"Pimeä vuosisata."
Me haparoitsimme seiniä, niinkuin sokiat, ja pitelimme niinkuin
ne, joilla ei silmiä ole; me loukkaamme itsemme puolipäivänä
niinkuin hämärissä, me olemme pimeydessä niinkuin kuolleet. Jes.
59:10.
Jos paavikunta yhdeksännellä vuosisadalla oli kohonnut ennen
aavistamattomaan mahtavuuteen, paljastaa kymmenennen vuosisadan
historia mitä kauheimmalla tavalla sen perikadon enteitä. Vanhan
pakanallisen Rooman kurjimpien hallitsijain epäsiveellisyys ei luo
silmiemme eteen inhottavampaa turmelusta, kuin "pyhän kaupungin" ja
kristikunnan hengellisten ruhtinasten elämä kymmenennen vuosisadan
pimeinä vuosina. Häveliäisyys kätkee kernaasti unohduksen pimeään
tämän paavikunnan ulkonaisestikin niin kauhean surkean alentumisajan,
mutta historian tuomitseva valo valaisee pimeän, vaatien meitä
silmäilemään sitä lokaista, kaikkien intohimojen likaamaa tietä, jota
kymmenennen vuosisadan paavit vaelsivat ijankaikkisuutta kohti. Se
on opettava meille, tämä tie, miten epäluotettava kaikki ihmiskunnia
ja voima on, se on muistuttava meitä siitä, että paavikunta, vaikka
tämä sittemmin kohoaa vielä korkeammille kunnian kukkuloille kuin
milloinkaan ennen, rakentaa huonolle perustukselle ja että sen kunnia
noina vasta koittavan loiston ja mahtavuuden aikoinakaan ei ole kuin
tyhjä varjo vain.
Kaarle Suuren suku ei milloinkaan luopunut vaatimuksistaan hallita
kirkkoa, vaan yhä kehnommiksi kävivät heidän yrityksensä säilyttää
tätä valtaa. Kun _Kaarle Paksu_, joka yhdeksi valtakunnaksi
yhdisti suuren kantaisänsä hallitsemat maat, v. 888 erotettiin
hallitsijavirastaan ja tuo suuri valtakunta jälleen hajosi, oli
tämä suku jo ehtinyt hautansa partaille. Se sammui Saksassa jo v.
911, josta alkaen tämän maan uusi hallitsijasuku yhä suuremmalla
menestyksellä sekaantuu kirkon hallitukseen. Paavikunta, joka
Karolingein sortuessa ajaksi pääsi riippumattomaksi keisareista,
joutui sensijaan vielä vaarallisemman vallan orjaksi. Italiassa
taistelivat keskenänsä riitaiset aatelissuvut herruudesta, ja näiden
mielivallasta riippuivat paavit kokonaan, koettamattakaan säilyttää
kunniaansa ja piispallista arvoansa, V. 915 kruunasi paavi _Juhana X_
Friaulin herttuan _Berengarin_, joka voitettuaan vastustajansa oli
päässyt Italian herraksi, Länsi-Rooman keisariksi. Uutta hallitsijaa
vastustamaan syntyi toinen puolue, jonka johtajina olivat Toskanan
kreivi _Adalbert_ ja hänen lemmittynsä tuo siveettömyydestään
kuuluisa _Teodora_ sekä hänen irstaiset tyttärensä _Teodora_ ja
_Marozia_. Saavuttaaksensa suurempaa valtaa pitivät nämä tarkkaan
silmällä paavikuntaa, jonka edustajat he ennen pitkää kokonaan
kietoivat; verkkoihinsa. Asettaen paavin istuimelle lemmittyjänsä,
jotka julkisesti rypösivät kaikissa paheissa, syöksivät nämä kurjat
ihmiset paavin istuimen mitä inhottavimpaan lokaan. Tämänaikuisten
paavien joukossa, joiden nimenä tavallisesti oli Juhana [Kertomus
että mieheksi pukeutunut nainenkin tähän aikaan olisi ollut paavina
on silminnähtävästi peruuton. Hänen nimensä olisi ollut _Johanna_,
vaan tällä nimityksellä tarkoitetaan mahdollisesti kaikkia noita
kurjia Juhana nimisiä paaveja, jotka tuon inhottavan naisvallan
suojelemina toinen toisensa jälkeen istuivat "Pietarin istuimella."],
näemme muiden kelvottomain kirkonjohtajien kera myöskin Marozian
pojan, Juhana XI. Hänen aikanaan kasvoi hävyttömyys kauhean
suureksi, vaan vieläkin julkisemmin rohkeni hänen seuraajansa
_Juhana XII_, joka ainoastaan 19 vuoden ikäisenä, vaan perehtyneenä
jos minkälaiseen siveettömyyteen, v. 955 korotettiin paaviksi,
tyydyttää himojansa. Italialaisetkin, jotka näinä jumalattomina
aikoina kyllä olivat tottuneet kaikenlaisiin paheisin, puhuivat
hänestä inholla. Laterani-palatsi tehtiin siveettömyyden ja törkeän
Jumalan pilkan kodiksi, ja Rooman maine tahraantui kristikunnan
silmissä niihin määrin asti, ettei yksikään siveellinen nainen enää
kehdannut pyhiinvaeltajana kaupunkia lähestyä. Muuten on _Juhana
XII_ (hänen alkuperäinen nimensä oli Oktavianus) ensimmäinen paavi,
joka, astuttuaan "Pietarin istuimelle", muutti nimensä, kuten
paavit sittemmin tekivät. Tahtoiko hän tällä jossain määrin salata
kehnoa maineitaan, vai koettiko hän sillä erottaa virkansa arvoa
epäsiveellisestä elämästään, sitä emme tiedä, vaan varma on, että hän
syöksi paavikunnan perikadon partaille. Sitä oudompaa on meistä, että
Saksan mainio kuningas _Otto I Suuri_ alensi itsensä polvistumaan
tämmöisen paavin jalkain juuressa. Mutta maailman kunnia häikäsi
hänen silmiänsä, valtioviisaus ohjasi hänen askeleensa. Miten me
ruhtinailta odottaisimme kristillistä mieltä, kun kirkon johtavat
henkilöt tallaavat kaiken siveyden jalkojensa alle? -- Berengarin
ahdistamana oli Juhana XII kääntynyt Oton puoleen saadaksensa häneltä
apua. Tämä älysi, miten sopiva tilaisuus oli vahvistaa valtaansa
ja hankkia itselleen keisarinkruunun. Hän saapui syksyllä v. 961
Italiaan, jonka maan hän jo ennen oli valloittanut. Berengarin puolue
luopui johtajastaan, kaikki kaupungit ja linnat avasivat Otolle
porttinsa. Helmikuussa v. 962 tuli hän Roomaan, missä Juhana XII
kruunasi hänen Rooman keisariksi. Mutta tuskin oli Otto lähtenyt
pois Italiasta, ennenkuin uskoton heittiö liittyi Berengariin,
koettaen yksissä hänen kanssaan saada Saksalaisten vihollisia
sotaan keisaria vastaan. Vaan tyhjiin nämä hankkeet raukesivat. Jo
seuraavana vuonna välkkyi jälleen Oton voittoisa miekka Italiassa.
Hän saapui Roomaan, piti Pietarinkirkossa kirkolliskokouksen,
joka oli tutkiva paavia vastaan tehtyjä kanteita. Itse oli hän
puheenjohtajana. Säälien Juhana XII nuoruutta, lausui keisari: "hän
on vielä lapsi, kentiesi hän parantaa tapojansa"; mutta kun paavi ei
ensinkään saapunutkaan kokoukseen, vaikka häntä vaatimalla pyydettiin
tulemaan, vaan sen sijaan käytti itsensä mitä röyhkeimmällä tavalla,
loppui Oton kärsivällisyys. Ankaruuteen kehottivat häntä sitä
paitse läsnäolijani huudot: "hän on kentiesi metsästysretkellä,"
"hän on susi lammasvaatteissa" y.m.s., sekä nuo kauheat syytökset,
jotka kaikkialta lausuttiin kirkon korkeinta edustajaa vastaan.
Otto erotti Juhanan hänen virastaan ja määräsi kansan ja papiston
jo ennen valitseman Leo XIII:nen paaviksi. Samassa tilaisuudessa
vannotti hän Roomalaisia: "ett'eivät he enää milloinkaan saisi
valita eikä vihkiä paavia ilman keisarin nimenomaista suostumusta
ja vahvistusta." Roomalaiset kyllä tuon tuostakin koettivat päästä
vapaiksi tästä keisarin "suojelusherruudesta," mutta Oton miekka ja
hänen ankarat rangaistuksensa pakottivat heitä joka kerta luopumaan
näistä yrityksistä. Noiden rettelöiden vaiheissa onnistui kyllä
Juhana XII:nen lyhyeksi ajaksi saada virkansa takaisin, mutta
hänen armonaikansa olikin jo lopussa. V. 964 tempasi vanhurskaan
Jumalan kosto hänen korkeamman oikeuden tuomittavaksi. Äkillinen
halvauksenisku teki lopun hänen kurjasta elämästään, hänen paraikaa
täyttäessään synteinsä kauheata mittaa.
Otto Suuri kuoli v. 973. Hänen jälkeistensä oli monesti hyvinkin
työläs säilyttää saksalaista valtaa Italiassa, vaan paavikunnan
yhä jatkuva kurja tila oli kuitenkin omiansa estämään kirkkoa
ryhtymästä mihinkään tehokkaisiin toimiin keisarein uhkaavaa
valtaa vastaan. Paavikunnan mainetta halventamaan ja sen oikeuksia
loukkaamaan esiintyi nyt Franskankin kuningas _Hugo Kapet_. Hän
oli Karolingien suvun sammuttua Franskassa v. 987 päässyt tämän
valtakunnan kuninkaaksi, vaan Reimsin piispa _Arnaulf_ oli koettanut
auttaa erästä Karolingein suvun polvelaista valtaistuimelle. Hugo
vaati paavi _Juhana XV:tä_ erottamaan kapinallista piispaa hänen
virastaan. Kun ei rangaistuksesta mitään kuulunut, päätti kuningas
itse asettua tuomariksi. Hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen
Reimsiin v. 991. Huomattavat ovat Sensin piispan tässä tilaisuudessa
lausumat sanat: "Ken on paavi komeassa puvussaan ja loistava kruunu
päänsä päällä? Jos häneltä puuttuu rakkautta ja hän ainoastaan
kerskaelee opistansa, niin on hän antikristus, joka on ottanut
asuaksensa Jumalan temppelissä; mutta jos häneltä puuttuu oppiakin,
niin hän on mykkä epäjumala, kuvapatsas, jolta ei kenenkään tulisi
neuvoa kysyä." Huolimatta paavista erotti kokous Arnaulfin hänen
virastaan, jonka sai oppinut _Gerbert_. Tämän kyllä täytyi jonkun
vuoden kuluttua luopua piispanistuimestaan, kun paavi, jonka käskyä
hän alussa vastusti, kutsuen häntä "Rooman syntinen piispa, joka on
pidettävä huppanana ja pakanana", sai kannatusta taikauskoiselta
kansalta, mutta tuntuvia iskuja oli paavikunta tässäkin riidassa
saanut. Kaikkialta kuulemme moitetta, kuka tahansa uskaltaa
asettua paavia vastustamaan, tämän maailman mahtavat hallitsevat
mielensä mukaan paavikuntaa, jonka valtaa sitä paitse turmeluksen
kauhea rutto lannistuttaa, masentaa! Onko sen mahtavuudenaika jo
mennyt, kuolemanenteitäkö nämä kaikki ovat? Jos milloinkaan, niin
olemme kymmenennen vuosisadan surkeita vaiheita silmäillessämme
oikeutetut näin kysymään. Turhaan koettaa _Sylvester II_ (999-1003)
korottaa paavikunnan sortuvaa valtaa: hänen kuoltuansa syöksyi se
jälleen turmeluksen syvyyteen, luoden uudestaan silmiemme eteen
tuota loppumatonta kurjuutta, joka jo toista vuosisataa on ollut
sen ainoana tuntomerkkinä. Ja ikäänkuin aavistaen äärettömän
syntivelkansa huokaelee kristikunta, kun kymmenennen vuosisadan ilta
joutuu: "nyt tulee maailman loppu ja viimmeinen tuomio." Pellot
heitettiin kylvämättä, rakennustyöt keskeytyivät, ja muut maalliset
toimet jäivät sikseen, sillä yleisesti luultiin, että maailman
loppu oli käsissä. Tietämättömyys ennusti ja taikausko uskoi vuotta
1000 aikojen viimmeiseksi vuodeksi. Mikä varoittava muistutus,
mikä voimallinen herätyssaarna itse tämä erehdyskin! Mutta kun tuo
kammoksuttu vuosi oli kulunut umpeen, ei kristikunnan katseessa
näkynyt katumuksen kyynelten jälkiä, vaan kevytmielisyyden iloa siitä
että vaara muka oli ohitse. Luopunut on kirkko morsiuslupauksestaan;
se ei enää, niinkuin menneinä päivinä, odota ylkänsä tuloa ilosta
sykkivin sydämmin, se pelkää, kammoksuu sitä nyt!
Kymmenettä vuosisataa kutsutaan täydestä syystä "pimeäksi
vuosisadaksi." Jos jo yksin silloisen paavikunnan surkea tila
oikeuttaisi meitä käyttämään tätä nimitystä, esiintyy se yhä enemmän
oikeutettuna, jos luomme silmämme siihen kristikuntaan, joka "sokeana
haparoitsee" tuon tahratun "Pietarin istuimen" juuressa. Menneiden
aikojen tieteelliset harrastukset ovat miltei kerrassaan lakanneet:
kymmenes vuosisata ei synnytä, ainoatakaan etevää tiedemiestä,
joka pystyisi jatkamaan edellisen vuosisadan suurella vaivalla ja
nerokkailla ponnistuksilla aljettua sivistystyötä. Jo alkoi aamu
koittaa, kun yhdeksännen vuosisadan tähdet sammuivat keskiajan
taivaalla, vaan yö tulikin, ja vaikka se, oli pitkä, ei syttynyt
uusia tähtiä virittämään uutta valoa. Turhaan koettaa jumalanpalvelus
pukeutua entistä viehättävämpään ulkomuotoon, pyytäen kauniilla
maalauksilla ja sointuvammalla veisulla kehottaa kristikuntaa
hartauteen, turhaan rakennetaan komeimpia kirkkoja, joihin kootaan
yhä enemmän pyhäinjäännöksiä muistuttamaan menneiden aikojen jaloista
Herran tunnustajista: taikausko, hengellinen sokeus ja maallisiin
kiintynyt mieli sekoittaa myrkkyänsä kaikkiin oloihin, estäen
niitäkin, jotka halasivat pelastusta ja vapautta, sammuttamasta
ijankaikkisuuden janoansa. Tämän maailman kaavoihin pakotetaan
kristinuskon ilmiöt toinen toisensa perästä. Ei siinä kylliksi,
että paavi yhä suuremmassa määrässä tuli riippuvaksi keisarista;
arkkipiispatkin ja piispat sortuivat läänityslaitoksen orjuuttavaan
palvelukseen, kun he ruhtinailta vastaanottivat suuria maanalueita,
joita he kyllä rikkaina kirkonruhtinaina monesti hallitsivat hyvinkin
vapaasti, vaan jotka myöskin velvottivat heitä maksamaan veroa
sekä sotapalveluksella ja muilla kuuliaisuudenosotuksilla nöyrästi
palvelemaan läänitysherrojaan. Sormus ja sauva, jonka he n.s.
_investiturin_ kautta virkaan astuessaan näiltä saivat, kuvasivat
tätä pappissäätyä alentavaa orjuutta. Jota suuremmassa määrässä
papiston maailmallinen mieli houkutteli sitä halajamaan korkeita ja
tuottavia virkoja, sitä tavallisemmaksi tuli myöskin tuo turmiollinen
_simonia_ [Nimi johtuu Simonista, joka apostoleilta pyysi rahalla
ostaa voimaa tehdä ihmisiä osallisiksi Pyhän Hengen lahjasta (Apost.
T. 1. 8).] eli hengellisten virkojen rahasta myyminen. Millaisia
nuo ostetut arkkipiispat ja piispat olivat, miten he saarnasivat
parannusta mahtaville suosijoillensa ja lukuisille alamaisillensa,
joiden uskollisuudesta heidän asemansa monesti kokonaan riippui, on
helppo käsittää. Miten surkea papiston tila oli, käy selville esim.
Veronan piispan _Rateriuksen_ (k. 974) eräästä meille säilyneestä
kertomuksesta. Hän taisteli kiitettävällä innolla ja voimalla kirkon
ja sen palvelijain karttuvaa turmelusta vastaan, jonka vuoksi hän
saikin paljon kärsiä. Lainaamme tähän otteen hänen kertomuksestaan:
"Mitkä tuskat odottanevatkaan niitä, jotka laiminlyövät heille
uskotun lauman ruokkimisen eivätkä lakkaa rypömästä paheiden loassa.
Heidän alituisena toimenansa ovat maailmalliset huvit, metsästykset
ja linnunpyynnit -- he vieraantumistaan vieraantuvat raamatulle.
He tietävät paremmin, paljonko pelissä erehtyminen maksaa, kuin
mitä pelastustotuus vaatii. He pitävät enemmän näyttelijöistä kuin
papeista, enemmän vekkuleista kuin hengellisistä, enemmän juomareista
kuin tiedemiehistä, enemmän irstaisista kuin kainoista ihmisistä.
He halajavat kreikkalaisia koristuksia, babylonialaista komeutta ja
ulkomaalaista loistoa. Heidän ateriansa ovat monet ja vaihtelevaiset;
joka niissä rohkein on, hän on etevin, arin herkkusuu paras, suurin
ahmatti kiitettävin. Viinin nauttimisesta pullistunein poskin
istahtavat he kuorsuvien, kultaisten ohjasten ja hopeaketjujen
koristamien oristen selkään, samoten kaikenkaltaisiin humalan
määräämiin huveihin. Ei silloin muisteta Häntä, joka istui aasin
selässä suurena ja taistelussa voimallisena. Maailman kuninkaita
koetetaan voittaa loistossa, vaan ei suinkaan pyritä apostolein
kaltaisiksi köyhyydessä."
Jos luomme silmämme luostareihin, huomaamme piankin, että ajan
yleinen turmelus on rohjennut astua näidenkin itsensäkieltämisten
ja rukousten hiljaisten turvapaikkojen kynnysten yli. Abbotina on
usein joku siveetön maallikko, joka ylöllisellä ja hävyttömällä
esimerkillään houkuttelee munkit pitkälle turmeluksen tiellä.
Naisluostareihinkin pääsevät ennenpitkää juurtumaan kaikenkaltaiset
paheet, joita ei nunnien menneiltä ajoilta peritty pyhyyden maine
enää riitä salaamaan. Arveluttavan usein on esim. näiden maailmasta
eronneiden naisten pyhiinvaellukset Roomaan sitä laatua, että aivan
toinen nimi paljon paremmin soveltuisi heidän matkoilleen. Mutta
totuuden Henki, joka pimeimpinäkin aikoina vaikuttaa seurakunnassa,
ei nytkään ole poistunut kirkosta. Jos tarkkaan tutkimme kymmenennen
vuosisadan vaiheita, huomaamme kaiken tuon äärettömän turmeluksen
uhallakin paremman ajan enteitä. Juuri luostarein muurien sisässä
kytee vielä siellä täällä ijankaikkisen elämän liekki, ja kirkon
surkeata tilaa katselevat näistä vakaalle miettimiselle pyhitetyistä
laitoksista ainakin muutamat hurskaat kyynelsilmin. Eikä ilmaise
tämä hiljainen suru ainoastaan heikkoutta, voimattomuutta! Näissä
kyyneleissä kuvastuu ajan omatunto, joka Herran armosta ei ole
päässyt kokonaan nukkumaan.
Kaukaisessa Englannissa, missä kuningas _Alfred Suuri_ (871-890)
jalolla sivistystyöllään oli koettanut auttaa tuota vanhaa
kristillistä sivistystä, jonka Tanskalaisten ryöstöretket olivat
miltei kokonaan hävittäneet, uuteen eloon, näemme kymmenennen
vuosisadan pimeässä jalon _Dunstanin_ taistelevan raakuutta
ja siveettömyyttä vastaan. Tämä merkillinen mies oli saanut
kasvatuksensa Glastonburyn luostarissa, missä hän ennen pitkää
herätti huomiota nerollaan ja hurskaalla elämällään. Kun hänen
kadehtijansa moittivat häntä siitä, että hän niin ahkeraan kokoeli
itselleen maallisia tietoja, päätti hän uhrata kaiken aikansa
raamatun tutkimiseen. Jos hänen maineensa jo tähän aikaan oli
suuri, kasvoi se nyt kasvamistaan, kun hän lisäksi sai laajemman
vaikutusalankin. Oltuaan jonkun aikaa hovin rippi-isänä, määrättiin
hän nim. jo v. 942 Glastonburyn luostarin abbotiksi. Dunstan oli
yksi noita harvoja, joita ajan voimallinen virta ei jaksanut
temmata muassaan. Jota suurempi turmelus kaikkialla oli, sitä
miehuullisemmin hän asettui vastarintaan. Hänen kädessään loisti
sivistyksen ja kristillisyyden tulisoitto, uhaten polttaa tuhaksi
nuo nimikristillisyyden ja siveettömyyden kehnot majat, joita tähän
aikaan runsaasti löytyi hänen isänmaassaankin. Kyllä koettivat
ihmiset monesti turmeluksen mereen sammuttaa tätä tulisoittoa, vaan
yritykset eivät onnistuneet, sillä sitä piteli rautainen käsi,
josta sitä ei ollut helppo temmata pois. Harvinaisella voimalla ja
uskonnollisella innostuksella perkkasi Dunstan omansa ja monen muun
englantilaisen luostarin, korottaen isänmaansa munkkielämän korkealle
kannalle. Profeetan pyhällä kiivaudella saarnasi hän elämällään ja
työllään niin jalosti ajan turmelusta vastaan, että kaiku kuului
kaukaisiinkin maihin. Ja jos hän ei aina säilyttänytkään tuota
kristillistä malttia ja tosi viisautta, josta Herran valistuneet
välikappaleet tunnetaan, niin siunasi armon Jumala kuitenkin
hänen työtään, kasvattaen hänen kylvöstään rikkaita hedelmiä
vielä syntymättömien sukupolvien hyväksi. Kuningas _Edwy_, jonka
avioliittoa erään sukulaisen kanssa Dunstan oli ankarasti moittinut
ja laittomaksi julistanut, ajoi hänen maanpakolaisuuteen ja ryhtyi
sitten hävittämään tuon ankaran uskonpuhdistajan työtä. Mutta
kansa nosti kapinan kuningasta vastaan, ja tämän täytyi kutsua
ankara munkki kotia. _Barfordissa_ v. 959 pidetty kirkolliskokous
nimitti Dunstanin suuren hiippakunnan piispaksi ja seuraavana
vuonna korotettiin hän Kanterburyn arkkipiispaksi. Tässä virassa on
hän vaikuttanut sanomattoman paljon hyvää siunaukseksi Englannin
kirkolle. Hän hoiti sitä väsymättömällä voimalla kuolemaansa
asti v. 988. -- Katsellessamme Dunstanin voitollista taistelua
jumalattomuuden ruttoa vastaan, on meistä kuin kymmenennen vuosisadan
pimeässä kuulisimme suuren Paimenen äänen: "minä olen teitä läsnä
joka päivä maailman loppuun asti."
Vielä suuremman merkityksen kuin Englannissa saavutti munkkilaitos
eräässä toisessa maassa. Tarkoitamme _Burgundia_, missä kreivi
_Berno_ v. 909 perusti _Klugnyn_ kuuluisan luostarin. Se asetettiin
välittömästi paavin suojeluksen alaiseksi, eikä siis riippunut,
niinkuin tämän ajan luostarit yleensä, kenenkään piispan tahi
mahtavan ruhtinaan mielivaltaisista määräyksistä. Abboteinsa _Odon_
ja _Odilon_ johtamana kasvoi Klugnyn luostarin maine ennen pitkää
arvaamattoman suureksi Kaikki kiittivät sen viehättävän kaunista
jumalanpalvelusta ja sen munkkien ankaran siveellistä elämää. Jonkun
ajan kuluttua liittyi luostari toisensa perästä lähellä Klugnyn
seutuja ja kaukanakin niistä liittoon tämän luostarin kanssa,
muodostaen sääntönsä ja alistaen elämänsä sen määräysten mukaan.
Arvaamattoman suuresta merkityksestä on tämä liitto kristikunnan
kehitykselle. Sen silmämääränä oli kirkon vapauttaminen tuosta
kurjasta alentumisentilasta, johon etenkin kymmenennen vuosisadan
surkeat olot olivat sen sortaneet. Jo seuraavan vuosisadan vaiheet
tietävät kertoa suuria tästä yhdistyksestä, johon ennen pitkää
kuului 2000 luostaria. Tässä huomautamme vain siitä, että Klugnyn
luostarista astui esille se mies, jonka hallitsemana paavikunta
kohosi ennen tuntemattomaan mahtavuuteen.
Ennenkuin kymmenennen vuosisadan aurinko menee mailleen, näemme sen
valossa, miten kristinuskon siemenet alkavat itää kirkkohistorialle
vielä aivan vähän tunnetuissa, vieläpä kokonaan vieraissakin maissa.
Se lupaa, tämä aurinko, laskiessaan enemmän kuin puolipäivän
sumuisina hetkinä. V. 972 kastettiin Tanskan ensimmäinen kuningas
_Harald Sinihammas_, ja hänen Englannissa kasvatettu poikansa
_Knut Suuren_ aikana vakaantui kristinusko Tanskassa. Samaan
aikaan työskentelivät anglosaksilaiset lähetyssaarnaajat Norjassa
sillä menestyksellä, että valtakunnan kuninkaatkin alkoivat
masentaa pakanoitten vastarintaa. _Olov Tryggvason_ (996-1000)
pakotti alamaisensa kristinuskoon valitettavasti monesti
hyvinkin väkivaltaisilla keinoilla. Kaukaiseen _Islantiin_,
vieläpä _Grönlantiinkin_ ehti jo tähän aikaan pelastuksen sanoma
todistukseksi, ettei pimeinkään aika voi tyhjäksi tehdä Herran sanaa,
joka todistaa: -- "kaikki pakanain luodot pitää Häntä kumartaman,
kukin paikastansa". -- Ruotsin toinen kuuluisa lähetyssaarnaaja
oli "pyhä" _Sigfrid_, joka v. 1007 kastoi _Olov Sylikuninkaan_. --
V. 973 asetettiin piispanistuin _Pragin_ kaupunkiin Böhmiin, johon
maahan kristinusko Mähristä oli levinnyt. Samaan aikaan valaisivat
evankeliumin ensimmäiset säteet myös _Unkarin_ ja _Puolan_ asukkaita,
"taivuttaen heidänkin jalkansa" pakanuuden pimeiltä poluilta "rauhan
tielle."
Kymmenennen vuosisadan historiaan kuuluu myöskin kertomus sen
kansan kääntymisestä, joka nykyjään muodostaa maailman suurimman
valtakunnan. Vielä kauan sen jälkeen kuin _Rurik_ v. 862 perusti
_Venäjän_ valtakunnan, kätkeytyi sen asukasten vaiheet pakanuuden
pimeään. Muhammedilaiset uhkasivat uskonnollaan riistää tältä
kansalta sen tulevaisuuden suuren tehtävän olla kristinuskon
itäisenä suojelusmuurina pakanamaailmaa vastaan. Mutta kaikkivaltias
Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, ei sitä sallinut.
Kristinuskon ensimmäiset vaiheet Venäjällä ovat seuraavat. Ruhtinas
_Igorin_ leski _Olga_ lähti v. 955 Konstantinopoliin, missä hän
kastettiin kristinuskoon. Hänen poikansa poika oli _Wladimir_,
tunnettu liikanimellä "suuri", jonka aikana Venäjän kansa kääntyi
kristinuskoon. Tämän ruhtinaan elämä ei suinkaan ollut omiansa
ennustamaan mitään hyvää kristinuskolle. Wladimir oli julma, hänellä
oli 800 vaimoa ja hän oli hyvin mieltynyt kansansa pakanallisiin
jumaliin. Hänen kääntymisestään kertoo historia seuraavaa. Sekä
kristityt että juutalaiset ja muhammedilaiset lähetyssaarnaajat
olivat saapuneet Wladimirin luokse, kaikki kehottaen häntä kääntymään
uskontoonsa. Muhammedilaisille vastasi ruhtinas: "me emme saata
elää viinatta", ja kun Juutalaiset hänelle kertoivat, miten heidän
Jumalansa viha oli hajoittanut heidät kaikkiin maihin, tiuskasi hän:
"te Jumalan hylkäämät uskallatte tulla muita neuvomaan; me emme
tahdo menettää isänmaatamme". Läntisen kirkon lähetyssaarnaajille
lausui Wladimir: "meidän esi-isämme eivät ole uskoneet paaviin",
eikä miellyttänyt häntä itäisenkään kirkon tänne lähettämä oppinut,
vaikka tämä kyllä koetti parastansa tehdä. Kuitenkin päätti Wladimir
lähettää muutamia luotettavia miehiä omin silmin tutkimaan, mikä
hänelle tarjotuista uskonnoista olisi paras. Kun nämä palasivat
matkaltansa, kertoivat he ihastuksella kreikkalaisen kirkon
loistavasta jumalanpalveluksesta, jota Sofian kirkossa ihmetellen
olivat ihailleet, sekä lausuivat: "jos kreikkalainen laki ei olisi
kaikkia muita parempi, niin ei suinkaan sinun kantaäitisi Olga, tuo
ihmisistä viisain, olisi päättänyt antautua sen turviin". Nyt kokosi
Wladimir suuren sotajoukon, marssi Kersoniin, jonka hän valloitti,
ja vaati nyt Konstantinopolin hovilta keisarin sisarta _Annaa_
puolisokseen. Vaatimukseen suostuttiin, luvattiinpa uhkaavalle
vieraalle vielä ehdottomasti taivaan valtakunnan autuus, jos Wladimir
antaisi kastaa itsensä kristinuskoon. Muukalainen ei enää epäillyt,
vaan antoi itsensä kastaa (988), toi pelosta vapisevan morsiamensa
_Kieviin_, ajoi pois kaikki vaimonsa ja ryhtyi heti kansansa
kääntämiseen. Kaikki epäjumalankuvat hävitettiin, mikä milläkin
tavalla, ja kansa, ylhäiset ja alhaiset, miehet, naiset, lapset
-- kaikki saivat määrätyllä hetkellä käskyn astua Dnjepervirtaan.
Kreikkalaiset papit, jotka Wladimir oli tuonut muassaan, lukivat
rukoukset, ja kun kansa tällä tavoin oli kastettu, siunasi Wladimir
"uusia lapsiaan". Tämmöinen on kertomus -- miksi koettaisimme sitä
koristella? Ihmeiden Jumala, jonka sallimuksesta tämä tapahtui, voi
saada evankeliuminsa valoa säteilemään tuhansiin sydämmiin, jos alku
näyttäisikin vaikka kuinka arvottomalta ja kehnolta!
Väsyneenä, nimettömän turmeluksen rasittamana uupui kymmenes
vuosisata hautaansa. Mutta ei sekään siirtynyt pois, opettamatta
meille paljon. Sen vaiheet säilyvät historian lehdillä, kertoen
kaikille, jotka tahtovat niistä jotain oppia, suuria Jumalan
vanhurskaudesta ja armosta.