Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.
Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa
pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat
syntiä synnin päälle;
Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani,
varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä
Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.
Raakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun
vanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille
kansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan
kehkeymisessä -- käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla.
Olemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä
aikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että
kansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei
voittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset
erehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin
alusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa
valaisemasta ihmisten sydämmiä. Suurimmaksi osaksi oli keskiaika
perinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta
tuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen
pakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin,
jota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia,
jotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden
suurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta. Sydämmessään kyllä
kristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat
luopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia
palvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien
nähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä. Tämä
tapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta
jo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että "Jumala on henki
ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa
häntä rukoileman." Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman
yli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa
pukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin
kirjaviin vaatteisin. Eksyessään tälle uralle, vieraantuu
kristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen
salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen
noudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen
vaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja
Jumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen
välittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä,
joiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä
kristittyjen parannuksesta vielä puuttuu. Augustinuksen syvä oppi
synnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus
juurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus
tälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena
on esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan _Elegiuksen_
(k. 659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: "Se on siis
hyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään
vaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat,
usein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän
on uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä
ota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja
jumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja
'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän,
hän on totisesti hyvä kristitty. Veljeni, te olette kuulleet, kutka
ovat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi
olisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja
täyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin
kauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte
päästä. Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen
rauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa,
älkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat
kymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille
paikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja
'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten
esirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat
lähimmäistänne niinkuin itseänne. Jos olette kaiken tämän täyttäneet,
niin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen
ja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet,
armahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me
olemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt. Anna meille nyt mitä
luvannut olet." -- Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata
saarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin
ohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta
he voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on
meidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut
henki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta. Alkuinin jalot
opetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset,
joiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon
todellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan
ihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä,
olivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen
noudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla
kykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan
harvassa. Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit
puhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen
aikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu
hän muun ohessa "joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman
parannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin
tulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille
muuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme
jalkojemme alle. Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne
alentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa
syntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse
itseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi,
ei konsanaan ole elävä. Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa,
niin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan
tuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut
nuhtelevat meitä niistä." Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen
mieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen
keneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.
Se muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä
tämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei
totuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse
määräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat
säännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset
polut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se
kuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta
Jumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa
ja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee
taivaan oven ja avaa sen. Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti
on aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista
turmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä
vähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan.
Joukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset
ryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa -- kirkko
vastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!
Samoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen
kallista oikeutta "pitää kanssakäymistään taivaassa", minne nuo
suuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun
asti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa
taikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota
pyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta
kauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit
uskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v.
804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan _Henrik I:sen_ kerrottiin
v. 935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä
naulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan
syntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa.
Hurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa,
vaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein
joutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä
omaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä _Romuald_ töin
tuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen
kuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata.
Rooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa
valtaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja
tietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa
sitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan. Hävyttömämmin
kuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa
petosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri
tähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: "Muinoin sinä Rooma
hirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän
luitaan." Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä
ja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan,
ansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä
löytyy. Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa _Agobardia_,
joka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä
kuuluisampi on Turinin piispa _Klaudius_. Perustuen Augustinukseen,
jonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan
Jumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä
vastaan. Rohkeasti hän lausui paavista: "minä tunnustan paavin
apostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä", ja pelkäämättä
Roomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset,
jotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi.
Mutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen
luopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin,
että Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä
aikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja.
Niin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää
seuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla,
kellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui,
poimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät
jauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään
saastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat
tarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan
jyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten
tehtävänsä. Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa
sekä sitten leivottaessa. -- Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri
hengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!
Yhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen,
yhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät,
ehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä
vaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin
kohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva
niitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta
katsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen
pannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja
sen sai piispa langettaa. Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta
ja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka
sulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja
yhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä
kirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin
itselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se,
joka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä
pakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti,
oli vikapää samaan rangaistukseen. Että tuomio kohtasi kirkon
paraita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli
uskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti
aivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko
maakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot,
jumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei
kastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat
alttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.
Mutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen
evankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit,
sivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa
lukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset
usein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta
keski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli
esim. v. 1041 käytäntöön astunut sääntö _"Jumalan rauhasta"_, joka
määräsi, että "keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun
asti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja
vierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin
että jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki
nauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta
jumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä." Mutta
valitettavasti kirkko "ilman Jumalatta pitää neuvoa," laatiessaan
lakejaan. Se ei etsi "Hänen henkensä varjelusta", vaan hakee turvaa
muualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin
korottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset
sitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä
Herran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus
Suuren ajoista asti on kirkko harjaantunut "menemään alas Egyptiin"
etsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä. Keski-aika kulkee
ahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä
elävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän "asuu
korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä
sydän on," vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut
saarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän
Hengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan
kristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka
siellä asuu. Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta,
joka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee
kuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on
nöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman
henki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen,
hän johdattaa, "Egyptin varjojen" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.
Milloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua
seurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? "En minä jätä teitä
orvoiksi" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa,
"jonka suussa ei petosta löytty."
Minun kansani on tullut kadonneeksi
laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet
ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että
he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja
ovat unohtaneet majansa.
Jer. 50: 6.
Toinen aikakausi (1073-1309).