Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
Ei sinun pidä tekemän sinulle kuvaa, eikä jonkun muotoa, ei
niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla
ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.
Ei sinun pidä kumartaman niitä eikä myös palveleman niitä. 2
Moos. 20: 4-5.
Vaiennut on jo aikoja sitten itäisen kirkon suurten saarnaajain
ääni, lakastunut sen hengellinen elämä, sammunut sen kirkas
valo. Semminkin on Konstantinopolin seurakunta, lyötyään tuuleen
Krysostomuksen valtaavan herätyshuudon, vaipunut yhä sitkeämpään
uneen. Vaikka mahtavat viholliset kaikkialta uhkaavat valtakunnan
rajoja, vaikka karttuva henkinen ja aineellinen kurjuus päivä
päivältä yhä julkisemmin pilkaten nuhtelee tuota ulkonaista
prameutta, joka maailmalta koettaa salata sen surkean tilan,
ei nöyrry sikäläinen kristikunta parannusta tekemään, vaan
kokoo mielettömän kevytmielisyyden hurmaamana syntiä synnille.
Pimittymistään se pimittyy, eksyen jos minkäkaltaisiin hullutuksiin.
Paljo kyllä keskustellaan keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina
uskonnollisista asioista itäisessä kristikunnassa, ja etenkin
Konstantinopolissa ovat ihmiset puuhassa, vaan millainen on tämä
puuha, mikä on keskustelun esineenä? Ei meidän tarvitse kuin
silmäillä jumalanpalvelusta, jommoisena se tähän aikaan ilmaantuu
pääkaupunginkin kirkoissa, tietääksemme, ettei totuuden Henki ole
vaikuttanut sitä levottomuutta, joka kaikkialla on nähtävänä.
Seuratkaamme noita suurilukuisia väkijoukkoja kirkkoon. Mitä siellä
kuulemme, mitä näemme? Saarna on väsyttävää ja pintapuolista, se
koettaa miellyttää kuulijoita, vaan ei herättää, se nukuttaa, vaan
ei lohduta ketään, jonka sydämessä vielä kytee ijankaikkisen elämän
kipinä. Sointuvana kaikuu veisu urkujen ja muiden soittokoneiden
säestämänä, mutta se ei ilmaise hengen kohoamista Herran puoleen,
vaan sielullisen elämän nautinnonhimoista eloa. Kirkko on komeasti
rakennettu, sitä valaisee lukemattomain kynttiläin valo, mutta uskon
silmä ei erota kuin pimeyttä vain. Henkimaailman salaisuudet eivät
täällä viihdy ihmisten sydämmissä, vaikka lukemattomat kuvaukset,
toinen toista viehättävämpiä, kaunistavat seiniä, kehottaen heitä
pitämään kanssakäymistään taivaassa ja viihtymään noiden suurten
uskonsankarien elämänvaiheita tutkimassa, niistä oppiaksensa, millä
tiellä syntinen ihminen pääsee tästä ajallisesta, synnin turmelemasta
varjoelämästä taivaan kirkkauteen ja iloon. Nämä kuvat eivät ole
se "suuri todistusten joukko", josta apostoli puhuu, eivät ne saa
ihmisiä "panemaan pois kuormaa ja syntiä", ne päinvastoin kahlehtivat
heidän henkensä ja himmentävät heiltä uskon silmän. Tuossa polvistuu
vanhus pyhimyskuvan edessä, huokaelee ja rukoilee _siltä_ apua.
Tuossa koskettaa äiti sairaan lapsensa vaipalla pyhän neitsyn kuvaa,
jotta siitä vuotava Ihmeitätekevä voima parantaisi hänen lemmittynsä.
Toisesta maalauksesta karvii joku salaa maalia, sekoittaaksensa
sitä ehtoollisviiniin, jotta sakramentin voima olisi suurempi,
toisen kuvatun pyhimyksen kättä tavottaa muuan ehtoollisleivällä,
hankkiakseen tälle leivälle todellista siunausta. Ja tämä on
Krysostomuksen kirkko, marttyyrein lasten jumalanpalvelusta! Kuinka
kauhean surkea on nyt tämän kirkon tila!
Muhammedilaisetkin, jotka, valloitettuaan itäisen kristikunnan maita,
kummastellen katselivat tätä ristiinnaulitun Herran tunnustajain
taikauskoa ja julki pakanallista jumalanpalvelusta, pilkkasivat
heitä ylönkatseellisesti, mutta ei avannut sekään kristittyjen
silmiä. Kuvainpalveleminen kävi yhä yleisemmäksi, pukeutuen mitä
törkeimpiin muotoihin. V. 726 ryhtyi keisari _Leo III Isaurialainen_,
joka jo kauan inholla oli katsellut tämän paheen karttuvaa valtaa,
kuten näyttää tehokkaisinkin toimiin, rakentaakseen taikauskolle
kestävät salvat. Hän näet kielsi lainsäädännöllä kuvainpalveluksen,
vannoen Hiskian tavoin poistavansa tämän pakanallisen tavan Herran
seurakunnasta. Mutta hän erehtyi, olettaessaan keisarillisen
mahtisanan voivan muuttaa ihmisten mieliä. Turhaan käski hän
ripustaa kuvat niin korkealle, ettei kukaan voisi niihin käsin
koskea, turhaan antoi hän joukottain hävittää niitä: kansan
sydän oli niin kiintynyt tuohon taikauskoiseen tapaan, että sen
väkivaltainen estäminen ainoastaan tuotti sille uusia puolustajia.
Kaksi puoluetta, _kuvainpalvelijat_ ja _kuvainraastajat_ taistelevat
tästä alkaen verivihollisina toinen toistansa vastaan, kuluttaen
hurjassa vimmassaan onnettoman keisarikunnan viimmeisiä voimia ja
tuoden ilmi mitä kamalimpien intohimojen purkauksia. Länsimaissa,
missä pyhäinjäännöksiä ja kuvia oli ruvettu pitämään yhä suuremmassa
arvossa, jos kohta tämän kunnioituksen takana piilevä taikausko ei
täällä vielä ollut pukeutunut yhtä törkeään muotoon kuin itämaissa,
seurattiin keisarin toimia suurella mielipahalla. Paavit, jotka eivät
enää saattaneet turvautua horjuvaan bysantinolaiseen keisarikuntaan,
uskalsivat julkisesti vastustaa kuvien halveksimista. Gregorius III
piti kirkolliskokouksen Roomassa v. 732, jossa kaikki kuvienraastajat
kirottiin. Turhaan koetti keisari kukistaa uppiniskaista paavia.
Hänen ankarat uhkauksensa, vaikuttivat ainoastaan sen, että side,
joka vielä yhdisti Rooman itäiseen keisarikuntaan, höltymistään
höltyi. Leon voimakas poika _Konstantinus V Kypronymus_ astui isänsä
jälkiä. Hän piti kirkolliskokouksen _Konstantinopolissa_ (754),
jonka päätöksen mukaan kaikki pyhimyskuvat olivat poistettavat
sekä kirkoista että kodeista, "Kirotut, kirotut olkoot kaikki
kuvienpalvelijat" -- niin huudettiin tässä tilaisuudessa --
"perkele vihaa kirkon kauneutta, senvuoksi on hän tuonut siihen
tämän uuden epäjumalanpalveluksen; ainoa Kristuksen kuvaus on
Herran ehtoollinen." Päätös pantiin toimeen heti. Pyhäinkuvat joko
riistettiin pois kirkonseinistä tahi maalattiin uudestaan kuvaamaan
maisemia, metsästysmatkoja y.m.s. Vastapuolueen kiihko yltyi entistä
hurjemmaksi, ja uhkaava kapina, johon tyytymättömät papit ja munkit,
käsityöläiset, taiteilijat, vieläpä naisetkin ottivat osaa, syntyi
Konstantinopolissa. Se masennettiin valovoimalla ja uppiniskaiset
rangaistiin säälimättä kuolemalla, maanpaolla tahi vankilalla,
mutta vaikka hetkeksi näytti kuin olisi keisari voittanut,
paljastivat hänen väkivaltaiset toimensa, kuinka kiitettävä
niiden tarkoitus sitten olikaan, ennen pitkää voimattomuutensa.
Konstantinuksen poika _Leo IV_ oli kyllä kuvainraastaja vaan kun
tämän puoliso _Irene_, jonka käsiin hallitusohjat Leon kuoltua
joutuivat, vapaasti pääsi mielipiteitään ilmaisemaan, kääntyi voitto
kerrassaan kuvainpalvelijain puolelle. Tämä keisarinna liittyi
nimittäin julman ja vallanhimoisen naisen rajattomalla kiivaudella
heihin. V. 787 kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen _Nicaeaan_.
Täällä kumottiin edellisten hallitsijain ja kirkolliskokousten
päätökset ja kirkolle annettiin kuvat takaisin. Nyt saivat munkit
jälleen työnansiota; he toimittivat uusia, entisiä komeampia
kuvia kirkkoihin, ja hetkeksi säikähtynyt taikausko astui ylpeänä
julkisuuteen kiittämään pyhimyksiä voitosta. Mutta eläköön-huutojen
kaikuessa keisarinnan kunniaksi, loi kuoleman yö synkät varjonsa
itäisen kirkon turmeltuneisin oloihin, ennustaen sille yhä kolkompaa
tulevaisuutta. Ne harvat ponnistukset, jotka vielä tehtiin kuvien
palvelemisen poistamiseksi, olivat yhtä turhat kuin voimattomat.
Keisarinna Teodora lopetti tämän surkean taistelun hyväksymällä
kuvien palveluksen. Helmikuun 19 p. 842 nähtiin hänen tuhansien
tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa kulkevan uudestaan
koristettuun Sofiankirkkoon, siellä riemastuneen väkijoukon kanssa
viettääksensä "puhdasoppisuuden" voittoa. Vielä tänä päivänä viettää
itäinen kirkko n.s. _"ortodoksian juhlaa"_ tämän tapahtuman muistoksi.
Katsellessamme tämän riidan surkeita vaiheita, olemme tuon tuostakin
alttiit kysymään: eikö jo joku uskonsankari astu esille totuuden
voimallisella sanalla herättämään tuota onnetonta kirkkoa uuteen
eloon? Mutta turhaan etsimme tämmöistä henkilöä. Ainoa mies, joka
senaikusessa itäisessä kristikunnassa on omiaan herättämään suurempaa
huomiota, on _Johannes Damascenus_ (k. noin 760), vaan mikään
uskonsankari ja valistunut kristitty hän ei ollut. Hän oli kyllä
siihen aikaan tavattomalla opillaan saavuttanut suurenkin maineen,
vaikkei hän luonut mitään uutta, vaan ainoastaan taitavasti toisiinsa
sovitteli suurten kirkkoisien mietelmiä, mutta ei oikeuta tämä seikka
vielä meitä häneltä odottamaan mitään todellisesti jaloa ja suurta.
Eikä kelpaa miehen runollinen mieli, joka sepitteli kauniitakin
virsiä, hänestä muodostamaan uskonpuhdistajaa. Hänen runoilijakykynsä
paraat tuotteet ovat heikkouden voimatonta valitusta tämän elämän
viheliäisyydestä. Eivät riitä oppineimmankaan teologin tiedot eikä
suurimmankaan runoilijan nero luomaan uskonsankaria, joka Jumalan
sanan valaisemana näkee aikansa kipeimmät tarpeet ja Hengen voimalla
taistelee niitä vastaan.
Ei meidän tarvitse kuin silmäillä Johannes Damascenuksen esiintymistä
kuvariidassa, tietääksemme, että hän kaiken maineensa uhalla oli
kerrassaan kelvoton ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle uralle.
Niinpä kirjoitti hän kuvain puolustukseksi muun ohessa seuraavat
sanat: "Vanhan testamentin aikana Jumala kyllä kielsi kansaansa
kuvia käyttämästä, mutta me kristityt emme enää ole lain orjuuden
alla. Juutalaisilta oli Jumala salattu, meille kristityille on Isä
ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Kristus itse on näkymättömän
Jumalan kuva; Hänessä näemme Ijankaikkisen kasvot. Kaikkialla pyhässä
raamatussa alistuu Jumala puhumaan meille kuvallisesti, miksemme siis
olisi oikeutetut kuvaamaan Kristusta, joka itsekin on Jumalan kuva?
Jos me ajattelemme Jumalaa kuvallisesti ja puhumme Hänestä vertauksen
tavoin, emmekö saisi jumaluutta aistillisesti nähtäväksikin kuvata?"
Leo Isaurialaisen kuvainpalvelijoita hätyyttäessä, kirjoitti sama
mies erään köyhän nimessä: "En jaksa ostaa kirjoja. Kun saavun
kirkkoon, on sydämmeni täynnä maallisia ajatuksia, mutta kirkon
loistavat värit viehättävät minua, niinkuin kukkiva nurmi: ennenkuin
huomaankaan, suikahtaa Jumalan kunnia sieluuni. Minä näen marttyyrien
kruunun ja tunnen sydämmessäni pyhän tulen, joka vaatii minua
kilvoittelemaan, niinkuin he kilvoittelivat. Minä polvistun, palvelen
Jumalaa marttyyreissä ja vastaanotan pelastuksen. Herra sanoi
opetuslapsiaan autuaiksi, he kun näkivät ja kuulivat niin paljon;
samankaltaista autuutta pääsemme me kuvien kautta nauttimaan." Ei
kukaan meistä ole altis hyväksymään tämmöisiä sanoja, ja epäilemättä
arvostelemme yksimielisesti sen kirkon tilaa, jonka etevin
edustaja puhuu tähän tapaan, hyvin surkeaksi. Olkoon vain jokainen
varoillansa, jotta ei meidän aikamme kuvainpalvelus, joka niin
monessa paikoin on alentanut taiteen tuon pakanallisen riemuhuudon
"suuri on Efesilaisten Diana" palvelijaksi, pääsisi tahraamaan hänen
arvosteluansa.