Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.
O kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajain jalat vuorilla,
jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden
ilmoittavat. Jes. 53: 7.
Jo kauan olivat kaukaisen pohjolan pakanalliset asukkaat
viikinkiretkillään häirinneet kristityn Euroopan rantamaita. Heidän
nimensä herätti pelkoa kaikkialla, missä se mainittiin, sillä
ryöstön ja hävityksen oma oli jokainen paikka, jonne he laivoillaan
saapuivat, Ei kukaan ruhtinas uskaltanut varustaa sotajoukkoa,
taivuttaaksensa kuuliaisuuteen heidän vapaita, hyisten ja sumujen
peittämien merten suojelemia rannikkoja. Kristinusko oli ainoa voima,
joka saattoi asettaa viikinkien hillitsemätöntä taistelunhalua
ja saaliinhimoa. Jo Kaarle Suuri oli tuuminut lähetysretkeä
skandinavialaisiin maihin, mutta vasta hänen poikansa keisari _Ludvig
Hurskaan_ aikana toteutuivat nämä hankkeet. Viimmemainitun hovissa
tapaamme noin v. 826 tanskalaisen kuninkaan nimeltä _Harald_. Hän on
paennut Franskaan, saadaksensa täältä apua valtaistuintaan uhkaavaa
kapinallista hanketta vastaan. Ludvig lupasi auttaa maanpakolaista
kuningasta, jos tämä puolestaan antaisi kastaa itsensä sekä suostuisi
kristinuskon levittämiseen Tanskassa. Harald myöntyi, antoi kastaa
itsensä (826) ja palasi samana vuonna kahden lähetyssaarnaajan
seuraamana takaisin valtakuntaansa. Toinen näistä oli _Ansgarius_,
jolle historia on omistanut nimen "pohjoismaiden apostoli."
Tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista tiedämme
hyvin vähän. Sen verran on kuitenkin saatu selville, että Ansgarius
sai ensimmäiset tietonsa _Korbein_ jo siihen aikaan kuuluisassa
luostarissa, missä hän jo nuorena harjaantui itsensäkieltämiseen ja
rukouksiin. Kaarle Suuren kuoleman kerrotaan tehneen häneen syvän
vaikutuksen. Hän oli nähnyt mainion keisarin ja ihaillut hänen
kruununsa loistoa. "Kuolema ei säästänyt häntäkään, katoavaista
on maailman kunnia, kaikki on turhuutta", ajatteli hän, päättäen
tästälähin pyhittää elämänsä yksin Herralle. Vielä voimallisemmin
kehotti häntä siihen kuitenkin eräs toinen seikka. Korbein luostarin
munkkien kera oli Ansgarius vasta viettänyt Helluntain pyhää juhlaa,
kun hän eräänä yönä näki yhtä kauniin kuin ihmeellisen unen. Hän
oli sairastavinaan viimmeistä tautiaan. Pietari ja Johannes Kastaja
seisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä. Nämä veivät hänen sielunsa
hiljaa, ensin valtaavaan kirkkauteen, sitten kiirastuleen, missä
hänen täytyi tuskitella kolme päivää. Ne päivät olivat hänestä niin
pitkät kuin tuhat vuotta. Sitten tulivat jälleen nuo molemmat Herran
valitut ja veivät hänen sanomattoman kirkkauden läpi taivaasen.
Täällä oli pyhien lukematon joukko; kaikki loivat silmänsä itäänpäin.
Keskellä seisoi 24 vanhinta. Herrasta valuva, taivaankaaren
muotoinen kirkkaus ympäröi heitä, ja sanomattoman kauniilta kaikui
heidän ylistysvirtensä. Itäänpäin oli sanomaton kirkkaus, ääretön
kuni rannaton meri, valkeutta valkeudessa, ilman alkua ja loppua.
Siihen katosivat aurinko ja kuu, mutta sen loisto oli sanomattoman
lohduttavaa. Kun Ansgarius autuaallisten tunteitten valtaamana
katseli tätä kirkkautta ja hänen sydämmensä huokaeli "tuolla asuu
Jumala", oli hän kirkkaudesta kuulevinaan äänen, joka hänelle sanoi:
"lähde ja palaja sitten minun luokseni." Pietari ja Johannes astuivat
jälleen esille ja toivat hänen sielunsa ruumiisen. "Matkalla" -- niin
lopettaa Ansgarius kertomuksensa -- "he eivät lausuneet ainoatakaan
sanaa, vaan he katsoivat minuun hellemmin, kuin yksikään äiti ainoaan
poikaansa." -- Itse piti Ansgarius tätä enemmän näkynä, välittömänä
jumalallisena ilmestyksenä, kuin unena, ja siitä hetkestä oli
marttyyrikruunun saavuttaminen hänen hartain maallinen toivonsa.
Arvostelkoot meidän aikamme henkimaailman salaisuuksille
vieraantuneet järki-ihmiset tätä hänen aavistavaa käsitystään miten
lapselliseksi tahansa -- jonka sydän sykkii ijankaikkisen autuuden
toivosta, hän ei ole altis ajattelemaan samaan tapaan. Haihtukoot
tämän maailman suruttomain lasten unelmat unohduksen pimeään --
ne ovat katoavaiset, niinkuin se maailma, jonka pettävät ilmiöt
mielikuvituksen kuvastimessa niissä näkyi: joka valvoo ja nukkuu
Herrassa, hän elää henkimaailman yli-ilmoissa, joskus nähdenkin ja
kuullen sanomattomia. Tällä emme suinkaan ehdottomasti tahdo väittää
Ansgariuksen unta näyksi, mutta että Herra tuona merkillisenä yönä,
jonka kalliit muistot sittemmin monessa ahdingossa ja kärsimisessä
poistivat epäuskon sumut hänen sydämmestään, oli häntä erinomaisen
lähellä, sen todistaa hänen jalo elämäntyönsä, jonka vaiheita nyt
lähdemme silmäilemään.
Silminnähtävästi ei Ansgarius saanut sanottavia toimitetuksi
Juutinmaalla. Kuitenkin onnistui hänen täällä perustaa koulu, jossa
vapaiksi ostetuille orjille opetettiin kristinuskon päätotuuksia,
jotta nämä voisivat lähetyssaarnaajina toimia pakanallisten
kansalaistensa keskuudessa. Levittäessään evankeliumin valoa
Tanskassa, sai Ansgarius yhtäkkiä keisari Ludvigilta kehotuksen
lähteä Ruotsiin. Erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on
vähän epäluotettava, oli viimmemainitusta maasta saapunut
lähetystö pyytänyt keisaria toimittamaan lähetyssaarnaajia sinne,
koska moni Ruotsalainen halusi ruveta kristityksi, ja heidän
kuninkaansa oli taipuvainen laskemaan lähetyssaarnaajia maahansa.
Epäilyksettä suostui Ansgarius lähtemään. Häntä seurasi eräs toinen
lähetyssaarnaaja nimeltä _Witmar_ sekä muutamia muita apulaisia.
Matkalla joutui laiva viikinkien käsiin. Ansgarius ja hänen
kumppaninsa menettivät kaikki matkavaransa, muun ohessa ne lahjat,
jotka Ludvig Hurskas oli pyytänyt heitä viemään Ruotsin kuninkaalle.
Miltei kaikkien toivo oli kokonaan sammua: he vaativat Ansgariusta
palajamaan takaisin. Mutta tämä ei horjunut. Uskonsankarin
luottamuksella lausui hän: "minä annan sieluni ja ruumiini Herran
käsiin." Uiden ja kahlaten saavuttuaan erääsen saareen, jatkoivat
he nyt vaivaloista ja vaarallista matkaansa, osittain jalkasin
synkkiä metsiä ja asumattomia erämaita, osittain meritse laivoilla ja
veneillä. Korutonta oli tämä retki, kaikenkaltaiset hankaluudet ja
vastukset, joita ei maailma silloin tuntenut eikä nyt aavistakaan,
tekivät noiden yksinäisten matkustajain askeleet monesti hyvinkin
raskaiksi, mutta kunnian ja voiman Jumala oli heidän kanssansa ja
antoi heille enemmän, kuin maailma voi antaa. Vielä samana vuonna
(829) saapuivat he Ruotsiin, missä kuningas _Björn_ ja ruhtinas
_Hergeir_ ystävällisesti ottivat heitä vastaan. Paikkaa kutsutaan
senaikuisissa kertomuksissa nimellä _Birka_, luultavasti nykyisen
Sigtunan seutu. Sekä kuningas että Hergeir antoivat kastaa itsensä,
ja viimmemainitun maatilalla rakennettiin nyt Ruotsin ensimmäinen
kirkko. Puolitoista vuotta työskenneltyään tämän Ruotsinmaan
ensimmäisen kristillisen seurakunnan hyväksi, palasivat Ansgarius ja
Witmar Franskaan.
Jo Kaarle Suuri oli Elben pohjoispuolella olevista maakunnista
aikonut muodostaa itsenäisen hiippakunnan. Ludvig Hurskas pani
tämän tuuman käytäntöön. Siten syntyi _Hamburgin_ hiippakunta,
jonka ensimmäiseksi piispaksi Ansgarius määrättiin (831). Suurella
juhlallisuudella vihki Metzin arkkipiispa hänen tähän virkaan, ja
paavi _Gregorius IV_, jonka luona Ansgarius keisarin kehotuksesta
kävi Roomassa, antoi hänelle palliumin sekä nimitti hänen paavin
istuimen lähettilääksi pohjoismaissa.
Hamburgin hiippakunta oli laajin koko kristikunnassa. Se oli
ainakin aluksi suurimmaksi osaksi ainoastaan lähetystoimenaluetta
ja vaati johtajaltaan väsymätöntä ahkeruutta ja uhraavaisuutta.
Ansgarius täytti nämä vaatimukset alttiiksiantavaisen kristityn
nöyrän urhoollisella mielellä. Monesti kyllä hänen uskonsa alkoi
uupua, monesti se peittyi epätoivon pimeään, mutta semmoisinakin
aikoina loi hän silmänsä tuonne ylös, mistä Herran kirkkaus ennen
niin ihmeen ihanasti oli säteillyt valoansa hänen sydämmeensä, ja
marttyyrikuoleman suuri voitto, jota hän yhä hartaammin odotti, tuki
jälleen hänen horjuvaa toivoansa. Etenkin raskas oli hänelle vuosi
838. Hän sai nim, silloin sen surusanoman Ruotsista, että pakanat,
surmattuaan erään hänen sinne lähettämän lähetyssaarnaajan olivat
karkottaneet kaikki evankeliumin saarnaajat maasta, Samaan aikaan
saapui suuri viikinkijoukko Hamburgiin. Sikäläinen luostari ja kirkko
-- kumpikin oli syntynyt Ansgariuksen toimesta -- hävitettiin ja
koko kaupunki poltettiin. Piispa menetti kaiken omaisuutensa, muun
ohessa kalliin, Ludvig Hurskaan hänelle lahjoittaman kirjaston,
ja hänen täytyi nyt koditonna etsiä turvaa mistä sai. Eräs rikas
leski lahjoitti hänelle pienen maatiluksen, Verdenin hiippakunnassa
muutamia penikulmia Hamburgista, ja täältä Ansgarius muutamia
vuosia köyhänä ja nöyränä hoiti suurta hiippakuntaansa. Vasta kun
Bremenin piispa v. 847 kuoli, koitti hänelle maallisessa suhteessa
turvallisempi aika. Mainzissa v. 848 pidetyn kirkolliskokouksen
päätöksen mukaan yhdistettiin nimittäin avonaiseksi jäänyt
hiippakunta Hamburgin hiippakuntaan, ja Ansgarius pääsi muuttamaan
_Bremeniin_ (849).
Haikein sydämmin muisti Ansgarius monesti Birkan nuorta seurakuntaa,
joka pakanuuden ahdistamana taisteli kovaa taisteluansa kaukana
pohjolassa. Turhaan kehotettuaan sieltä paenneita lähetyssaarnaajia
palajamaan työnalalleen, päätti hän itse lähteä. Tanskan kuningas
Eerik, jonka suosion hän suuressa määrässä oli saavuttanut,
auttoi häntä matkaa varten, ja v. 853 saapui Ansgarius muutamien
miesten kera toisen kerran Birkaan. Surkealta näytti sikäläisen
seurakunnan tulevaisuus. Kaikkialta uhkasi pakanuuden murtumaton
valta, ja kristinuskosta näkyi tuskin jälkiäkään. Vaan Ansgariuksen
usko ei horjunut, ylönluonnollisen voiman tukemana vastasi hän
seuralaisilleen, kun nämä kehottivat häntä luopumaan yrityksestä:
"kernaammin minä kärsin vaikka kuoleman." Kuninkaana siihen aikaan
oli _Olov_ niminen mies. Hänen luoksensa lähti nyt Ansgarius.
Annettuaan hänelle kirjeen ja lahjoja sekä keisarilta että Tanskan
kuninkaalta, sai Ansgarius Olovin niihin määrin suostumaan
kristinuskon saarnaamiseen Ruotsissa, että hän lupasi ottaa tämän
kysymyksen keskusteltavaksi pian kokoontuvissa kansankäräjissä,
Vaan miten oli tämä kansa, joka vasta oli sammuttanut pakanallisen
kostonhimonsa lähetyssaarnaajan vereen sekä karkottanut maastansa
uuden uskon julistajat, vastaanottava Ansgariuksen rohkean pyynnön?
Hurjat huudot vanhojen jumalien puolustukseksi kuuluivat käräjissä
miltei kaikkien huulilta, ennustaen perikatoa Ansgariuksen työlle.
Vihdoin sai eräs vanha mies sananvuoroa. Hän lausui: "kuulkaat minua,
kuningas ja kaikki muut. Kristittyin jumalasta tietää joka mies,
että hän on hyvä auttamaan, sen on moni meistä kokenut ollessaan
hädässä merellä tahi muussa vaarassa. Miksi tahtoisimme kaivata häntä
tahi, niinkuin moni tekee, etsiä häntä kaukaisista vieraista maista.
Ottakaamme vastaan sen jumalan palvelijat, joka on kaikkia muita
jumalia voimallisempi ja jonka suosio on hyvä ainakin silloin, kun
omat jumalamme osottavat itsensä heikoiksi." Kilpien kalske seurasi
näitä sanoja todistukseksi, että puhuja oli puhunut kansan mieliksi,
eikä aikaakaan, niin nähtiin Birkan hävitetyn kirkon raunioilla
uusi samankaltainen rakennus. Pian rakennettiin muitakin kirkkoja
Ruotsissa, missä lähetyssaarnaajat saivat luvan vapaasti julistaa
ristiinnaulitun Herran evankeliumia. Uskottuaan sikäläiset kristityt
_Eribertin_, Ruotsin ensimmäisen piispan hoidettaviksi, palasi
Ansgarius kotiin.
Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, jolloin maailmallinen mieli,
hengellinen pimeys ja lukemattomat erehdykset niin yleisesti
tahraavat Herran palvelijain maineen, on virkistyttävää tavata
ainakin muutamia, joiden silmistä ijankaikkisen elämän suuri
salaisuus kirkkaana säteilee. Ansgarius on yksi näitä harvoja.
Usein kyllä hänen kyyneleensä meiltä himmentävät tämän valon, vaan
älkäämme silti epäillen arvostelko hänen uskoansa. Ei hän sitä
sure, että hän on käyttänyt kaikki tulonsa luostarein perustamiseen
ja kirkkojen rakentamiseen, niin että hänen vanhoilla päivillä
joskus täytyy puutettaki nähdä, eikä valita hän sitä, että hänen
ankara, munkintapainen elämänsä on tehnyt hänen ruumiillisesti
heikoksi ja sairaaksi. Ansgarius on pyhittänyt elämänsä Herralle,
Hänen valtakuntansa aarteita hän kokoo, Hänen vanhurskauttansa hän
isoo ja janoo, katuvaisen syntisen sairautta hän valittaa. Eikä
antaudu hän epätoivoon, vaikka nuo monet nuorukaiset, jotka hän
on ostanut orjista vapaiksi ja sittemmin perustamissaan kouluissa
kasvattanut lähetystointa varten, monesti huonostikin palkitsevat
hänen alttiiksiantavaisen rakkautensa monet vaivat ja uhraukset,
sillä Hän tietää, että jos ihmiset vaikenevat, niin kivet todistavat.
Hän luottaa turvallisesti siihen, että Jumalan valtakunnan voitto,
joka on hänen kalliin toivonsa, on varma, kuinka kauhean voimallinen
pakanuuden ja pimeyden valta maan päällä sitten vielä onkin. Aivan
toisesta lähteestä valuvat ne kyyneleet, jotka tuon tuostakin näkyvät
tuon väsyneen matkamiehen rypistyneillä poskilla, Ansgariuksen
seuraaja Hamburg-Bremenin arkkipiispanistuimella, _Rimbertus_, joka
on kirjoittanut hänen elämäkertansa, kertoo hänen vuosi vuodelta yhä
kiiruummin noilla lyhyeillä välitunneillaan, jolloin hän oli vapaana
työstä, kiirehtineen yksinäiseen huoneesensa, tuohon "surujensa
kammioon" siellä rukouksissa Herran edessä koti-ikävänsä kyyneleitä
vuodattamaan. Täytyikö hänen luopua marttyyrikuoleman toivosta,
tuosta nuoruutensa kalliista morsiamesta, joka oli hänelle rakkaampi
kuin kukaan ihminen olisi voinut olla? Kova oli taistelu, mutta
ei sortunut vanhus epäuskon valtaan. Yhä paremmin harjaantui hän
käyttämään niitä sota-aseita, jotka Herra on omillensa uskonut,
kunnes hän voitti. Luopuen toivostaan, huokasi hän nöyrempänä kuin
milloinkaan ennen: "Herra, Sinä noudatat oikeutta, ja Sinun tuomiosi
on oikea." -- Kului muutamia vuosia, joiden vaiheissa vanhus yhtä
väsymättömästi kuin ennen hoiti painavaa paimentointansa. Yhä
suuremmalla kunnioituksella katselivat hänen ystävänsä hänen Herralle
pyhitetyn elämänsä iltaa, joka ihmeen kauniina lähestyi loppuansa.
Syksyllä v. 864 sairastui Ansgarius kovaan tautiin. Se oli hänen
viimmeinen tautinsa, mutta sitä kesti neljä kuukautta. Nöyränä,
katuvaisena syntisenä, vaan uskollisen Herran kilvoittelijan lujassa
toivossa odotti hän pelastuksensa suurta päivää. Se joutui Helmikuun
3 p:nä 865. Muutama hetki, ennenkuin vanhuksen elämä sammui, kuultiin
hänen huuliltansa nämä sanat: "Herra, Sinun hyvyytesi tähden, muista
minua armosi jälkeen! Jumala ole minulle syntiselle armollinen!
Sinun käsiisi annan minä henkeni, Sinä lunastit minun, Herra, Sinä
uskollinen Jumala!" Ne olivat hänen viimmeiset sanansa.