Paavi Nikolaus I.
-- nyt te kerskaatte teidän ylpeydestänne. Kaikki senkaltainen
kerskaus on paha. Jaak. 4: 16.
Kaarle Suuren luoma frankilainen keisarikunta ei kauan pysynyt
koossa. Jo hänen poikansa Ludvig Hurskas (k. 840) jakoi sen
kolmelle pojallensa, _Lotar I:lle, Kaarle Paljaspäälle_ ja
_Ludvig Saksalaiselle_ (817). Pahasti kohdeltuaan heikkoa, vaan
hyväntahtoista isäänsä, jota he monesti sodallakin hätyyttivät, sekä
taisteltuaan kauan keskenänsä riidanalaisista alueista, suostuivat
nämä vihdoin _Verdunin jakoliittoon_ (843). Lotar sai keisarinarvon,
Lotringin ja italialaiset maat, Kaarle Franskan ja Ludvig Saksan.
Kaikki kolme hallitsivat valtakuntiansa aivan itsenäisesti, ja tästä
alkaen kulkivat germanilaiset ja romaanilaiset kansat kehityksessään
eri teitä. Kirkon edustajat, jotka olivat harjaantuneet turvautumaan
maalliseen valtaan, eivät hyväksyneet tätä "Jumalan valtakunnan"
hajoittamista, vaan turhat olivat heidän ponnistuksensa säilyttää
Kaarle Suuren valtakuntaa. Hajonneen maallisen vallan liitosta
ei kirkko kuitenkaan luopunut, se tahtoi yhä edelleen säilyttää
Länsi-Rooman keisarin kruunua tämän liiton merkiksi. Mutta päivä
päivältä paljasti kirkollisen ja maallisen vallan ystävyys
yhä selvemmin heikkouttansa, mahdottomuuttansa, kun nimittäin
kumpikin itsekkäisyytensä kiihoittamana pyrki kaikki määräämään.
Alkamaisillaan on tuo pitkä taistelu keisarikunnan ja paavikunnan
välillä, jonka vaihtelevat vaiheet täyttävät niin monta lehteä
keski-ajan historiassa.
V. 858 astui _Nikolaus I_ Pietarin istuimelle. Hän on ensimmäinen
paavi, jonka pään päällä kruunu välkkyy, ennustaen suurta maallista
valtaa kristikunnan ylimmälle edustajalle, vaan samalla vallanhimon
ja ylpeyden turmiollista pahetta sille valtakunnalle, joka ei ole
tästä maailmasta ja jonka alamaisten ensimmäinen ja viimmeinen
ominaisuus on nöyryys. Eräs senaikuinen kirjailija lausuu tästä
miehestä: "Gregorius I:sen päivistä asti ei ole Pietarin istuimella
istunut Nikolauksen vertaista ylimmäispappia; kuninkaita ja tiranneja
on hän kukistanut ja herrana hallinnut; hurskaille papeille osotti
hän isän sydäntä, tunnottomille oli hän kauhistuksena, niin että
todella saattaa sanoa uuden Eliaan esiintyneen hänessä." Niihin
määrin asti kannatettiin jo siihen aikaan sitä antikristuksen
henkeä, joka, ollen liitossa maailman kanssa, luo paavikunnan
mahtavuuden-ajan ja vuosisatojen kuluessa salaa kristikunnalta ristin
Herran evankeliumin salaisuuden. Tämän hengen palveluksessa toimi
Nikolauskin, vaikka hänen oikeutta harrastava luonteensa ja monessa
suhteessa jalot tuumansa sekä hänen siveellinen elämänsä ovat omiaan
herättämään meissä kunnioitustakin. Missä määrässä hän itse oli
syypää tuohon hengelliseen sokeuteen ja arveluttavaan erehdykseen,
jonka kannattajana hän niin tehokkaasti on ollut osallisena kirkon
maallisen vallan korottamisessa, sitä emme uskalla arvostella -- sen
tietää yksin Hän, joka "tutkii sydämmet ja munaskuut."
Lotar I:sen pojan, kuningas Lotar II:sen käytös puolisoansa
_Teutebergaa_ kohtaan antoi Nikolaus I:lle ensiksi aihetta
osottamaan paavillista valtaansa. Asian laita oli seuraava. Lotar
oli mieltynyt erääsen naiseen ja voidaksensa naida hänen, syytti hän
puolisoansa uskottomuudesta. Vaikka Teuteberga ajan taikauskoisen
tavan vaatimusten mukaan oli alistunut n.s. _"jumalantuomion"_
tutkittavaksi ja todistanut syyttömyytensä, kun kuuma vesi ei häntä
vahingoittanut, vaati kuitenkin julma Lotar eroa avioliitostaan,
väittäen hänen jumalantuomiossa petosta harjoittaneen. Kun
valtakunnan piispat eivät suostuneet julistamaan kuninkaan
avioliittoa peruutetuksi, antoi tämä vangita kuningattaren, joka
vihdoin, kauan kärsittyään säälimätöntä kohtelua, kidutusten
pakottamana häätyi tunnustamaan itsensä syylliseksi. Teuteberga
vedettiin kirkollisen oikeuden eteen, joka pidettiin Achenissa
(860). Sitä johtamassa olivat, paitse tuo kuninkaan lemmitty,
kuningattareksi pyrkivä nainen, arkkipiispat Guntar ja Thiedgaud,
jotka kuningas oli rahalla ostanut. Teuteberga julistettiin
syylliseksi ja kuningas vapautettiin avioliitostaan. Mutta vaikka
toinenkin samassa kaupungissa pidetty kokous vahvisti tämän
päätöksen, löytyi kuitenkin niitä, jotka kristillisen siveyden
nimessä ja sääliväisyydestä syytöntä Teutebergaa kohtaan, ankarasti
vastustivat Lotarin aiottua uutta avioliittoa. Pakottaaksensa
moitetta vaikenemaan vetosi tämä paaviin, pyytäen häntä vahvistamaan
Achenin kokouksen päätöstä. Nikolaus I ei ollut se mies, joka asiaa
tutkimatta tuomitsi kuninkaallekaan mieliksi. Vaikka nuo Lotarin
ostamat yllämainitut piispat saapuivat Roomaan ja imartelijain
mitä taitavimmalla viekkaudella koettivat puolustaa ruhtinaansa
vaatimuksia, ei paavi sittenkään pettynyt. Hän antoi Roomassa
tutkia asiaa sillä seurauksella, että Lotar sai käskyn uudistaa
Teutebergan kanssa solmimansa avioliiton. Sitä paitse erotti
Nikolaus Guntarin ja Thiedgaudin heidän viroistansa sekä vaati
kuninkaan syrjävaimoa Roomaan kirkollisoikeuden rangaistavaksi.
Lotar raivosi, virastaan erotetut arkkipiispat tuumivat kostoa,
mutta kristikunta loi kunnioittaen silmänsä "Pietarin jälkeiseen",
joka ketään pelkäämättä valvoi totuutta ja oikeutta. Jonkun ajan
kuluttua nähtiin Lotarin veljen, keisari _Ludvig II:sen_ sotajoukolla
lähestyvän pyhää kaupunkia, pakottaaksensa Nikolausta peruuttamaan
mainituita päätöksiä, vaan paavi löysi turvapaikan Pietarinkirkossa,
minne keisari ei miekka kädessä uskaltanut häntä seurata; eikä
aikaakaan, niin täytyi Lotarin kirkon mahtavalta ruhtinaalta pyytää
anteeksi tästä veljensä väkivaltaisesta hankkeesta, johon hän oli
syypäänä, sekä suostua antamaan kirkon siunauksella uudestaan
vahvistaa avioliittonsa Teutebergan kanssa. Hän kyllä sittemmin
koetti kavaluudella saavuttaa mitä ei väkivalta ollut voinut hänelle
hankkia, kun hän pakotti Teutebergan itse paavilta pyytämään
avioeroa, mutta Nikolauksen tarkka silmä huomasi heti tämänkin
petoksen. Hän vastasi kuningattaren kirjeesen kehottamalla häntä
kunnioittamaan Jumalaa ja totuutta ja pysymään avioliitossaan, miten
onneton tämä sitten olikaan. Lisäksi toimitti hän Saksan ja Franskan
hoveihin lähettiläitä, joiden tehtävänä oli ankarasti kieltää
jokaista sekaantumasta Lotarin avioliitto-kysymykseen. Ainoana
tuomarina -- niin nämä lähettiläät lausuivat -- on tässäkin asiassa
paavi.
Tarkkaan piti Nikolaus I huolta siitä, ettei arkkipiispojen valta
pääsisi kohoamaan liika mahtavaksi. Estellen sitä sortoa ja
väkivaltaista kohtelua, jota piispojen usein täytyi arkkipiispoiltaan
kokea, koetti tämä paavi niin likeisesti kuin mahdollista liittää
ensimainituita Roomaan, jotta pyhän kaupungin ja sen hengellisen
johtajan merkitys kristikunnan keskipisteenä ja päänä yhä selvemmin
esiintyisi. Niin hän esim. pakotti Reimsin uppiniskaisen piispan
_Hinkmarin_, joka paaville asiasta mitään ilmoittamatta oli erottanut
erään piispan hänen virastaan, peruuttamaan tämän tuomion. Hinkmarin
arvo supistui Nikolauksen kunnian rinnalla tämän kautta kaikkien
silmissä hyvinkin pieneksi, ja paavin valta, jonka karttuvaa voimaa
kristikunta jo kauan oli harjaantunut ihmetellen kunnioittamaan,
sai tämänkin tapauksen kautta uuden tukeen. Juuri se seikka, että
papisto, sekä kirkon ylhäiset että sen alhaisemmat palvelijat,
vähitellen taipui kaikissa asioissa ennen kaikkea kysymään neuvoa
Roomasta, on arvaamattoman suuressa määrässä kartuttanut paavien
kasvavaa valtaa.
"Mutta" -- niin saattoi moni eperöiden kysellä -- "millä oikeudella
vaatii Rooman piispa itselleen tuommoista, ennen aavistamatonta
valtaa?" Tähänkin kysymykseen on paavikunta keksinyt vastauksen.
Vaatimuksiaan tukemaan veti Nikolaus I esille erään muka hyvinkin
vanhan kirkkolakeja sisältävän kirjan. Sitä väitettiin Sevillan
arvokkaan, yleisesti kunnioitetun piispan _Isidoruksen_ (k.
636) tekemäksi, vaikka se silminnähtävästi oli saanut alkunsa
toisten toimesta. Luultavasti syntyivät nämä n.s. _Isidorilaiset
vale-dekretalit_, joilla paavikunta Nikolaus I:sen ajoilta alkaen
monta vuosisataa [Vasta uskonpuhdistuksen aikoina paljasti
tutkimus tämän petoksen.] petti kristikuntaa, vasta yhdeksännellä
vuosisadalla frankilaisessa kirkossa. Tätä petosta ei pystynyt
keski-aika toteennäyttämään. Silloisen kristikunnan alhainen
kristillinen ja tieteellinen kanta oli päinvastoin altis uskomaan,
että kysymyksessä oleva lakikokoelma oli oikea, vaikka suurin osa
siinä löytyviä sääntöjä, joiden rohkeasti väitetään syntyneen
kirkon vanhimpina aikoina, silminnähtävästi vasta paljon myöhemmin
keksittiin. Isidorilaisten vale-dekretalein tarkoitus on koettaa
näyttää toteen, että paavi Pietarin seuraajana on kirkon johtaja
ja Kristuksen sijainen maan päällä, ja että kaikkien ehdottomasti
tulee häntä kunnioittaa ja totella. Näin ovat apostolit itse muka
säätäneet, samalla kuin he myönsivät papistolle, "hengellisille"
yleensä, äärettömän paljoa suuremman vallan kuin "lihallisilla",
maallikoilla voi olla. Jos esim. joku maallikko, vaikka itse keisari,
asettuu vastarintaan pappia vastaan, tekee hän kuolemansynnin. --
Näitä ynnä muita samaan suuntaan tähtääviä määräyksiä sisältävät
vale-dekretalit. Miten kauas on kristikunta eksynyt Jumalan sanan
kirkkaasta valosta, kun se ei näin julkista petosta huomaa! Jo kauan
on tämän maailman jumala sitä nukutellut suruttomuuden uneen; yhä
rohkeammin on hän tästälähin esiintyvä. Mikä varottava esimerkki
meidänkin aikamme kirkolle! Ei riitä protestanttinen uskontunnustus
meitä suojelemaan sielunvihollisen petollisilta vehkeiltä.
Kavalammin kuin milloinkaan koettaa hän saada meitä tyytymään
nimikristillisyyteen, joka on ystävyydessä maailman kanssa, lainaten
jos minkäkaltaisille ilmiöille kristillisen nimen. Herra yksin voi
meitä auttaa, ja Hän auttaa kaikkia niitä, jotka kieltäen itsensä
suostuvat seuraamaan ristin Herraa ristin tiellä. Keski-ajan kirkko
poikkesi tältä tieltä mukavampia polkuja vaeltamaan. Paavikunnan
lukemattomat erehdykset ilmaisevat meille seuraukset.
Itäisenkin kirkon oloihin sekaantui Nikolaus I, vaatien sikäläistäkin
kristikuntaa tunnustamaan paavikunnan kohoavaa valtaa. Nuoren
Itä-Rooman keisarin _Mikael III:nen_ setä _Bardas_, jonka inhottavan
epäsiveellinen elämä herätti mielipahaa Konstantinopolissakin, oli
saavuttanut suuren vallan hallituksessa. Kaupungin kunnioitettava
patriarkka _Ignatius_ moitti saarnoissaan hovin jumalattomuutta
sekä sulki Bardaan oikeudesta käydä Herran ehtoollisella. On
meistä kuin kuulisimme kaiun Krysostomuksen jalosta todistuksesta
Herrasta! -- Mahtava hoviherra mietti kostoa. Hänen toimestaan
erotettiin Ignatius virastaan (859) ja hänen puolustajansa joutuivat
kovan sorron ja vainon alaisiksi. Patriarkaksi korotettiin
_Fotius_, keisarillisen henkivartiaston entinen päällikkö. Tämä
oli kyllä hyvin oppinut mies ja on kirjailijana uskonnollisella
alalla tiedemiehenä saavuttanut hyvinkin suuren maineen, vaan
hänen kristillisyytensä oli enemmän kuin epäiltävä. Sitä paitse
oli aivan kirkkolakia vastaan korottaa maallikkoa niin korkeaan
kirkolliseen virkaan. Fotiuksen patriarkaksi-määräämistä ei nim.
voitu puolustaa sillä, että hän sitä ennen yhtäkkiä oli läpikäynyt
pappisviran alimmat asteet. Asettaaksensa Ignatiuksen ystäväin vihaa
pyysi hovi Nikolaus I:tä riitaa ratkaisemaan. Tämä lähetti kaksi
lähettilästä Konstantinopoliin. Heidän läsnäollessaan tutki täällä
pidetty kirkolliskokous, johon oli saapunut 300 piispaa, asiaa.
Yksimielisesti vahvistettiin Fotiuksen vaali -- keisarin uhkaukset
ja rahat saivat totuuden, itse Nikolaus I:sen lähettiläidenkin
vastalauseet vaikenemaan. Nyt vetosi Ignatiuskin paaviin, joka antoi
Roomaan v. 863 kokoontuneen kirkolliskokouksen tutkia Fotiuksen ja
Ignatiuksen välistä riitaa. Seurauksena oli, että Nikolaus julisti
viimmemainitun Konstantinopolin ainoaksi lailliseksi patriarkaksi,
julisti Fotiuksen pannaan, rikkoi kaiken yhteyden hänen puolueensa
kanssa sekä erotti viroistaan nuo molemmat Konstantinopolissa
käyttämänsä lähettiläät. Fotius vastasi vastapannalla, jossa
hän, huomauttaen läntisen kirkon menetyksestä toisen yleisen
kirkolliskokouksen päätöksen suhteen, syytti sitä harhaoppisuudesta.
Jo kauan oli ylpeyden virittämä ja kaikenkaltaisten paheiden
kartuttama eripuraisuus vieroittanut läntistä ja itäistä kirkkoa
toisistansa. Nikolaus I:sen ja Fotiuksen välinen riita ilmaisee
jo selvään, että tuo heikko niiden välillä vielä nimeksi oleva
yhdysside ennen pitkää kokonaan katkeaa. Ei ole Nikolauskaan syytön
tähän eroon, vaikka hän puolustaa oikeaa asiaa vastustaessaan
Fotiuksen itsekkäisiä vaatimuksia. Sanottakoon hänestä mitä tahansa,
ja esiintyköön hän vaikka kuinka jalona oikeuden puolustajana:
hänen jaloutensa on ylpeän kirkkoruhtinaan jaloutta eikä nöyrän
Herran palvelijan tosi suuruutta. Näyttäköön paavikunnan nyt alkava
mahtavuus vaikka kuinka voimalliselta, ja olkoon sen historiallinen
tehtävä kuinka tärkeä tahansa: heikko se kuitenkin on, kelvoton
tyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta, Ennenkuin keski-ajan
vuosisadat kuluvat umpeen, on historian paavikunnasta lausuma tuomio
vahvistava Herran sanan horjumattoman todistuksen: "Jumala seisoo
ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa Hän armon." -- Nikolaus I kuoli
v. 867.