Paavi Gregorius VII.
Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että
sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä
tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin
sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.
Huhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan
paavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous
oli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun.
Kun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta
ääni: "Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen."
Hämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi
estää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali _Hugo_
korotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi
nimellä _Gregorius VII_. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä,
huutaen innostuneina: "me olemme valinneet hänen, tahdotteko
häntä?" "Tahdomme" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand
puettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja
hän asetettiin paavien istuimelle. Kyyneleet valuvat Hildebrandin
silmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako
tämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin
päättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka
käytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla
ohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata. Noissa
hänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät
rukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset
ajatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien
häntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi.
Ja tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa.
Onko rakennus seisova?
"Jumalan kunniaa ei yksikään ruhtinas rakasta; Roomalaiset,
Lombardialaiset, Normannilaiset ovat Juutalaisia ja pakanoita
pahemmat, ja minua itseä painaa synteini taakka enkä näe pelastusta
missään muualla kuin Jesuksen armossa." Nämä sanat, jotka tapaamme
paavi Gregorius VII ensimmäisessä kirjeessä, ilmaisevat, ettei
kirkon uusi ylipaimen ole välinpitämätön kirkon turmeluksen suhteen.
Hän ryhtyykin heti työhön, mutta valitettavasti pukeutuu hän oman
voimansa heikkoon asepukuun, suistaen taistelun jo alusta alkaen
väärälle uralle.
Yhä julkisemmaksi oli moite papiston turmeluksesta ja maailmallisesta
mielestä tullut, yhä kuuluvammin vaati ajanhenki kirkon johtavia
henkilöitä lyhtyinään tehokkaisin toimiin tämän paheen poistamiseksi.
Vaan millä tavoin olivat papit irroitettavat tämän maailman turhista
menoista, joissa miltei kaikki tuhlasivat aikansa ja vieraantumistaan
vieraantuivat kalliin virkansa vaatimuksille? Gregorius tiesi,
että yleinen mielipide jo aikoja sitten vaatimalla oli vaatinut
kirkon opettajia luopumaan avio- ja perhe-elämän huolista, jotta
he esteettömästi voisivat uhrata kaiken aikansa seurakuutansa
palvelukseen. Jo monta vuotta oli hän ankaran munkin innolla
kannattanut tätä käsitystä ja työskennellyt sen eduksi, mutta
vasta paaviksi päästyään saattoi hän pukea tuumansa ehdottomasti
noudatettavan lain muotoon. Ajanhenki, jonka palvelukseen hän
on antautunut, estää häntä kysymästä neuvoa Jumalan sanalta ja
säälimästä lukemattomien ihmisten hellimpiä tunteita. V. 1074 kutsui
Gregorius kokoon kirkolliskokouksen Roomaan. Täällä vahvistettiin
kirkon jo monesti ennen laatimat päätökset pappien naimattomuudesta.
Ei siinä kylliksi, että papiksi pyrkiväin tuli sitoutua
naimattomuuteen, -- jokaisen naineen papin täytyi heti luopua
vaimostaan. Joka ei siihen suostunut, oli virastaan erotettava. Tämä
laki julistettiin koko kristikunnassa. Monessa paikoin herätti se
mitä katkerinta mielipahaa, kaikkialla levottomuutta. Etenkin oli
vastarinta ankara Saksassa. Monen sikäläisen piispan keskeytti kansa
huudoilla ja kivien heittämisillä, hänen julistaessaan paavin käskyä.
Mutta Gregorius pysyi jäykästi vaatimuksissaan. Turhaan uhkasivat
kapinalliset hankkeet hänen tuumaansa -- hän ei horjunut; turhaan
vedottiin järjellisiin syihin ja raamatun todistukseen -- hän ei
luopunut mielipiteestään eikä peruuttanut sanojaan. Rukouksiin,
selityksiin, uhkauksiin vastasi hän käskemällä, vaatimalla.
Gregoriuksen vastuunalaisuus on sitä suurempi, kuin hän monesti
sai kuulla vastaväitteitä, joiden pätevyyttä hänen omatuntonsa ei
saattanut kieltää. Niinpä lausuivat esim. Saksan papit eräässä
tilaisuudessa: "koska paavi unohtaa Herran Math. 19: 12 lausuman
sanan, 'jota eivät kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu
on', koska paavi kokonaan unohtaa sekä tämän sanan että Paavalin
todistuksen (1 Kor. 7: 9), niin tahtoo hän tirannin kovuudella
pakottaa ihmisiä elämään enkelein tavoin. Lyödessään tuuleen
luonnonlakienkin selvät opetukset, avaa hän irstaisuudelle oven selki
seljälleen. Ellei paavi suostu peruuttamaan näitä päätöksiä, on hän
kokeva, että papit kernaammin luopuvat virastaan kuin vainioistaan,
ja silloin hän koettakoon ihmisten sijaan, joita hän pitää liika
syntisinä hoitamaan papinvirkaa, saada enkeleitä seurakuntia
johtamaan." -- Vaikka Gregoriuksen rohkeus ja hänen luottamuksensa
itseensä monesti täytyi kokea mitä jyrkintä vastustusta, kävi pappien
naimattomuus vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi tavaksi kristikunnassa.
Tuskin oli naineiden pappien vastarinta vähän alkanut lannistua,
ennenkuin Gregorius antautui toiseen vielä vaarallisempaan
taisteluun. Hän ryhtyi nim. mitä jyrkimpiin toimiin poistaaksensa
simonian turmiollista pahetta kristikunnasta. Ankarasti kiellettyään
jokaista, ken tämä sitten olikaan, myymästä tahi ostamasta
hengellisiä virkoja, kutsui hän v. 1075 kirkolliskokouksen Roomaan
tutkiaksensa tuota ruhtinasten ja muiden mahtavain maallikkojen
anastamaa oikeutta sauvan ja sormuksen lahjoittamalla tehdä kirkon
palvelijoita maallisen vallan vasalleiksi. Gregoriuksen tarkoitus on
vapauttaa kirkko tämän maailman mahtavain vaarallisesta orjuudesta,
mutta kun hän aikoo heiltä riistää investiturioikeuden, unohtaa hän,
mistä tämä kirkolle niin vahingollinen tapa on alkunsa saanut. Se
perustuu pappien vallanhimoon ja maailmalliseen mieleen, joka jo
satoja vuosia on harjoittanut heitä etsimään tämän maailman kunniaa
ja rikkautta. Ensimmäisenä heistä on paavi pyrkinyt maalliseen
valtaan, ja muut ovat noudattaneet hänen esimerkkiään. Siten on
papisto takertunut keski-ajan monimutkaisten yhteiskunnallisten
olojen pauloihin. Valtiolliselta kannalta oli aivan luonnollista,
että papit omistivat maansa samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki
muutkin; kun he kerta olivat maailmaan eksyneet, tuli heidän myös
tyytyä niihin sääntöihin, joiden mukaan tämän maailman aarteita
siihen aikaan koottiin ja säilytettiin. Jos he kieltäen itsensä
olisivat maistaan luopuneet, niin he samalla olisivat riistäneet
maallisen vallan ikeen niskoiltansa ja päässeet vapaiksi loukkaamatta
valtion oikeuksia. Vaan tähän he eivät suinkaan olleet alttiit, ja
viimmeisenä kaikista olisi paavi siihen suostunut. Kun Gregorius
pyrki vapaaksi maallisen vallan herruudesta ja koetti saada
kirkkoa ja papistoa riippumattomiksi läänityslaitoksen säännöistä
luovuttamatta vähintäkään niistä eduista, joita kristikunnan
hengelliset palvelijat maailman liittolaisina nauttivat, syöksi hän
kirkon pitkälliseen taisteluun, jonka vaiheet usein mitä selvimmällä
tavalla osottavat, miten kauas Herran seurakunta on eksynyt elämän
kapealta tieltä.
Ennen pitkää sai kristikunta kokea, mitä Rooman kokous oli päättänyt.
Kaikissa maissa antoi Gregorius julistaa, ettei yksikään piispa eikä
abboti vastedes saisi sitoutua keisarin, kuninkaan, herttuan tahi
kenenkään muun maallisen herran vasalliksi eikä siis heiltä myöskään
vastaanottaa sauvaa ja sormusta. Aluksi näytti uusi laki kerrassaan
voimattomalta: kaikkialla harjoitettiin simoniaa ja investituria
niinkuin ennenkin. Gregoriuksen valtioviisaus älysi, missä taistelu
oli alotettava. Tyyneesti jättäen Franskan kuninkaan _Filipin_
rauhassa toimimaan esi-isiensä tavoin ja tyytyen äänetönnä siihenkin,
että _Wilhelm Walloittaja_ yhtä vähän huoli coelibatisäännöstä kuin
simonia- ja investiturilaista, loi hän silmänsä Saksaan, aikoen ensin
taivuttaa kuuliaisuuteen sen nuorta ruhtinasta _Henrik IV:ttä_,
joka, päästyään täysi-ikäiseksi, v. 1065 oli saanut hallitusohjat
käsiinsä. Tämä ruhtinas omisti kyllä hyviäkin ominaisuuksia, vaan
oli jo varhain vallanhimoisen Hannon y.m. huonon kasvatuksen
alaisena harjaantunut maltittomuuteen, huikentelevaisuuteen,
irstaisuuteen ynnä muihin paheisin, jotka ennustivat monta estettä
Gregoriuksen tuumille. Lisäksi sai tämä kokea, että Henrik, joka
vasta voitollisesti oli masentanut Saksilaisten kapinan, Saksan
tyytymättömän papiston tukemana röyhkeästi tallasi paavin julistamat
lait jalkojensa alle sekä että hän, liittyen Lombardilaisten
kapinallisiin hankkeisin Roomaa vastaan, pyrki anastamaan itsellensä
loistavamman keisarinkruunun kuin kukaan ennen häntä oli kantanut.
Taistelu oli välttämätön. Lähettilästen kautta uhkasi Gregorius
sulkea Henrikin kirkon yhteydestä, ellei tämä selvästi näyttäisi
muuttaneensa mieltään, sovittaisi niitä rikoksia, joista häntä
yleisesti syytettiin, sekä karkoittaisi luotaan kirkonkiroukseen
julistetut piispat ja neuvonantajat. Ja tähän toimeen ryhtyi
Gregorius, _normannilaisherttuan Robert Guiskardin_, jonka hän,
levittäessään valtaansa Etelä-Italiassa, oli pannaan julistanut,
häntä ahdistaessa -- siihen aikaan, jolloin Henrik oli kunniansa
kukkuloilla, ja Lombardialaisten kiihko paavin kasvavaa valtaa
vastaan kiivaimmallaan. Näin huonojen enteiden uhkaamana ei olisi
moni rohjennut taisteluun antautua.
Henrik suuttui silmittömästi. Hän kutsui kokouksen Wormsiin. Se
avattiin Tammikuun 24 p. 1076. Kardinaali Hugo -- sama mies, joka
oli julistanut Gregoriuksen paaviksi, vaan sittemmin, kun ei saanut
toivottua palkintoa, luopunut hänestä -- ehdotti nyt, että hän oli
virastaan erotettava, "koska hän käytti valtaansa mielivaltaisesti,
ryhtyen yhä vahingollisimpiin uudistustoimiin". Kaikkien läsnäolevien
piispojen allekirjoittamana lähetettiin päätös Roomaan. Siihen
liitti Henrik omakätisen kirjeen, jossa Gregoriuksen "laiton
paaviksi-valitseminen", hänen "huono elämänsä ja omavaltainen
hallituksensa" todistettiin vielä ankarammilla ja valheellisemmilla
syytöksillä kuin itse pääkirjoituksessa. Kokouksen lähetystö
saapui Roomaan paastonaikana, Gregoriuksen paraikaa johtaessa
suurta kokousta lateraani-palatsissa. Tyyneenä kuunteli paavi
keisarin kirjettä, joka alkoi tähän tapaan: "Henrik Jumalan armosta
Hildebrandille, joka ei enää ole paavi, vaan petollinen munkki!
Tämmöisen tervehdyksen olet sinä ansainnut. Sinä olet polkenut
piispoja ja pappeja jalkasi alla ja siten päässyt rahvaan suosioon."
Töin tuskin sai Gregorius kansan estetyksi surmaamasta keisarillista
lähettilästä, jonka kädestä hän nyt otti kirjeen lukien sen
maltillisesti loppuun. Se päättyi seuraavilla sanoilla: "Sentähden,
astu alas istuimeltasi sinä, jonka tämä meidän käskymme ja piispojen
tuomio on tuominnut, ja luovuta apostolinen istuin toiselle, joka ei
väkivaltaisilla toimilla solvaa uskonnon pyhyyttä ja joka julistaa
Pietarin puhdasta oppia. Minä, kuningas Henrik Jumalan armosta, ja
kaikki meidän piispamme vaatien käskemme: astu alas, alas." Gregorius
ei säikähtynyt, Hän ryhtyi heti arvaamattoman rohkeisin keinoihin.
Julistaen kuninkaan sekä ne, jotka tavalla tahi toisella olivat
ottaneet osaa tähän tuumaan, pannaan, vapautti hän lisäksi Henrikin
alamaiset heidän uskollisuudenvalastaan. Monessa kohden merkillinen
on se Gregoriuksen kirje, joka oli maailmalle ilmaiseva tämän
päätöksen. Se kuuluu:
"Autuas Pietari, sinä apostolein ruhtinas, kallista hurskaat
korvasi meidän puoleemme ja kuule minua, sinun palvelijaasi,
jota hänen lapsuudestaan tähän päivään asti olet ravinnut sekä
vapahtanut pahojen vallasta, jotka ovat vihanneet ja vieläkin
vihaavat minua uskollisuuteni tähden sinua kohtaan. Sinä sekä minun
hallitsijattareui, Jumalan äiti, sinun veljesi autuas Paavali ja
kaikki pyhimykset ovat minun todistajinani, että pyhä roomalainen
kirkkosi vasten tahtoani on kutsunut minun hallitsemaan itseänsä,
sekä etten ole lukenut saaliiksi astua sinun istuimellesi, että
päinvastoin kernaammin olen halannut pyhiinvaeltajana päättää
päiväni kuin maailmallisen kunnianhimon ohjaamana anastaa sinun
paikkaasi. Minä uskon sentähden, että armosta eikä suinkaan minun
hyvien tekojeni tähden on sinulle kelvannut ja vielä kelpaa, että
se kristitty kansa, joka etenkin on minulle uskottu, myöskin
etupäässä on minua totteleva sinun käskyläisenäsi ja että Jumala
sinun tähtesi on uskonut minulle vallan sitoa ja päästää taivaassa
ja maan päällä. Luottaen tähän ja suojellen kirkon kunniaa ja turvaa
kiellän minä, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimessä ja sinun valtasi ja arvosi voimalla, kuningas Henrikin,
keisari Henrikin pojan, joka äärettömässä ylpeydessään on nostanut
kapinan kirkkoa vastaan, hallitsemasta Saksan ja Italian valtakuntia
ja vapautan kaikki kristityt heidän hänelle valalla vakuuttamastaan
kuuliaisuudesta sekä kiellän heitä häntä koskaan kuninkaana
palvelemasta, sillä se, joka koettaa alentaa kirkkosi kunniaa, hän
ei ansaitse sitä kunniaa, joka hänellä näennäisesti on. Ja koskei
hän kristityn tavoin ole tahtonut totella eikä ole palannut Jumalan
tykö, jonka hän on hyljännyt, vaan päinvastoin seurustelee pannaan
julistettujen kanssa, on vikapäänä moneen epärehelliseen tekoon,
sekä ylönkatsoo niitä varoituksia, joita hänen pelastuksekseen ja
sinun todistajana ollessasi olen hänelle kirjallisesti lähettänyt,
ja on eronnut sinun kirkostasi kylvääksensä siihen eripuraisuutta,
niin minä sinun sijaisenasi sidon hänen pannan siteillä, ja turvaten
sinuun sidon hänen niin, että kansat saavat tietää ja kokea, että
sinä olet Pietari, ja että elävän Jumalan Poika on rakentanut
kirkkonsa niin, etteivät helvetin portit voi sitä voittaa."
Näin rohkeita sanoja ei kukaan paavi vielä ollut uskaltanut lausua.
Gregoriuksen ystävätkin kysyivät eperöiden: "onko paavi oikeutettu
vapauttamaan alamaisia heidän uskollisuudenvalastaan, kehottamaan
kansoja kapinaan laillista esivaltaa vastaan?" Niinpä esim.
Verdunin piispa _Teoderik_ eräässä Gregoriukselle kirjoittamassaan
kirjeessä huomautti Josuasta, joka ei vapauttanut Israelin lapsia
heidän uskottomille Gibeonilaisille vannomastaan valasta (Jos.
9). Hildebrandilaisuuden jyrkimmät kannattajat viittasivat paavin
valtaan sulkea kirkon yhteydestä jokaisen tottelemattoman, oli tämä
sitten vaikka kuinka mahtava ruhtinas, sekä muistuttivat siitä,
että koska kirkon lait estivät kaikkia seurustelemasta pannaan
tuomitun kanssa, niin oli semmoista hallitsijaa totteleminen vielä
ankarammin kielletty. Mutta ontuva oli tämä puolustus, eivätkä
menneiden aikojen esimerkitkään, joilla sitä koetettiin tukea,
olleet kylliksi pätevät. Kun esim. viitattiin Sakaria paaviin, joka
erotti viimmeisen Merovingin hallituksesta, niin unohdettiin, ettei
hän ollut oikeutettu sitä tekemään; ja kun koetettiin puolustaa
Gregoriuksen tekoa Ambrosiuksen esimerkillä, niin ei otettu huomioon,
että tämä mainio piispa kyllä sulki Teodosiuksen kirkon yhteydestä,
vaan ei suinkaan syössyt häntä valtaistuimelta. Tällaisiin
ristiriitaisuuksiin takertui paavikunta, koettaessaan anastaa
kirkolle maallista valtaa. Miten onneton on sen maailman kanssa
solmima liitto aina ollut!
Henrikistä luopuneet kapinalliset ruhtinaat alkoivat pitää paavia
paraana liittolaisenaan ja iloitsivat kuninkaansa kohtalosta. Tämän
täytyi nöyrtyä, miten ylpeästi hän vastikään olikin esiintynyt.
_Oppenheimiin_ Lokakuussa v. 1076 kokoontuneille ruhtinaille, jotka
eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet ryhtyä uuteen kuninkaanvaaliin,
kun ei Klugnun luostarikaan tätä heidän tuumaansa kannattanut, täytyi
hänen myöntää rikkoneensa apostolista istuinta vastaan, luvata
julkisesti tehdä parannus sekä kaikissa asioissa alistua paavin
vallan alaiseksi. Muut häntä vastaan tehdyt syytökset vakuutti
kuningas todistavansa perättömiksi joko todistajain kautta tahi
jumalan-tuomiolla; jos hänen ei onnistuisi tällä tavoin näyttää
toteen viattomuuttaan, oli hän altis katumusteoilla korvaamaan
kaikki. Synninpäästö, jonka ainoastaan paavi voi julistaa, oli
tapahtuva viimmestään Helmikuun 22 p. v. 1077. Lisäksi päätettiin
kutsua Gregorius Helmikuun 4 p. Augsburgissa pidettäviin
herrain-päiviin ratkaisemaan ruhtinasten ja kuninkaan välistä riitaa
sekä tuomitsemaan viimmemainitun rikosasiassa.
Kopeana voitostaan, vaan viisaan valtiomiehen varovaisuuden
ohjaamana, jätti Gregorius Rooman matkustaaksensa Augsburgiin.
Vaan myöskin Henrik oli lähtenyt matkalle. Pannan kirous painoi
häntä, eikä hän jaksanut odottaa, kunnes paavi saapuisi Saksaan.
Sydäntalvella oli turvaton ruhtinas puolisonsa ja pienen poikansa
seurassa monen koetuksen ja vaaran kestettyään päässyt Alppien ylitse
ja oli nyt Italiassa. Paavikunnan vihamiehet Lombardiassa liittyivät
joukottain Henrikkiin, niin että varovaisuus kehotti Gregoriusta
etsimään turvaa _Kanossan_ vankassa linnassa Modenassa. Sen omisti
hurskas kreivitär _Mathilda_, joka oli Gregoriuksen innokkaimpia
puolustajia ja tehokkaasti kannatti hänen periaatteitansa. Turhaan
tarjosivat Lombardian ylimykset, Henrikille apua: hän ei nyt tahtonut
tietääkään muusta kuin miten pääsisi paavin armoihin jälleen.
Tammikuun 25 p. 1077 nähtiin Kanossan linnanpihalla outo näky.
Siellä seisoi katumuspukuun puettuna Saksanmaan vasta niin mahtava
kuningas avojaloin talven kylmässä, rukoillen pienen seurueensa kera
päästäksensä paavin puheille. Kolme päivää täytyi hänen odottaa,
ennenkuin Gregorius vihdoin laski hänen luoksensa. Kyyneleet nousivat
tuon ylpeän paavinkin silmiin, hänen katsellessaan jalkainsa juuressa
polvistuvaa, armoa kerjäävää kuninkaallista perhettä. Valtasiko
Gregoriuksen loistava voitto, jonka vertaista paavikunta tuskin on
historiansa lehdille piirtänyt, niihin määrin hänen sydämmensä, ettei
hän saattanut kyyneleitään hillitä, vai säälikö hän noita onnettomia?
Miten jalomielisiksi moni kentiesi olisi altis olettamaan hänen
tunteitaan tällä hetkellä: katumuksen kyyneleitä hän ei vuodata,
sille rakkaudelle, joka ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa
etsi, ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei hän sydäntänsä avaa!
Gregorius vei katuvaiset vieraansa kirkkoon, rukoili heidän
puolestaan, suuteli heitä sekä luki messun. Sitten otti hän
ehtoollisleivän käteensä, mursi sen ja lausui: "hyvin tiedän,
että moni syyttää minua simoniasta, väittäen minun sillä tavoin
päässeen paaviksi, mutta Jumala on todistajani, että olen syytön.
Todistukseksi nautin nyt Herran ruumista, jotta kaikkivaltias Jumala
minun päästäisi, jos syytön olen, taikka äkillisen kuoleman kautta
tempaisi minun pois, jos olen syyllinen." Levollisesti nautittuaan
sakramentin, kehotti hän Henrikkiä samanlaisen jumalan-tuomion
kautta todistamaan viattomuuttaan, vaan tämä ei suostunut. Miten
inhottavan vaikutuksen tekee tämä kertomus, kun muistamme, että
Gregorius varmaan tiesi kuninkaan olleen vikapään moneen rikokseen!
Kristikunnan ylipaimen rohkenee alttarilla siunattu leipä kädessään
esiintyä valtioviisauden kujeiden mukaan!
Ennen pitkää muuttuivat olot. Saksan papiston ja Lombardialaisten
yllyttämänä alkoi Henrik katua paavin kanssa tekemäänsä sopimusta
ja tarttui aseisin. Mutta kun Saksan ruhtinaat valittivat _Rudolf
Schwabilaisen_ kuninkaaksi, palasi Henrik Saksaan, jonka verinen
sisällinen sota ennen pitkää täytti kauhuillaan. Huolellisesti
salasi Gregorius, kumpaako ruhtinasta hän oikeastaan kannatti.
Valtioviisaus määrää nytkin hänen käytöksensä, hän odottaa, kunnes
sodan ratkaiseva hetki on tullut. Täydellä syyllä lausui Neuburgin
piispa _Woltram_, sodan hävittäessään hänen isänmaataan: "jos
ruhtinaat olisivat pitäneet keisarille vannomansa valan, niin
ei valtakunnan olisi tarvinnut kärsiä tätä eripuraisuutta, joka
on tuottanut kirkolle ja valtiolle tämän turmiollisen sodan."
Jo on voitto Rudolfin puolella, ja Gregorius julistaa Henrikin
uudestaan pannaan, vaan ei aikaakaan ennenkuin Rudolf saa surmansa
_Merseburgin_ tappelussa v. 1080, ja paavin kostonhimoinen
vastustaja seisoo voittajana taistelutantereella. Jo sitä ennen
oli Henrik marssittanut sotajoukkonsa Italiaan, sekä _Bresciassa_
pidetyssä kokouksessa erottanut Gregoriuksen hänen virastaan ja
määrännyt _Klemens III:nen_ paaviksi. Saatuansa täydellisen voiton
vastustajistaan, lähestyi hän uhkaavana Roomaa. Kaksi vuotta raivosi
sota Tiberin rannoilla sekä Etrurian ja Latiumin vuoristossa, kunnes
pyhä kaupunki vihdoin antautui Henrikille (1083). Gregoriuksen täytyi
paeta Enkelilinnan muurien turviin. Mutta turhaan tarjosi Henrik
hänelle sovintoa, voittajana hän siihen olisi saattanut suostua,
vaan voitettuna ei konsanaan. Periaatteellensa uskollisena aikoo
hän elämänsä loppuun asti taistella nöyryyttääksensä valtioa kirkon
kuuliaiseksi palvelijaksi. Tämmöinen tahdon lujuus, jota eivät
kovimmatkaan iskut voi masentaa, olisi omiansa herättämään meissä
mitä suurinta kunnioitusta, ellei Gregoriuksen aate olisi kirkon
pyhälle tarkoitukselle ventovieras ja ellei hän, koettaessaan sitä
toteuttaa, käyttäisi kiellettyjä välikappaleita. Niinpä turvaa hän
nytkin maailmaan, vieraantumistaan vieraantuen sille totuudelle,
ettei Jesuksen Kristuksen valtakunta, jonka puolesta hän luulee
taistelevansa, ole tästä maailmasta. Hän näet kutsui avuksensa
pannasta vapautetun normannilaisherttuan Robertin, jonka vallassa
Etelä-Italia siihen aikaan oli. Tämä kyllä vaati mahdottoman suurta
korvausta, vaan kun eivät muut keinot auttaneet, suostui Gregorius
vallanhimoisen herttuan vaatimuksiin. Jo istui Klemens III "Pietarin
istuimella," jo oli Henrik uudelta paavilta saanut keisarinkruunun
ja varmana voitostaan lähtenyt pois Roomasta, kun Normannilaisten
sotajoukot lähestyivät pyhää kaupunkia. Keisarin tänne jättämä
sotajoukko lyötiin ja Gregorius vapautettiin Saksalaisten käsistä.
Mutta ennenkuin voittajat lähtivät pois, hävittivät he Roomaa mitä
kauheimmalla tavalla. Ken oli syypää verenvuodatukseen, kenen
tähden nuo lukemattomat, jotka nyt vaikeroiden kodittomina kulkivat
ryöstetyn kaupungin kaduilla, olivat sukulaisensa ja omaisuutensa
menettäneet? Roomalaisten viha kääntyi paavia vastaan, ja tämän
täytyi paeta Normannilaisten turviin (1084). Epäluotettava on
maailman ystävyys, katoova sen kunnia!
Mitä mietti maanpakolainen tuolla syrjäisessä _Salernon_ kaupungissa?
Hänen ruumiin voimansa ovat riutuneet, hänen toiveensa joskus vielä
päästä "pyhään kaupunkiin" peittyvät toivottomuuden sumuihin; hän
viettää aikaansa rukouksilla ja lukemisella. Mutta viimmeiseen
hetkeensä asti on hän sama murtumaton Gregorius VII kuin ennenkin,
päästäen ja sitoen vielä kuolinpäivänänsä. Kun hänen viimeinen
hetkensä Toukokuun 25 p. 1085 joutui, lausui hän nämä sanat: "minä
olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sentähden kuolen
maanpakolaisena."
"Korkeaksi niinkuin kotka oli hän pesänsä tehnyt," mutta Jumala
"kukisti hänen." Gregoriuksen täytyi kuolla voitettuna. Jos edes
hänen elämänsä viimmeiset kovat vuodet olisivat nöyryyttäneet hänen
sydämmensä, niin kentiesi olisi Herran armo avannut hänen silmänsä
näkemään, miten horjuva se perustus oli, jolle kirkko jo kauan oli
tulevaisuutensa rakentanut. Kuinka jalon opetuksen olisi Gregorius
siinä tapauksessa jättänyt perinnöksi tuleville sukupolville, jotka
sen sijaan eksyivät yhä rohkeammin kannattamaan hänen turmiollista,
epäkristillistä aatettaan. Hänen rohkeat toiveensa kyllä toteutuvat:
keisarit ja kuninkaat polvistuvat ennen pitkää paavien valtaistuimen
juuressa, mutta juuri tuon loistavan vaipan alla, johon Siionin
muurein Herrasta luopuneiden vartijain kunnianhimo ja maailmallinen
mieli kirkon pukevat, kärsii taivaan valtakunta vaarallisempaa ja
kovempaa väkivaltaa kuin milloinkaan ennen.