Ensimmäinen ristiretki.
Jesus sanoi --; -- -- se aika tulee ettette tällä vuorella eikä
Jerusalemissa Isää rukoile.
-- -- -- totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja
totuudessa. Joh. 4: 21, 23.
Gregorius VII:nen tuuma korottaa kirkko maailman mahtavimmaksi
valtakunnaksi näytti olevan tuomittu kuolemaan tuon rohkean
edustajansa kera. Hänen seuraajansa _Viktor III:tta_ ahdisti keisarin
asettama vastapaavi _Klemens III_, ja tämän valta tuntui vielä
seuraavan paavin _Urbanus II:sen_ (1088-1099) hallituksen alussa
hyvinkin haitalliselta. Mutta juuri siihen aikaan sattui tapahtuma,
joka arvaamattoman suuressa määrässä oli tukeva Gregoriuksen aatetta.
Alkamaisillaan on nim. ristiretkien aikakausi, tuo merkillinen,
keski-ajan omituista luonnetta niin selvään ilmaiseva aika
uskonnollisine innostuksineen, rohkeine toiveineen, urhoollisine
sankareineen, voittoineen ja tappioineen. Kaikkialla kristikunnassa
kaikuu huuto: "Jumala tahtoo." Se kokoo lukemattomat joukot ristin
lippujen alle, ja johdattaa heidän askeleensa pyhään maahan, joka
on vapauttettava pakanain vallasta. "Kristuksen sijainen" elähyttää
näitä "pyhiä retkiä" siunauksillaan, lupauksillaan, ja paavikunnan
arvo kasvaa kasvamistaan kansojen silmissä.
Niinkuin tiedämme, harjaantuivat kristityt jo varhain vaeltamaan
niille seuduille, joihin kristinuskon kalliimmat muistot ovat
kiinnitetyt. Nämä pyhiinvaellukset eivät lakanneet, vaikka pyhä
maa joutui muhammedilaisten käsiin ja pakanalliset menot ennen
pitkää solvaten havittelivat itse Jerusalemiakin. Päinvastoin on
juuri keski-ajan rohkea, näkyväisiin juurtunut mielikuvitus ja
eksynyt uskonnollinen innostus omiansa pitämään niitä vireellä,
vieläpä kartuttamaan niitä ennen arvaamattomassa määrässä. Mutta jo
Arabialaisten omistaessa nämä seudut, oli pyhiinvaeltajain asema
monesti hyvinkin vaikea ja vaarallinen. Ei siinä kylliksi, että
heidän täytyi kokea, miten pakanuuden kauhistus oli rakentanut
majansa noiden kallisten muistojen pyhimpiin paikkoihin:
lukemattomilta ryöstivät maan saaliinhimoiset omistajat kaiken
omaisuuden, toisia kidutettiin tahi surmattiin mitä julmimmalla
tavalla. Vielä vaikeimmiksi kävivät nämä pyhiinvaellukset, kun ennen
tuntemattomat, Keski-Aasiasta historian näyttämölle astuneet Islamin
uskoon kääntyneet kansanheimot alkoivat taistella Arabialaisten
jo sitä ennen eri osiin hajonneen vallan kanssa Länsi-Aasian
omistamisesta. Alituisten sotien julmuudet täyttivät kristinuskon
emämaat kauhuillaan, uhaten surmalla niitä, jotka uskalsivat
lähestyä pyhää maata. Voimaton bysantinolainen keisarikunta ei
yrittänytkään suojella kristittyjen pyhiinvaelluksia, vaikka
sen oma turvallisuus nyt, jos milloinkaan, vaati sitä ryhtymään
tehokkaisin toimiin rajoiltaan poistaakseen tuota uhkaavaa vaaraa.
Etenkin kun _seldscukkilais-turkkilaiset_ alkoivat levittää
valtaansa Länsi-Aasiassa, kävi heikon keisarikunnan tila hyvinkin
turvattomaksi. Hädässään kääntyi Konstantinopolin keisari _Aleksius
Komnenus_ länsimaiden puoleen, rukoillen apua pakanain uhkaamalle
valtakunnalleen, jonka kuuluisa pääkaupunki komeine kirkkoineen
ja kalliine pyhäinjäännöksineen oli joutua uskottomain käsiin.
Samaan aikaan kertoi eräs Palestinasta palannut munkki _Pietari
Amiensilainen_, kulkien aasin selässä maasta toiseen, kaupungista
kaupunkiin, siitä kauheasta väkivallasta ja häväistyksestä, jonka
alaisina pyhiinvaeltajat olivat, kehottaen innostuttavilla puheillaan
länsimaiden kristityitä vapauttamaan Jerusalemia ja turvaamaan
niitä, jotka uskonnollisen innostuksensa vaatimina halasivat vaeltaa
muistojen pyhään maahan.
Kun yön varjot peittävät maan, miten oudon kauniilta ja ihmeen
viehättävältä näyttää kaikki kuutamon himmeässä valossa! Hengellisen
yön pimittämänä, jota eksynyt kristinusko osittain vain valaisee,
luulee keski-aika näkevänsä jos minkälaisia ihmeitä tuolla kaukana
lupauksen pyhässä maassa. Pietari Amiensilaisen sanat kehottavat
vastustamattomalla voimalla sen sotaisiin urotöihin ja rohkeisin
seikkailuretkiin alttiita lapsia taisteluun kristinuskon sortajia
vastaan. Läheltä ja kaukaa kokoontui ihmisiä hänen ympärillensä, ja
jo v. 1096 johti hän innostunutta väkijoukkoa itäänpäin vapauttamaan
pyhää maata pakanain käsistä. Aseet olivat huonot, eväät samoin,
järjestys kehno, useimmat eivät tienneet matkan suuntaakaan, mutta
hartautensa tahi oikeammin hehkuvan kiihkonsa innostuttamana kulki
tuo kirjava joukko, johon kuului jos jonkinlaista väkeä, eteenpäin,
karttuen matkalla päivä päivältä yhä lukuisammaksi. Rukous oli
sille muka kaikki tarpeet hankkiva, innostus poistava kaikki esteet
sen tieltä! Mutta joka olettaa näiden ihmisten kulkeneen eteenpäin
nimenomaan kristinuskon turvissa, hän suuresti erehtyy. Varain puute
sai heidät ennen pitkää kerjäämään, varastamaan ja ryöstämään;
eripuraisuus, alituiset riidat ja kaikenkaltaiset paheet, joihin he
yhä julkisemmin antautuivat, paljastavat mitä surkeimmalla tavalla
sen totuuden, etteivät nämä ihmiset vaeltaneet valkeudessa Jumalan
kasvoin edessä, vaikka heidän matkansa kulki Herran haudalle.
Luonnollisena seurauksena oli, että ne kansat, joiden maiden
kautta he matkustivat, tarttuivat aseisin heitä vastustaaksensa
ja surmasivat heitä joukottain. Vähitellen ehtivät kuitenkin eri
laumojen jäännökset toinen toisensa perästä Konstantinopoliin,
minne samaan aikaan meritse tulleita joukkoja Pohjois-Italiasta
saapui. Kaikkiastaan oli heidän lukunsa noin 100,000 henkeä.
Keisari, jolle nämä ryöstönhimoiset vieraat; pian alkoivat käydä
hyvinkin vaivaloisiksi, sai heidät siirtymään salmen toiselle
puolelle, vaan täällä heidän asemansa tuli hyvin tukalaksi. Kateus
ja riita, puutteet, taudit ja kaikenlaiset muut rasitukset, joita
kotoa lähdettäissä ei oltu ehditty lukuun ottaa, heikonsivat heidän
jo ennen järjestyksettömiä rivejään. Sitä paitse ahdistivat heitä
Seldscukkilaiset päivä päivältä yhä kauheammin. Turhaan korotti
Pietari Amiensilainen äänensä, kuvaten seuralaisilleen matkan
suurta tarkoitusta ja kehottaen heitä luottamaan Jumalan ihmeitä
tekevään voimaan: ei kukaan häntä enää uskonut, todellisuuden
ankaruus karkoitti mielikuvituksen luomat kauniit unelmat. Toivotonna
vetäytyi vanhus Konstantinopoliin, ja ristijoukko hajosi ennen pitkää
kokonaan. Ainoastaan muutamat kokivat yksitellen pyrkiä Jerusalemiin.
Näiden vaiheiden ohessa ja kaikkien noiden surkeiden uutisten
uhallakin, joita näiden etujoukkojen kurjalta matkalta palanneet,
kotia saavuttuaan, kertoivat vaivoistaan ja kärsimisistään, oli
kuitenkin järjestetty ristijoukko kokoontunut lippujen alle ja seisoi
jo valmiina lähtemään matkalle. Sitä eivät tukeneet ainoastaan
Pietari Amiensilaisen innostuttavat puheet ja lupaukset, se oli
hyvästi varustettu, päällikköjen johtama sotajoukko, joka miekka
kädessä aikoi taistella ja voittaa. Vaan että sekin lähti matkalle
kristinuskon nimessä, todisti tuo sotilasten oikeaan olkapäähän
ommeltu punainen ristinmerkki ja heidän uskonnollista innostusta
säteilevät silmänsä. Paavi Urbanus II on pitänyt kirkolliskokouksia
Piacenzassa ja Klermontissa v. 1095 -- kirkon korkein johtaja on
itse kauniilla puheilla kehottanut kristikuntaa valloittamaan
nuo pyhät paikat, luvaten syntien-anteeksiantamista ja siunausta
tässä ja tulevassa elämässä kaikille, jotka, noudattaen Herran
sanoja, "ottivat ristin päällensä." Väärin on väitetty Pietari
Amiensilaisen koonneen ensimmäisen ristiretken osanottajat lippujen
alle: paavin sanat vaikuttivat verrattoman paljon enemmän. Kun
"Kristuksen sijainen," jonka tahtoa kristikunta jo kauan oli
harjaantunut kunnioittaen tottelemaan, itse puolusti yritystä ja
kehotti siihen, silloin ei kukaan enää epäillyt, että "se oli
Jumalan tahto." Ruhtinasten taistelunhalu ja maineenhimo innostui
hillitsemättömäksi, ja kaikki nuo lukemattomat yksityiset edut, joita
ajan rohkea mielikuvitus kuvasi jos kuinka suuriksi, sai tuo yleinen
uskonnollinen hurmaus sopimaan yhteen kristinuskon kanssa.
Eri osissa lähestyivät ristijoukot Konstantinopolia. Niiden
johtajista mainittakoot Ala-Lotringin herttua _Gottfrid
Bouillonilainen_ ja veljensä _Balduin_, Franskan kuninkaan veli
_Hugo Vermandoista_, Flanderin kreivi _Robert_, Tarentumin ruhtinas
_Bohemund_, Robert Guiskardin poika, hänen serkkunsa _Tankred_ sekä
Toulousen kreivi _Raimund_. Yhteensä oli varsinainen sotajoukko noin
300,000 miehen suuruinen; jos vaimot ja lapsetkin, jotka useat olivat
ottaneet mukaansa, lasketaan, karttuu ensimmäiseen ristiretkeen
osanottajain luku tavattoman suureksi. Kun kaikki nämä 1096 vuoden
lopussa ja seuraavana keväänä lähestyivät Konstantinopolia, hämmästyi
keisari Aleksius. Sopisi olettaa hänen koettaneen ristiretkeläisiä
kaikin tavoin auttaa, vaan sitä hän ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin
viivytteli hän ruhtinaita kaikenlaisilla estelemisillä ja
vaatimuksilla, niin että vihdoin joutui ilmi sotaan Gottfrid
Bouillonilaisen kanssa. Vaan jota kurjemmin mädännyt keisarikunta
etujansa valvoi, sitä rohkeammin kulkivat ristijoukot eteenpäin.
Monet vaivat ja taistelut Seldscukkilaisia vastaan hidastuttivat
kyllä heidän matkaansa, vaan urhoollisuus ja tuo yleinen innostus,
jonka monet muistorikkaat paikat ja nimet herättivät uuteen
voimaan, avasivat ristijoukolle jo v. 1098 kuuluisan Antiokian
portit. Mutta nyt vasta vastukset alkoivat. Tuskin olivat kristityt
päässeet viimmemainittuun kaupunkiin, ennenkuin 300,000 miehen
suuruinen vihollinen sotajoukko saapui paikalle ja rupesi heitä
piirittämään. Sen johtajana oli Mosulin sulttaani _Kerbog_, johon
Alepon, Damaskuksen ja Jerusalemin ruhtinaat olivat liittyneet.
Kristittyjen urhoollisuus horjui: oliko Jumala heidät hyljännyt?
Yhtäkkiä kuului huuto: "pyhä keihäs on löydetty," ja katumuksen
kyyneleitä vuodattaen katselivat piiritetyt retkeläiset sitä
keihästä, jonka terä muka kerta oli tunkeunut Kristuksen pyhään
kylkeen. Hätä oli keksinyt keinon, ja taikausko uskoi. Kaikki
nauttivat Herran ehtoollista, ja vastustamattoman innostuksen
valtaamina tekivät kristityt rynnäkön vihollista vastaan. Piispa
_Ademar_ ja muut papit kulkivat edellä huutaen: "Jumala tahtoo
sen," ja Turkkilaisten rivit, jotka eivät voineet aavistaakaan tätä
äkkiarvaamatonta ja ylön rohkeata hyökkäystä, murtuivat. Kristityt
voittivat äärettömät saaliit, ja heidän uskalluksensa varmeni
jälleen, jota vastoin muhammedilaiset antautuivat toivottomuuteen.
Kerrotaanpa, että 300 Kerbogan sotamiestä kääntyi kristinuskoon
tämän Jesuksen tunnustajain ihmeellisen voiton jälkeen. Vaan kovia
vastuksia oli kristityillä vieläkin. Suurin näistä oli epäilemättä
ruhtinasten eripuraisuus, joka oli saanut heitä perustamaan
valtakuntia valloitetuissa seuduissa ja nyt uhkasi tehdä lopun
koko ristiretkestä, ennenkuin sotajoukko oli saapunutkaan matkansa
perille. Mutta retkeläisten palava into kehotti eteenpäin, kunnes
vihdoin saavuttiin Emauksen kukkuloille. Nyt ei riemastuksella
enää ollut rajoja. Tuolla näkyi pyhä kaupunki, tuolla nuo pyhistä
pyhimmät paikat! Kristityt lankesivat maahan, kiittäen ja ylistäen
Jumalaa. Kaikkien silmät vuodattivat kyyneleitä, ja "Jerusalem,
Jerusalem" oli ainoa sana, joka kuului sotilasten huulilta. Pieneksi
oli sotajoukko supistunut -- se ei lukenut kuin 22,000 miestä --
ja puolikuun merkki kaupungin muureilla, muhammedilaiset moskeat
niiden sisäpuolella sekä etenkin nuo sotaiset varustukset kaikkialla
puhuivat todellisuuden ankaraa kieltä, mutta pyhän kaupungin kalliit
muistot, joita uskottomat solvaten tallasivat jalkojensa alla,
kehottivat vielä vastustamattomammalla voimalla taisteluun. Heti
ryhdyttiin piiritykseen, ja Heinäkuun 15 p. 1099, eräänä perjantaina,
kello 3 i.p. eli samana hetkenä, jolloin Herra kuoli ristillä,
ryntäsi ristijoukko kaupunkiin. Kristittyjen voitto-riemu antautui
ennen pitkää mitä säälimättömimmän kostonhimon hirmutöihin: 70,000
muhammedilaisen, suurimmaksi osaksi naisten ja lasten veri juoksi
tulvana kaduilla! Vasta kun tämä julma toimi oli lopetettu, laskivat
voittajat aseensa pois ja vaelsivat hartaina ylösnousemisen kirkkoon,
missä he itkivät katumuksen kyyneleitä ja kiittivät Jumalaa.
Jerusalemin kristityn valtakunnan ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin
Toulousen Raimund, mutta kun hän ei suostunut ruhtinaan kruunua
kantamaan siinä kaupungissa, jossa Herra orjantappurakruunun
seppelöimänä oli kärsinyt kuoleman, tarjottiin hallitus Gottfrid
Bouillonilaiselle, joka otti arvonimekseen "pyhän haudan suojelija."
Vasta veljensä Balduin, joka hänen kuolemansa jälkeen v. 1100 pääsi
valtakunnan hallitsijaksi, otti itselleen kuninkaan nimen.
Vapaasti halveksikoot meidän realistisen aikakautemme orjat, jotka
ovat niin alttiit käsittämään historian urotöitä hyödyn, markan ja
pennin määräämän arvon mukaan, tätä yritystä: joka pystyy asettumaan
menneiden aikojen kannalle, hän arvostelee asiaa toisin. Ainoastaan
pintapuolisuus ja oppimattomuus pysyvät välinpitämättöminä aatteiden
suurelle taistelulle ja niiden ihmisten uhrauksille, jotka tässä
taistelussa ovat panneet kaikki alttiiksi. Ja jos se aate, jonka
innostuttamina Balduin, Tankred, Gottfrid sekä lukemattomat muut
sankarit lähtivät uskottomain käsistä Jerusalemia miekan terällä
valloittamaan, onkin ristiriidassa kristinuskon vaatimusten kanssa,
niin emme silti saa halveksien unohtaa tämän merkillisen retken
vaiheita, sillä ne opettavat meille paljon. Haikein sydämmin näemme,
miten kristikunta maailman kanssa solmimansa liiton raskaan ikeen
alla on uupunut näihin maallisiin. Sielulliset tunteet ja maalliset
toiveet himmentävät siltä henkimaailman salaisuudet, eksyttäen
sitä etsimään taivaan valtakunnan aarteita maan päältä. Ja tämä on
sitä surkeampaa, jota enemmän keski-aika uhraa löytääksensä mitä
se kaivaten hakee. Turhaan se Jerusalemissa vuodattaa katumuksen
kyyneleitä, turhaan se siellä huokaa Jumalan puoleen, sillä eivät
kelpaa senkaltaiset uhrit Hänelle, joka on "henki" ja jota tulee
lähestyä "hengessä ja totuudessa." Mikä varoittava esimerkki meidän
aikamme kristityille, jotka niin kernaasti antautuvat sielullisten
tunteiden ja luulouskon pettäväin unelmain helmaan! Erotus on vain
se, että keski-aika oli altis uhraamaan paljon uskonsa edestä, jota
vastoin meidän aikamme luulokristityt suurimmaksi osaksi kammoksuvat
kaikenkaltaista itsensäkieltämistä. Kummanko velka on oleva suurempi
sen Herran tuomioistuimen edessä, joka tutkii sydämmet ja munaskuut?