Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa
itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.
Muistaessamme Herran sanoja: "ottakaat, syökäät: tämä on minun
ruumiini, -- -- juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen
uuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi
antamiseksi," ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne
lausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka
taivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat.
Ja kuitenkin -- kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan
valtaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa
eksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin
pyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka
niin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi,
kuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen
salaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle,
merkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut
väärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen
pitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä
katsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana
tuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin
suhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden
esimerkkein ohessa _Berengarius Toursilaisen_ esiintyminen, jota nyt
lähdemme silmäilemään.
Tämä mies syntyi _Toursissa_ yhdennentoista vuosisadan alkupuolella.
Jo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota
paitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja
rohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan
Ratramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän
vastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti
_Bek_ nimisen luostarin silloiselle abbotille _Langfrankille_, jonka
kanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä
siitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä
kirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa
paikoin Berengariuksen "harhaoppisuudesta." Roomassa v. 1050 pidetty
kirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna
kokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla
kummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand
paavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen,
jonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia.
Keskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton
arvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin
onnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat
niihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa.
Silminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt
Berengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen
mielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille
latinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen,
Hieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet
tuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun
Berengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon
Herran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi
tyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin
helpolla olisi päässyt.
Jota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen,
sitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon
oppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen,
että leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen
oli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen
ajanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi
olettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin
siunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän
säilyttimiksi; _uskovaiset_ vastaanottavat näiden välikappalten
kautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen
nauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme
hänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden
yleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja
mielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen,
johon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi.
Vaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti
puolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa
vastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen
lukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy
kiihtymistään -- onko Berengarius kestävä taistelussa?
V. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta
ja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli
osottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä
tarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi
Nikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva
Berengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että
yleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän
aikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin
hän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu
siitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan
sanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen
mitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin:
"leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole
kuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras
hampaillaan pureskelee ja nielee." Berengariusta uhattiin
tuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja
valalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi.
Hän hämmästyi -- paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella
Herran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella
marttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja -- vannoi!
Palattuaan Franskaan, peruutti hän katkerain omantunnon nuhteiden
rasittamana onnettoman tekonsa ja kirjoitti Humbertiä vastaan
ankaria sanoja, kutsuen häntä muun ohessa antikristuksen jäseneksi.
Sitä paitse kehitteli hän oppiansa muutamissa kirjoissa, osottaen
mitä selvimmillä todistuksilla, kuinka väärät kirkon edustamat
mielipiteet olivat. Vastustajat kiivastumistaan kiivastuivat, niin
että Berengarius töin tuskin pääsi _Poit'ersissä_ v. 1075 pidetyn
kokouksen käsistä.
Näiden vaiheiden ohessa oli Hildebrand, kuten tiedämme, astunut
paavinistuimelle. Säälien Berengariusta koetti hän välittää. Tässä
tarkoituksessa kutsui hän kokoon uuden kirkolliskokouksen Roomaan
v. 1079. Muutamia päiviä ennenkuin Berengariuksen kristikunnan
pääkaupungissa uudelleen tuli esiintyä, sai hän paavilta näin
kuuluvan kirjeen: "en epäile, että käsität Kristuksen uhrin oikein,
vaan koska minun tapani on kysyä neuvoa neitsy Marialla, niin olen
kehottanut erästä munkkia rukouksilla ja paastoomisilla koettaa
Marialta saada tietää, miten minun tässä asiassa tulee käyttäytyä."
Huonoja enteitä Berengariukselle! Mutta Herra itse tarjoutui häntä
auttamaan, hänen horjuvaa uskoansa tukemaan! Onko ihmispelko tälläkin
kertaa sortava hänen lankeemukseen, vai onko hän luottaen Herraan
marttyyrin verellä piirtävä muistonsa kirkkohistorian lehdille?
-- Turhaan koetti Berengarius puolustaa mielipiteitään, turhaan
vetosi hän Gregoriuksen entisiin lupauksiin: mahtavan paavin
ankaruudella vaati tämä häntä luopumaan mielipiteistään ja vannomalla
vakuuttamaan aina pysyvänsä kokouksen määräämässä opissa. Lisäksi
kiellettiin häntä milloinkaan enään kirjoittamasta tahi muulla tavoin
väittelemästä tästä kysymyksestä. Paavikunnan loisto painoi hänen
uskonsa maahan: hän vannoi ja lupasi totella.
Ja hän tottelikin. Ei enää kuulu hänen ääntänsä kokouksissa
ja kynänsä on hän ainaiseksi laskenut pois. Ainoastaan hänen
rauhattomassa sydämmessään riehuu taistelu, vaatien häntä usein
vuodattamaan katumuksen katkeria kyyneleitä. Còme saarella lähellä
Toursia, minne hän on vetäytynyt karttaaksensa ihmisten seuraa,
taistelee hän kovaa taisteluaan yksinänsä. Maailma ei siitä tiedä,
eikä historiakaan meille siitä mitään kerro, vaikka se päättyi vasta
v. 1088, jolloin taistelijan riutuneet voimat uupuivat.
Berengariuksen esiintyminen olisi voinut virittää kirkasta valoa
keski-ajan pimeässä, jos hän ihmisiä pelkäämättä olisi taistellut
sen totuuden puolesta, jota hän oli kutsuttu julistamaan ja Jesuksen
veritodistajana puolustamaan; -- mutta lopullinen tuomio on sen
Herran, joka ei ansion mukaan tuomitse katuvaisia syntisiä.