Hildebrand.
Totisesti on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla:
totisesti on Israelin autuus ainoassa Herrassa meidän
Jumalassamme. Jer. 3: 23.
V. 1033 astui _Benediktus IX_ paavien istuimelle. Hän oli vasta
12 vuoden ikäinen, mutta harjaantunut jos minkälaisiin synteihin.
Roomalaisetkin, joiden siveellisyydentunteet kyllä olivat
veltostuneet kymmenennen vuosisadan turmeltuneissa oloissa,
katselivat mielikarvaudella kuuluisan piispanistuimensa rappiotilaa.
He karkoittivat Benediktuksen ja valitsivat hänen sijaansa _Sylvester
III:nen_ (1044). Mutta jo muutaman viikon kuluttua palasi Benediktus
Roomaan ja valloitti lateranipalatsin. Kevytmielisen lapsen tavoin
möi hän sitten kruununsa _Gregorius VI:lle_, joka suostui tähän
simoniakauppaan pelastaaksensa paavikuntaa perikadosta. Eikä siinä
kylliksi. Jonkun ajan kuluttua alkoi Benediktus katua kauppaa ja
esiintyä paavina jälleen. Gregorius ei luopunut virastaan, ja kun
Sylvesterkin puolestaan piti itseään ainoana oikeutettuna "Pietarin
jälkeisenä", oli siis Roomassa yhtaikaa kolme paavia. Syvään on
paavikunta vaipunut!
Saksan kuninkaana oli tähän aikaan Henrik III. Hän oli vakava,
älykäs ja oikeutta harrastava ruhtinas, ja sitä paitse oli hänen
sydämmensä altis kannattamaan ajan paraita uskonnollisia pyrinnöitä.
Vallanhimonsa ja maallisen mielensä pimittämänä hän ei kyllä näe,
että Herra yksin voi auttaa kristikuntaa sen surkeasta tilasta,
mutta hän koettaa kumminkin rakentaa salpoja tuolle äärettömälle
sekasorrolle ja siveettömyydelle, joka uhkaa kaikki turmella ja
ansaitsee tästäkin syystä kunnioitusta. Vahvistettuaan valtaansa sekä
idässä, pohjassa että lännessä, esiintyi Henrik Italiassa v. 1046.
_Sutrissa_ pidetty kirkolliskokous erotti kaikki kolme simoniaan
vikapäätä paavia heidän virastaan ja valitsi uuden, joka sitten
Pietarinkirkossa kruunasi Henrikin Rooman keisariksi. Mieltymys
oli niin yleinen, että Roomalaiset, sekä hengellinen sääty että
maallikot, vapaaehtoisesti tarjosivat keisarille Pietarin istuimen
isännyyden. Lisäksi tehtiin se päätös, ettei vastedes ilman keisarin
suostumusta paavia valittaisi eikä vihittäisi, Näin oli paavikunta
siis kerrassaan joutunut maallisen vallan alamaiseksi; keisari
yksin asetti seuraavat paavit heidän virkaansa. Kun esimerkiksi v.
1047 paavinistuin joutui avonaiseksi, kääntyivät Roomalaiset Henrik
III:nen puoleen, pyytäen häntä määräämään uuden paavin. Ei ollut
keisari hidas noudattamaan tätä pyyntöä, sillä hän pyrki kaikkialla
vahvistamaan kasvavaa valtaansa. Hän asetti erään sukulaisensa,
Toulin piispan _Brunon_, joka paavina on tunnettu nimellä _Leo
IX_, kirkon johtajaksi. Vaan jo onkin se aika koittamassa, jolloin
paavikunta herää pitkästä unestaan ja alkaa taistella vapauttamisensa
puolesta. Kun Leo IX saapui Roomaan, oli hänen muassaan se mies,
jonka valtaava henki ja rautainen tahto oli johtava kirkon kehityksen
uudelle uralle. Tämä mies oli munkki _Hildebrand_.
Tähän nimeen liittyvät ikäänkuin keskipisteesen senaikuisen
kristikunnan jaloimmat aatteet, asettaen historian näyttämölle
miehen, jonka vertaista ei joka aika synnytä. -- -- Hildebrand syntyi
talonpoikaisista vanhemmista pienellä maatilalla Toskanassa lähellä
_Soanan_ kaupunkia. Ensimmäisen kasvatuksensa sai hän eräässä Rooman
luostarissa, missä hän alusta alkaen harjaantui ankaruuteen itseänsä
kohtaan. Täällä hän myöskin tutustui Klugnyn veljeskunnan mietteisin.
ja nuori munkki päätti uhrata kaikki voimansa niiden toteuttamiselle.
Hänen heikko, pienenlainen ruumiinsa ei luvannut paljoa, vaan sitä
enemmän tuo verraton äly ja miltei masentumaton tahdon lujuus, jotka
jo tähän aikaan hänessä ilmaantuivat. Kun jalomielinen Gregorius
VI, joka Sutrin kokouksessa nöyrästi tunnusti itsensä kelvottomaksi
istumaan Pietarin istuimella, hän kun oli simoniaan vikapää, lähti
pois Roomasta, seurasi Hildebrand häntä maanpakolaisuuteen. Hän
ei saattanut ottaa osaa Roomalaisten riemuun, sillä tuo maallisen
vallan tukema ja hallitsema paavikunta ei hänestä ollut kuin surkeata
ivaa vain. Sydämmestään hän suree kirkon kurjaa tilaa, jos kukaan,
niin toivoo juuri hän parempaa tulevaisuutta Herran seurakunnalle
ja aikoo panna viimmeiset voimansa alttiiksi tälle suurelle työlle;
vaan maallisen vallan apuun kirkko ei saa turvata, se on päinvastoin
vapaana tämänkin orjuutensa alentavista kahleista omin voimin
kohoava alentumisensa syvyydestä kunniaan ja mahtavuuteen. Tämä
aate saa Hildebrandin sydämmen sykkimään, vaan hän on vaiti vielä.
Suurten nerojen tavoin vartoo hän maltillisesti aikaansa. Klugnyn
luostarista, missä hän tähän aikaan oleskeli, loi hän silmänsä
avaraan maailmaan, ja paljon ilmaisi tämä katse! Siinä välkkyi suuri
lupaus uudelle, vasta heräjävälle aikakaudelle: "minä olen poistava
turmeluksen kristikunnasta, särkevä kirkon orjuuden kahleet ja
korottava paavikunnan kaikkia valtakuntia, itse keisarikuntaakin
mahtavamman vallan kunniankukkulalle." Ajatus on monessa suhteessa
jalo, sitä ei kukaan pysty kieltämään, vaan onko se kristillinen,
se on toinen kysymys. Monesti oli Hildebrand tyytymättömänä tuohon
ulkonaiseen itsensäkieltämiseen, jolla keski-ajan ihmiset yhä
yleisemmin jo tähän aikaan koettivat Jumalalle kelvata, huokaellut
Herran puoleen: "armahda Herra minua syntistä?" vaan tähän
kerjäläisasemaan hän ei milloinkaan päässyt perin pohjin perehtymään.
Hänen sydämmensä pohjassa on ylpeys murtumatonna, se pimittää hänen
silmänsä ja eksyttää hänen askeleensa pois rauhan tieltä. Mahtavaksi
maailman silmissä hän kyllä kohoaa, vaan "suureksi Herran edessä" hän
ei pääse. Pyrkiessään vapauttaa kirkkoa maallisen vallan orjuudesta,
laskee hän kristikunnan sensijaan paavien raskaan ikeen alle. Hyvän
tarkoituksensa jalostuttamana eksyy hän ylpeytensä ja ajanhengen
pettämänä odottamaan apua paavilta, unohtaen, että Herran valtakunta
on hengellinen valtakunta, jonka turvana ja väkevyytenä Hän yksin
saattaa olla. Suuret lahjat oli Jumala tälle miehelle uskonut. Jo
Hildebrandin ensimmäiset askeleet historian näyttämöllä viittaavat
selvään siihen, että hän ennen pitkää tuntuvasti on koskeva
kirkon, tuon maailman sumuisella merellä purjehtivan suuren laivan
peräsimeen, vaan ei ole vaikea heti aavistaa, että hän on ohjaava sen
kulkua väärälle uralle. Ajan turmelusta vastaan on hän taisteleva,
vaan pystymättä ihmisten sydämmistä hävittämään tämän turmeluksen
myrkyllistä juurta, sillä hän ei ole taisteleva nöyrän kristityn
hengellisillä aseilla, vaan vallanhimoisen, maailmallisen mielen
eksyttämän hallitsijan tavoin. Marttyyrikunnian kirkkaus ei ole
valaiseva hänen elämäntyötänsä, sen koristuksena on oleva paavikunnan
himmeä loisto.
Matkallansa Roomaan tutustui Leo IX Hildebrandiin. Miehen vakaa
käytös ja hänen etevät lahjansa tekivät kristikunnan uuteen
ylipaimeneen syvän vaikutuksen, ja hän pyysi Hildebrandia
seuraamaan muassaan Roomaan. Munkki miettien epäili -- se oli koko
kristikunnalle ratkaiseva hetki! Hildebrand suostui, vaan sillä
ehdolla, että paavi katumuspuvussa saapuisi Roomaan, siten tunnustaen
väärällä tiellä päässeensä virkaansa, sekä alistuisi kansan
valittavaksi kirkossa vallinneen vanhan säännön mukaan. Leo myöntyi
tähän. Kunnioittaen, ylistäen tervehtivät Roomalaiset (1048) uutta
paaviansa, joka näin nöyränä, ainoastaan halvan munkin seuraamana,
astui virkaansa; he eivät nähneet, että tuon näennäisen nöyryyden
vaipan alla piileili vallanhimoisempia ja ylpeämpiä aatteita, kuin
paavikunta milloinkaan ennen oli edustanut.
Tästä hetkestä alkaen on Hildebrand paavikunnan johtajana, vaikkei
kukaan hänen valtaansa vielä aavistakaan. Verrattomalla taidolla
salaa hän Leolta ja tämän jälkeisiltäkin, miten hän käyttää heitä
tuumiensa perillesaattamisen välikappaleina, luulotellen heille, että
he toimivat aivan itsenäisesti. Jo v. 1049, kun Roomalaiset olivat
valinneet Leon paaviksi, alkavat Hildebrandin tuumat vähitellen
esiintyä. Useat Italian, Franskan ja Saksan piispoista erotettiin
nim. simonian vuoksi viroistaan. Yleensä noudatettiin suurta malttia
ja varovaisuutta, niin että esim. katuvaiset piispat saivat pienemmän
rangaistuksen. Kaikkialla saavuttivat nämä uudistamishankkeet
kansan kannatusta, eikä keisarikaan niitä vastustanut, niin kauan
kuin hän luuli vallitsevansa paavia. Kymmenen vuotta myöhemmin
ryhtyi Hildebrand vielä tehokkaampiin toimiin korottaaksensa
paavikunnan kasvavaa valtaa. Paavi _Nikolaus II:sen_ Roomassa v. 1059
pitämässä kokouksessa sai hän näet sen päätöksen laadituksi, että
n.s. _kardinaalikunta_ vastedes valitsisi paavin. Tähän kuuluivat
ainoastaan _kardinaalit_ s.o. Rooman kaupungin pääkirkkojen papit
ja lähiseudun piispat. Tarkoitus on selvä: Hildebrand tahtoo
tehdä "Pietarin jälkeisen" vaalin riippumattomaksi niin keisarin
vahvistuksesta kuin roomalaisten ylimyssukujen vaikutuksesta. Tästä
alkaen rupesivat paavit käyttämään kaksoiskruunua [14:nen vuosisadan
alulla tuli kolmoiskruunu käytäntöön.] ilmaisemaan sitä aatetta,
että "Jumala ja p. Pietari olivat vallan suorastaan jättäneet Rooman
piispoille." Maalliseen mahtavuuteen ja loistoon pyrkii paavi, vaan
ei sen Herran kaltaiseksi, jonka koristuksena oli orjantappurakruunu!
Kun Nikolaus II v. 1061 kuoli, koettivat Hildebrandin vastustajat
saada Henrik III:nen leskeä _Agnesta_, joka poikansa _Henrik IV:nen_
alaikäisyyden aikana hallitsi Saksassa, määräämään uuden paavin.
Pelkäämättä Saksan uppiniskaisen papiston vastarintaa, jota Rooman ja
Lombardian ylimykset voimakkaasti tukivat ja Kölnin mahtava piispa
Hanno johti, sai Hildebrand kuitenkin aikaan, että kardinaalit
valitsivat _Aleksanteri II:sen_ paaviksi. Agnes vastusti, Baselissa
pidetty kirkolliskokous valitsi _Honorius II:sen_ vastapaaviksi,
tämä saapui voittajana Roomaan, vaan tämäkin uhkaava vaara muuttui
ennen pitkää Hildebrandin täydelliseksi voitoksi. Hanno, joka näiden
vaiheiden ohessa oli päässyt Agneksen sijaan Saksan perintöruhtinaan
holhojaksi, alkoi nim. käyttää suurta valtaansa sovinnon toimeen
saamiseksi, ja _Augsburgissa_ v. 1062 pidetty kirkolliskokous
hyväksyi Aleksanterin paaviksi valitsemista. Roomassa kasvoi
Hildebrandin maine päivä päivältä, ja että Lombardiankin pappien
ja ylimysten vastustus alkoi masentua, todistaa se seikka, että
jo v. 1064 myöskin _Mantuan_ kirkolliskokous vahvisti Aleksanteri
II:sen vaalin. Monien vaikeuksien ja taistelujen vaiheissa on
Hildebrandin aate vapauttaa kirkko maallisen vallan herruudesta ja
korottaa paavi kaikkien valtakuntien korkeimmaksi hallitsijaksi
kypsynyt, vakaantunut. Muutamia vuosia vain, ja hän on istuva paavien
istuimella voimallisempana kuin kukaan ennen häntä. Mennyt on
paavikunnan niin sanoaksemme alaikäisyyden aika, sen mahtavuuden aika
on jo käsissä, Seisoessamme näiden aikakausien rajalla, sopii meidän
tarkastaa niitä periaatteita, joiden mukaan paavikuuta aikoo maailmaa
hallita. Niiden pääpiirteet löydämme Hildebrandin kirjeistä, joista
tähän lainaamme muutamia otteita:
"Maailmaa valaisemassa on kaksi valoa: suuri valo, aurinko, ja pieni
valo, kuu. Apostolinen valta on aurinko, ruhtinaan valta on kuu.
Niinkuin kuu loistaa ainoastaan auringon valolla, niin ovat keisarit,
kuninkaat ja ruhtinaat olemassa ainoastaan paavin kautta, joka on
saanut valtansa Jumalalta. -- Paavi on Jumalan sijainen, hän maailman
valtakuntia ohjaa; ilman häntä ei ole mitään valtakuntaa, ilman
häntä joutuu kaikki herruus häviöön niinkuin vuotava laiva. Niinkuin
maalliset asiat kuuluvat keisarin vaikutusalaan, niin kuuluvat
Jumalan asiat paavin toimintapiiriin. Paavi siis irroittakoon
alttarin palvelijat niistä siteistä, joilla maallinen valta heitä
kahlehtii. -- Koska paavi on Jumalasta, on kaikki hänen vallassaan;
kaikki maalliset asiat ovat alistettavat hänen tuomittavikseen. Hänen
tulee opettaa, kehottaa, rangaista, ojentaa, tuomita ja päättää.
Kirkko on Jumalan tuomioistuin, se tutkii ihmisten synnit; se osottaa
vanhurskauden tien ja on Jumalan sormi. Korkea ja mahtava on paavin
asema, sillä kirjoitettu on: 'sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle
tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä sitä
voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet, ja mitä
sinä maan päällä sidot, sen pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä
sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.' Niin
puhui Jesus Kristus Pietarille; Pietarista alkoi roomalainen kirkko,
jolla on päästävä voima, ja Pietariin perustuu Kristuksen kirkko.
Emäkirkkona hallitsee Rooman kirkko kaikkia muita kirkkoja ja kaikkia
niiden jäseniä, keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, arkkipiispoja,
piispoja, abboteja ja muita uskovaisia," -- Pian on maailma kokeva,
millä tavoin Hildebrand on toteuttava nämä periaatteet.
Hildebrandin ohjatessa paavikuntaa sille uudelle uralle, johon
olemme viitanneet, katkesi lopullisesti se heikko side, joka
tähän saakka oli yhdistänyt latinalaisen ja kreikkalaisen kirkon
toisiinsa. Kylmä on väli jo kauan ollut, kateus, ylpeys ja
alituiset riidat ovat jo aikoja sitten uhanneet kahtia jakaa Herran
yhtä seurakuntaa, vaan yhteys niiden välillä säilyy kuitenkin,
jos kohta ainoastaan nimeksi, vielä kahdennentoista vuosisadan
alussa. Onko tämä yhdysside yhä edelleenkin kestävä? Vastauksen
antavat paavikunnan yhä ylpeämmät ja jyrkemmät vaatimukset, jotka
eivät suinkaan ole omiansa vahvistamaan tuota kirkkojen välistä
heikkoa ystävyyttä. Juuri nyt on aika tullut, jolloin kummankin
kirkon johtavat henkilöt rohkeasti esiintyvät erottamaan mitä
Jumala on yhdistänyt. V. 1024 koettivat Kreikkalaiset saada
paavia vertaiseksensa tunnustamaan Konstantinopolin patriarkkaa.
Turha oli tämä yritys, se herätti vain katkeruutta italialaisessa
papistossa, joka nyt olisi rikkonut kaiken yhteyden Kreikkalaisten
kanssa, ellei Konstantinopolin keisari valtiollisista syistä kaikin
tavoin olisi koettanut rauhaa säilyttää. Riita asettui vielä tällä
kerralla, kunnes se muutaman vuosikymmenen kuluttua jälleen leimahti
ilmituleen. Ulkonainen syy oli seuraava. Konstantinopolin patriarkka
_Mikael Cerularus_ oli muutamista bulgarialaisista luostareista ja
kirkoista poistanut latinalaisen jumalanpalveluksen menoja, joita
tässä maassa siellä täällä vielä säilyi muistona läntisen kirkon
lähetyssaarnaajain toimesta näilläkin seuduin. Sitä paitse kirjoitti
hän eräälle italialaiselle piispalle kirjeen, jossa hän moittien
puhui läntisen kirkon "harhaoppisuudesta." Vielä kiivaampi oli
bulgarialaisen piispan Leon samaan aikaan kirjoittama kirje. Se
vaati jyrkästi latinalaista kirkkoa heti luopumaan happamattoman
leivän käyttämisestä Herran ehtoollisessa (tämä oli muka juutalaista
harhaoppisuutta) y.m. muka eksyttävistä ja syntisistä tavoista,
jotta Kreikkalaisten ja Latinalaisten usko olisi sama. Kumma
kyllä ei puhuta mitään tuosta vanhasta, oppia Pyhästä Hengestä
koskevasta riitakysymyksestä. Kardinaali Humbert, joka sai käsiinsä
viimmemainitun kirjeen, antoi sen latinaksi käännettynä Leo IX:lle.
Tämä kirjoitutti pitkän vastalauseen, huomauttaen muun ohessa
siitäkin, että Rooman kreikkalaisten kirkkojen jumalanpalveluksessa
seurattiin kreikkalaisen kirkon ohjeita, sekä muistuttaen ulkonaisten
tapojen vähäpätöisyydestä. Vaan turhat olivat kaikki sovinnolliset
puheet: uusia, yhä maltittomampia kirjoituksia ilmaantui kummaltakin
puolelta, ja kiihtymistään kiihtyi riita. Keisari kyllä koetti
hieroa sovintoa, vaan kun paavin Konstantinopoliin lähettämät
lähettiläät entistä jyrkemmässä muodossa esittivät latinalaisen
kirkon vaatimuksia, ja Konstantinopolin patriarkka vastasi samaan
tapaan, oli ratkaiseva hetki tullut. Roomalaisen lähetystön johtaja,
kardinaali Humbert laski juhlallisesti papiston ja suuren väkijoukon
läsnäollessa Sofiankirkon alttarille näin kuuluvan kirjoituksen;
"Kirottu olkoon Mikael, joka nimittää itseään patriarkaksi, kaikkine
puolustajineen, kirottu himon noidan, Ariuksen, Donotuksen ja Manin
puoluelaisten, kaikkien Jumalan vihollisten, perkeleen ja hänen
enkeliensä kera." Kolmesti kerrottu "amen" päätti kirjoituksen,
vakuuttaen, että kirkkojen yhteys ainaiseksi oli rikottu. Tämä
tapahtui Heinäkuun 16 p. 1054.
Tästä alkaen ovat latinalainen ja kreikkalainen kirkko ventovieraat
toisillensa. Viimmemainittu jää vastedes miltei kerrassaan historian
ulkopuolelle, jähmettyen menneiltä ajoilta perittyjen ulkomuotojen
kaavaan, sillä historia kertoo elämästä, ja täällä vallitsee kuolema.
Aivan väärälle uralle on latinalaisenkin kirkon kehitys suistunut,
mutta sen helmassa itää kuitenkin uskonpuhdistuksen siemen, ja
sentähden on sillä historia. Erotus on suuri, arvaamattoman suuri!
Mutta kun keski-ajan toisen aikakauden kynnykseltä luomme silmämme
niihin maihin, joissa profeetat ja apostolit saarnasivat ja Herra
itse kerta vaelsi, ja joissa sittemmin niin monet kristikunnan
jaloimmista edustajista taistelivat totuuden suurta taistelua,
niin vaativat nuo kristikunnan paraat muistot, joiden loisto ei
vuosisatojen etäisyys konsanaan ole himmentävä, meitä vuodattamaan
kiitollisuuden ja rakkauden kyyneleitä, ja luovuttaen tuomion
Herralle, rukoilemme Häneltä vielä näinä viimmeisinä aikoina armoa
sille kirkolle, jossa taivaan valtakunnan kunnia muinoin säteili niin
ihmeen kirkkaana.