Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
Älkäät henkeä sammuttako. Älkäät profetiaa katsoko ylön.
Koetelkaat kaikki, ja pitäkäät se, kuin hyvä on.
1 Thess. 5: 19-21.
Ihmishengen syvää tarvetta päästä vapautumaan tietämättömyyden
siteistä ei keski-ajan pimeä yökään voinut kokonaan nukuttaa. Jo
varhain ilmaantui siellä täällä tieteellisiä harrastuksia, niinkuin
esim. Kaarle Suuren hovissa, ennustaen valosampaa aikaa ihmiskunnan
suurelle sivistystyölle, jota kansainvaelluksen myrskyt olivat
perikadolla uhanneet, Mutta kun tämän ajan tiedemiehet luonnollisista
syistä miltei kaikki toimivat uskonnollisella alalla, on selvä,
että kristillinen oppi ennen pitkää joutui väittelyn esineeksi.
Täten syntyi jo varhain oppiriitojakin, miten kykenemätön silloinen
kristikunta olikin niitä käsittelemään.
Eräs saksalainen kreivi oli jättänyt nuoren poikansa _Gottschalkin_
Fuldan luostariin siellä munkiksi kasvatettavaksi. Mutta nuorukainen
alkoi ikävöidä vapautta ja pyysi päästä vapaaksi munkkilupauksestaan.
Mainzin kirkolliskokous hyväksyi hänen pyyntönsä (829), vaan
Fuldan silloinen abboti, oppinut _Rabanus Maurus_ (k. 856) lausui
ankaran vastalauseen kokouksen päätöstä vastaan. Haikein sydämmin
lähti Gottschalk Franskaan, missä hän alkoi tutkia Augustinuksen
teoksia. Suuren kirkkoisän syvät mietteet tekivät häneen valtaavan
vaikutuksen, kehottaen häntä uskonopillisiin tutkimuksiin. Etenkin
veti armonvalitsemisoppi hänen huomionsa puoleensa, Niinkuin
ennen on kerrottu, ei Augustinus rohjennut lausua oppinsa jyrkkää
johtopäätöstä tämän kysymyksen suhteen. Puolitekoisena oli myöskin
Arausion kokous (I osa) jättänyt tämän opinkohdan myöhempien
aikojen tutkittavaksi. Gottschalk oli ensimmäinen, joka keski-ajan
kuluessa ryhtyi sitä käsittelemään. Perustaen mietteensä siihen
totuuteen, että Jumala on muuttumaton, puolusti hän jyrkästi
oppia kahdenlaisesta edeltäpäin-määräämisestä, sanoen Jumalan
ehdottomasti valinneen toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Itse
teossa hän hyvin vähän eroaa Augustinuksesta, vaikka hän käyttää
toisenkaltaisia sanoja ja lausetapoja. Rabanus Maurus, joka sillä
välin oli päässyt Mainzin arkkipiispaksi, tarttui kynään ja
kirjoitti Gottschalkia vastaan ankaran kirjan. Puolustaaksensa
itseänsä siinä löytyviä syytöksiä vastaan, joista useat olivat
kerrassaan perusteettomat, saapui tämä Mainziin (848.) Rabanus
Maurus kutsui seudun etevimmät papit ja maallikot kokoukseen, joka
oli tutkiva Gottschalkin kirjallisesti sepitettyä vastalausetta.
Kokous, jonka puheenjohtajana Rabanus Maurus itse oli, tuomitsi
Gottschalkin opin harhaopiksi; hän itse lähetettiin arkkipiispansa,
ennenmainitun Reimsin piispan Hinkmarin valvottavaksi. Tämä oli
suvaitsematon ja vallanhimoinen mies, -- häneltä ei Gottschalk
voinut odottaa minkäänlaista sääliväisyyttä. _Chiersyssa_ v. 849
pidetty kokous tuomitsi onnettoman uudelleen, turhaan koetettuaan
pakottaa häntä peruuttamaan mielipiteitään. Eikä siinä kylliksi.
Keski-ajan suvaitsemattomuus kaikkia niitä kohtaan, jotka uskalsivat
lausua kirkonopista poikkeavia mielipiteitä, ryhtyy jo tähän aikaan
väkivaltaisiin toimiin. Kärsittyään kovia kidutuksia, suljettiin
Gottschalk puolikuolleena erääsen luostariin. Ei kukaan koettanutkaan
häntä Jumalan sanalla neuvoa ja oikealle uralle ohjata, häntä vain
uhattiin, kidutettiin. Kummastelisimmeko, että hän eksyi pitämään
kärsimisiään marttyyrin kärsimisinä ja että hän, totuutta kuin hän
etsi, jyrkästi puolusti mielipiteitään? Turhaan vetosi Gottschalk
paaviin; ei sieltäkään apua tullut. -- Monta vuotta kärsittyään
mitä kovinta kohtelua, tunsi hän vapauttamishetkensä vihdoinkin
lähestyvän. Hän kääntyi Hinkmarin puoleen, rukoillen häneltä Herran
ehtoollista. Ei heltynyt arkkipiispan sydän tästäkään. Gottschalk sai
sen vastauksen, ettei kirkko voi hänelle minkäänlaista apua suoda,
ei sitäkään, että se siunaisi hänen ruumiinsa haudan lepoon, kun hän
ei harhaoppiansa peruuttanut. Mielipiteitään muuttamatta kuoli hän
ihmisten vainoomana ja kirkon hylkäämänä v. 868.
Niiden joukossa, jotka tarttuivat kynään, kumotaksensa Gottschalkin
eksyttäviä mietteitä, oli myöskin _Johannes Skotilainen Erigena_ (k.
891). Tämä mies, joka nerollaan ja opillaan on saavuttanut suuren
maineen, oli syntyperältään skottlantilainen. Kasvatuksensa sai hän
luultavasti jossakussa irlantilaisessa luostarissa ja harjaantui
jo nuorena syvämielisen miettimisen vaikeaan työhön. Ja pitkälle
hän pääsi tässä työssä, syvään hänen neronsa tunkeutui, jos hänen
mietteitänsä ihmisjärjen vaalia punnitaan. Johannes Skotilaisesta
tuli ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä: keski-ajan
vaikea sivistystyö on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta
jos tätä merkillistä miestä arvostellaan kristinuskon valossa, täytyy
meidän todistaa, että hän arveluttavassa määrässä eksyi Jumalan sanan
osottamalta tieltä ja sekoitti kirkon oppiin hyvinkin vaarallisia
aineksia. Paljon oli hän Herralta saanut, mutta sitä suurempi on
myöskin hänen vastuunalaisuutensa, kun hän ei käyttänyt rikkaita
lahjojaan, rakentaaksensa Jumalan valtakuntaa yksin Hänen sanansa
kalliolle. Turvaten omaan ajatuskykyynsä, "sammutti hän itseltänsä
hengen", eksyttäen monta, jolle Jumala suuret lahjat antoi, "lihassa
kylvämään." Ei hän raamatusta halveksien puhu, se on kyllä totta,
kyllä hän siitä viisautta tahtoo ammentaa ja ahkeraan hän sitä
viljelee, vaan hän ei nöyränä alistu Pyhän Hengen koulun vaatimusten
alle, ei tyydy opetuslapsen alhaiseen asemaan, ja senvuoksi hän
eksyy, pimittyy, miten suuri hänen neronsa sitten onkin. Johannes
Skotilainen antautui mielikuvituksensa ja järkensä johdatettaville,
selittäen raamattua aivan mielivaltaisesti ja sortuen tällä tiellä
mitä arveluttavimpiin erehdyksiin. Jumala on hänen käsityksensä
mukaan puhdas oleminen, ehdottomasti määräämätön, itsellensäkin
salaisuus. Luominen on vain Jumalan laajentumista: Jumala on kaikessa
ja kaikki on Jumala. Maailma ei siis hänestä ole Jumalan luoma, se on
Hänen ilmoitustaan, jumaluuden näkymättömän olemuksen kuvastumista.
Vaikka Johannes Skotilaisen ajatukset siis silminnähtävästi eksyvät
panteismin ansaan, jossa ne eivät enää erota maailman yli korotettua
Jumalaa Hänen luomastansa maailmasta, löytyy hänen kirjoituksissaan
tuon tuostakin kohtia, jotka selvään ilmaisevat hänen syvämietteisen
henkensä tarvetta seurustella elävän, persoonallisen Jumalan
kanssa. "Oi Jumala" huokaelee hän: "sinä meidän pelastuksemme ja
sovintomme, anna meille armoa, kirkasta valosi niille, jotka täältä
varjojen maalla sinua etsivät, korota kätesi meille heikoille, sillä
ilman sitä ei taida kukaan luoksesi tulla, puhkaise pilvet ja anna
meidän luoda silmämme Sinun näkemiseesi, Sinun lepoosi!" Mutta niin
kestävillä siteillä oli hänen oma viisautensa hänen vanginnut, ettei
hän päässyt orjuudesta vapauteen. Ainoastaan nöyriä, katuvaisia
syntisiä, jotka eivät tahdo säilyttää mitään omaa, ohjaa totuuden
Henki kirkkaudesta toiseen; syvämietteisimmänkin tiedemiehen nero
on eksytysten aavalla merellä kehno opas. Kyllä puhuu Johannes
Skotilainen synnistäkin, osottaen, ettei hän ole saattanut ummistaa
silmiään siltä surkealta totuudelta, että maailman turmelus on suuri,
mutta kun hän tyytyy tuohon yleiseen todistukseen synnistä, joka ei
semmoisena vielä ole altis näkemään oman sydämmen surkeata tilaa,
niin hän jää eksytystensä pimeyteen, vieläpä eksyy yhä kauemmas
oikealta tieltä. Moni yksinkertainen ja oppimaton on löytänyt mitä
tämä suuri ajattelija lukemattomain muiden kera turhaan on etsinyt.
Ja miksi? Selityksen antaa Hän, joka luoden silmänsä taivasta kohti
lausui: "minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet
kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut
pienille."
Omituinen on Johannes Skotilaisen käsitys Jumalan sanasta. "Raamatun
rikkaus on loppumaton; monikarvaisena kuin riikinkukon höyhenet
se kuvastuu" lausuu hän, myöntäen oikeaksi jos kuinka rohkeasti
kuvannollisen raamatun selityksen. Jo vanhan kirkon aikoina saavutti
raamatun mielivaltainen selittäminen monesti hyvinkin suuren vallan,
ja nuo suuret kirkkoisätkin eksyivät joskus, niinkuin esim. Origines,
tälle uralle, vaan tuskin oli vielä kukaan rohkeammin kuin Johannes
Skotilainen selitellyt kirjojen kirjaa. Jokaisella raamatunlauseella
on hänen käsityksensä mukaan lukemattoman monta eri merkitystä.
Perustuen tähän vaaralliseen erehdykseen, lausuu hän tuon tuostakin
mitä kummallisimpia mietteitä raamatun selvimmistäkin totuuksista.
Niin sanoo hän esim. luomishistoriaa käsitteen "ihminen" eri asteiden
kuvannolliseksi esitykseksi, hyvän ja pahan tiedon puu paratiisissa
on laki, paratiisin vaimo kuvaa lihallista mieltä, Herran sanat:
"kivulla pitää sinun lapsia synnyttämän", merkitsevät: ainoastaan
monen vaivaloisen johtopäätöksen kautta voitte tämän jälkeen
päästä totuuden tietoon j.n.e. Tämän ajallisen elämän tarkoitusta
kuvaa hän seuraavaan tapaan: Samassa määrässä kuin synti sortuu,
pääsee kaikki sulamaan yhteen Jumalan kanssa. Yhtä vähän kuin
soittajaisissa toisistansa voi erottaa eri soittokoneiden säveleitä,
tahi valaistussa salissa noita lukemattomia valonsäteitä itse valon
lähteistä, yhtä vähän saattaa maailman silloin Jumalasta erottaa.
Kuinka syviä mietteitä me tapaammekin Johannes Skotilaisen
kirjoissa, miten kauas hän tiedemiehenä ja ajattelijana onkin
ehtinyt aikansa edelle: paljon vahinkoa on hän tehnyt Jesuksen
Kristuksen viljavainiolla. Sovittaen kristinuskoa oman fllosofillisen
järjestelmänsä kaavoihin, on hän eksynyt järkensä mitan mukaan
arvostelemaan Häntä, "jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksemme",
ja onnistuaksensa tässä työssä on hän mielikuvituksensa avulla
raamatusta poistanut kaikki esteet, jotka kielsivät häntä olettamasta
ihmisjärjen kykyä ja merkitystä raamatun arvoiseksi. Käsitys
synnistä ja armosta, Kristuksen persoona ja lunastustyö, Jumalan
kolminaisuus, sanalla sanoen Jumalan sanan kaikki syvimmät totuudet
haihtuvat hänen järjestelmässään mielikuvituksen sumuihin, missä
kuolemattoman ihmishengen tulevaisuuden toivo perustuksetta,
sisällyksettä koditonna häälyy sinne tänne, ja ijankaikkinen elämä
kadottaa kaiken todellisuutensa. Ei voi tämmöinen ajattelija, miten
ihmeteltävä hänen tieteellinen kantansa sitten monessa suhteessa
onkin, ohjata eksyvää aikakauttansa oikealle tielle, ei kelpaa hän
Jumalan välikappaleeksi johdattamaan etsiviä sieluja pimeydestä
Herran ihmeelliseen valoon. Suotta hän esim. kirjoitti Gottschalkia
vastaan, sillä hänen oma käsityksensä synnistä ja armosta oli paljoa
pintapuolisempi kuin tämän olikaan. Hän vain lisäsi häiriötä, eksytti
ihmisiä, esimerkillään houkutellen heitä yhä enemmän laiminlyömään
jumalallisen sanan oikeata tutkimista. On kyllä totta, ettei Johannes
Skotilainen omalle aikakaudelleen tuottanut aivan paljo vahinkoa,
hän kun oli siksi syvämietteinen ja tieteellisesti oppinut, ettei
häntä silloin vielä ensinkään käsitetty, vaan myöhempien aikojen
uskonoppi oli sitä suuremmassa vaarassa eksyä samoja eksyttäviä
jälkiä vaeltamaan, kuin hänen neronsa keksimä tie oli viehättävä ja
taitavasti viitoitettu.
Samaan aikaan kuin Gottschalkin synnyttämä riita häiritsi kirkkoa
ja Johannes Skotilainen kylvi filosofiansa vaarallisia siemeniä
sen maahan, veti eräs toinenkin harhaoppi yhä suuremmassa määrässä
kaikkien ajattelevien huomion puoleensa. Se koski Herran ehtoollista.
V. 831 julkasi Korbein luostarin silloinen abboti _Paschasius
Radbertus_ (k. 865) "Herran ruumiista ja verestä" nimisen kirjan,
joka oli omiansa suistamaan oppia Herran pyhästä ehtoollisesta
kerrassaan väärälle uralle. Aluksi ei tämä kirja herättänyt mitään
suurempaa huomiota, mutta kun saman luostarin munkki _Ratramnus_,
joka vihasi esimiestänsä ja pyrki hänen sijallensa, v. 844 kirjoitti
vastakirjan, koettaen saada Radbertusta epäluulon alaiseksi, syntyi
asiasta vilkas ja kiivas kiista. Tässä tulee meidän huomata,
että oppi Herran ehtoollisesta vielä oli kehittämättä, sekä että
Radbertuksen ja hänen vastustajainsa toisistaan eriäviä mielipiteitä
tapaamme jo kirkkoisien kirjoissa. Nyt syntyvä riita ei siis edusta
uusia mielipiteitä, vaan jo aikoja sitten kuultuja, mietteitä,
vaikka niiden kokoaminen ja muodostaminen vastakkaisten ja keskenään
riitaisten puolueitten väitteiksi antaa niille omituisen, vanhan ajan
käsitystavasta jossain määrin eroavan muodon. -- Mukaantuen aikansa
aistillisuuteen uupuneen katsantotavan mukaan, opetti Radbertus,
että Herran ruumis ja veri pyhässä ehtoollisessa papillisen
siunauksen kautta _muuttuvat_ Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Jotta eivät ihmiset kammoksuisi syödä ja juoda Herran ruumista
ja verta -- niin hän käsitti tämän salaisuuden -- säilyttävät
ehtoollisaineet alkuperäisen ulkomuotonsa, hajunsa ja makunsa, vaikka
ne täydellisesti ovat muuttuneet, Radbertuksen ehtoollisoppi eksyy
tämän lisäksi toisessakin kohden. Hän näet väittää, että ainoastaan
uudestasyntyneet Kristuksen ruumiin jäsenet voivat kohota siihen
korkeuteen, jossa tämä kallis armonlahja on tarjona; uskottomat
eivät ensinkään nauti Herran ruumista ja verta. Hänen opissaan
yhtyvät sittemmin aivan vastakkaisten puolueitten mielipiteet. --
Vastustaessaan abbottiansa, huomautti Ratramnus siitä, että Herran
ehtoollisessa löytyy jotain näkymätöntä, jota vain uskon silmä näkee.
"Tuo pyhä ruoka alttarilla ei ole Herran varsinainen ruumis, vaan
tämän ruumiin kuva, samassa merkityksessä kuin leipä kuvaa Kristuksen
uskovaista seurakuntaa," kirjotti hän, siten kieltäen Herran
ruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa.
Vaikka ajan etevimmät teologit, Rabanus Maurus, Johannes
Skotilainen y.m. asettuivat Ratramnuksen puolelle, vastustaaksensa
Radbertuksen eksyttäviä väitteitä, saavuttivat nämä aikojen
kuluessa yhä enemmän kannatusta, kunnes hänen ehtoollisoppinsa n.s.
_transubstantiationioppi_ (muuttumisoppi), kuten vasta saamme nähdä,
ennen pitkää määrättiin kirkon opiksi. Turhaan huomautettiin jo tähän
aikaan sitä vastaan: Jos meidän täytyy kaikki nähdä voidaksemme
uskoa, eihän sitten uskoa ensinkään enää tarvitakaan, -- keski-aika
ei jaksa näkemättä uskoa, se luottaa kernaammin jos minkälaisiin,
aistillisuuden orjuuteen sortaviin kertomuksiin, kuvauksiin ja
toimituksiin, kuin Herran sanan horjumattomiin todistuksiin.
Kummastelisimmeko, että se eksymistään eksyi?