopin kirjailijat, noudattaen
Anselmuksen neuvoa, olisivat asettaneet ylpeän järkensä nöyrän uskon
palvelukseen, niin olisi epäilemättä moni syvämietteinen lause, joka
eksytti lukemattomat ihmisviisauden pettävällä valevalolla, saanut
toisen sisällyksen ja kelvannut ohjaamaan ihmisten askeleita rauhan
tielle. Vaan ollen pettyneen aikansa lapsi, ei pääse Anselmuskaan
vapaaksi silloisen kristikunnan alentavasta orjuudesta, joka vaatii
häntä olettamaan kirkon oppia raamatun sanan arvoiseksi. Hän ei jaksa
murtaa näitä kahleita, ei uskalla tämmöistä taistelua ajatellakaan,
vaan kantaa kahleita nöyränä, vieläpä pitää tätä alentavaa orjuutta,
joka estää häntä edistymästä totuudessa, Jumalan ehdottomana
vaatimuksena. -- Miten kauhean suuri on valheen hengen valta
keski-ajan kristikunnassa, kun jaloimmatkaan henkilöt eivät uskalla
asettautua taisteluun sitä vastaan!
Ihmeteltävän neronsa ohjaamana on Anselmus luonut, n.s. _ontologisen
todistuksen_ Jumalan olemisesta. Jo ennenkuin hän rupesi sitä
miettimään, oli hän eri teoksessa ehdottomasti korkeimman olennon
käsitteestä kehittänyt opin Jumalasta. Vaan oliko tämä käsite
olemassa ainoastaan hänen käsityksessään ja puuttuiko siltä
todellinen oleminen? Syvä oli kysymys, vaan jota vaikeampaa laatua
se oli, sitä viehättävämmällä voimalla vaati se ajattelijaa panemaan
kaikki voimansa alttiiksi; jotta hän voisi päästä sen salaisuuksien
perille. Anselmus mietti lakkaamatta, hän valvoi monet yöt, kunnes
vihdoin luuli keksineensä vaikean arvoituksensa selityksen. Jos
kohta tämä selitys onkin ontuva, on se aina puolustava paikkansa
kirkkohistorian lehdillä, sillä se on tieteen kauniimpia
muistopatsaita keski-ajan henkisistä voitoista köyhällä maalla.
Anselmuksen todistus kuuluu: "Se, jota suurempaa ei voida ajatella,
ei saata olla olemassa ainoastaan ihmisen mielikuvituksessa. Sillä
siinä tapauksessa voi sitäkin käsittää olevaksi, joka on suurempi.
Tämä on niin totta, että vastakohta on mahdoton. Siinä suhteessa on
viimmeksi ajateltu suurempi kuin se, jota ei saata pitää olevana.
Ensinmainittu on Jumala, jota ei ajatus voi pitää olemattomana."
Siihen aikaan oli tieteellinen kiista yleiskäsitteiden suhteesta
todellisuuteen vetänyt yhä enemmän huomiota puoleensa. Toiset
väittivät, etteivät nämä yleiskäsitteet ole kuin tyhjiä nimiä vain,
toiset puolustivat niiden todellisuutta. Edellisen mielipiteen
kannattajat ovat tunnetut nimellä _nominalistat_, viimmemainitun
edustajia kutsutaan _realistoiksi_. Ajanhengen pakottamana
siirtyi riita ennen pitkää uskonnollisellekin alalle, Nominalista
_Roscellinus_ alkoi sovitella mielipiteitään Jumalan kolminaisuuteen,
uhaten suistaa koko tämän opin aivan väärälle uralle. Asettuen
realismin kannalle, taisteli Anselmus voitollisesti häntä
vastaan, lausuen monta syvää ja mietittävää sanaa, samoinkuin hän
kolminaisuusopin suhteen muissakin tilaisuuksissa jalosti puolusti
mainettansa ajattelijana, ja kristittynä.
Kirjassaan "Miksi tuli Jumala ihmiseksi?" koettaa Anselmus
kehittää pelastuksen suurta kysymystä. Jos kohta ei käy kieltäminen
hänen tässäkin teoksessaan osottavan suurta syvämietteisyyttä ja
esiintuovan uusia näkökohtia, on meidän toiselta puolen myöntäminen
hänen eksyneenkin käsitellessään tätä salaisuuksien salaisuutta.
Vasten aikansa pintapuolisen vanhurskauttamisopin tekopyhyyttä, johon
etenkin munkkilaitos yhä selvemmin sortui, puolustaa hän vakaasti
sitä peruuttamatonta totuutta, ettei syntien anteeksiantamista
voi löytyä ilman Kristuksen täydellistä sovintouhria, jolla Hän
maksoi syntivelkamme Jumalalle. Mitä moni vanhan kirkon jaloimmista
edustajista, niinkuin Atanasius, Krysostomus, Augustinus y.m.,
aavistivat, on Anselmus järjestetyn opin muodossa kehittänyt,
käsitellessään kysymystä Herran sovintokuolemasta. Hänen
esiintymisensä tämän kysymyksen suhteen on semminkin siitä syystä
huomattava, että hän vastustaa tuota aikansa väärää käsitystä, jonka
mukaan Kristuksen kärsiminen on pidettävä perkeleelle maksettuna
lunnaana. Myöntää kyllä täytyy, että hän yksipuolisesti puhuu Herran
kuolemasta, jättäen syrjään Hänen elämänsä maan päällä, sekä että
hän käsittää koko kysymyksen nimenomaan laillisen oikeudenkäynnin
kannalta, jossa ei ole sijaa Jumalan armahtavalle rakkaudelle, joka
kuitenkin on pelastustyön vaikutin ja sisin ydin, vaan Anselmuksen
kirja ansaitsee kuitenkin mitä suurinta huomiota, sillä se sisältää
monta ihmeteltävän syvää mietettä ja on epäilemättä monessa suhteessa
vaikuttanut paljon hyvää, valmistaen tietä uskonpuhdistukselle.
Anselmuksen elämäntyö ei ole omiansa herättämään niiden huomiota,
jotka arvostelevat historian ilmiöitä ulkonaisesti loistavain
urotöiden mukaan. Hän toimitti hiljaisen miettimisen korutonta
työtä, eikä miellytä tämmöinen työ niitä, jotka ovat uupuneet näihin
näkyväisiin ja joiden ajatukset aina hiipivät maata myöten. He eivät
älyä, että nuo suuret aatteet, joiden taistelussa ihmiskunnan vaiheet
ratkaistaan, syntyvät ja kypsyvät ajatuksen hiljaisissa ahjoissa.
Mitä skolastisuuden perustaja Anselmus yksinäisyydessä, kaukana
riehuvan maailman meluavista oloista, kirjojensa ääressä mietti, se
antoi sittemmin aihetta moneen suureen ja ratkaisevaan taisteluun.
Sentähden on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Ja
jos hän monessa kohden erehtyikin, on hänen vaatimattomuutensa ja
nöyryytensä, jotka estivät häntä unohtamasta, että uskon salaisuudet
ovat ihmisjärkeä suuremmat, meitä muistuttamassa, kenen palveluksessa
hän on. "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän
armon" todistaa Herran sana.