Kaarle Suuren aikakausi.
-- Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. Joh. 18: 36.
Keski-ajan kansoista vetävät etenkin Frankilaiset kirkkohistorian
huomion puoleensa. Mutta surkea on heidän historiansa alku.
Sisällinen eripuraisuus, alituiset ryöstö- ja valloitus-retket,
mitä julmimmat ja kavalimmat salavehkeet ja murhat, joihin
semminkin naiset tehokkaasti ottivat osaa, tahrasivat johtavien
henkilöiden maineen; raakuus ja kerrassaan pakanallinen mieli
vallitsi alamaisissa. Työläs on kristinuskon juurtua tässä kansassa!
Valtakunnan mahtavat anastavat itselleen kaiken vallan. Merovingien
suvun kelvottomat kuninkaat hallitsevat ainoastaan nimeksi. Etenkin
kohosivat mahtaviksi n.s. _majores domi_ s.o. kuninkaan hovimestarit,
joiden käsissä hallitusohjat olivat. Yksi näitä oli ennen mainittu
Kaarle Martel. Hän löi Arapialaiset, jotka, tultuaan Gibraltarin
salmen ylitse, v. 711 olivat valloittaneet Espanjan ja nyt uhkasivat
läntistäkin kristikuntaa perikadolla, seitsemän päivää kestäneessä
kuuluisassa _Poitiersin_ tappelussa (752) ja pakotti heidät
peräytymään. Kaarlen kuoleman jälkeen (741) jakoivat hänen poikansa
_Karlman_ ja _Pipin_ hovimestarin viran keskenänsä. Edellinen luopui
kuitenkin "rakkaudesta Jumalaan ja taivaallisen isänmaan ikävästä"
ennen pitkää maailmasta ja sulkeutui Monte-Kassinon luostariin, missä
oleskeli elämänsä loppuun asti. Tällä tavoin peri Pipin, historiassa
tunnettu liikanimellä "Pieni", yksin isänsä viran. Kuninkaana, vaan
ainoastaan nimeksi, oli _Kilderik III_. Frankilaiset, jotka olivat
väsyneet varjokuninkaisinsa, valitsivat Pipinin kuninkaaksi, ja
valtakunnan piispat vihkivät ja voitelivat hänen vanhan testamentin
tavan mukaan (752). Jo sitä ennen oli paavi _Sakarias_, jonka
puoleen Pipin oli kääntynyt saadaksensa papistoa hyväksymään aiottua
vallankumousta, vakuuttanut siihen suostuvansa. Paavia ahdistivat
nimittäin Longobardilaiset, joita vastaan heikko itäinen keisarikunta
ei voinut mitään, ja hän etsi maallista puolustusta heitä vastaan.
Hänen jälkeisensä _Stefanus II_ lähti Franskanmaalle ja voiteli itse
p. Denysin tuomiokirkossa Pipinin "kuninkaaksi Jumalan armosta"
(754). Juuri tähän aikaan alkoi Longobardilaisten valta käydä
paaville yhä vaarallisemmaksi. Heidän sotaisa, saaliinhimoinen
kuninkaansa _Aistulf_ esiintyi suurella sotajoukolla Roomaan
edustalla, uhaten pyhää kaupunkia perikadolla. Hädässään kirjoitti
Stefanus Pietarin nimessä Pipinille: "Minä, apostoli Pietari,
rukoilen Teitä, Pipin, _Kaarle_ ja _Karlman_ [Pipinin pojat.],
kristillisimmät kuninkaat, sekä koko Franskan kansaa; Jumalan
neitsyellisen äidin ja koko taivaallisen joukon nimessä rukoilen
Teitä: pelastakaat kallis Rooman kaupunki! Jos kiirehditte, lupaan
teille paraimmat ja loistavimmat asuinsijat taivaassa sekä paratiisin
ilon. Älkäät erotko Rooman kansasta, jotta ei Teitä erotettaisi
Jumalan valtakunnasta ja ijankaikkisesta elämästä. Enemmän kuin muita
kansoja rakastan minä Frankilaisia. Kuulkaat, tulkaat, joutukaat,
niin Herra Kristus minun rukoukseni tähden suo Teille pitkän ijän,
voiton ja ijankaikkisen autuuden pyhimysten ja enkelein luona." Kun
ei Pipin näistä rukouksista taipunut, lähti Stefanus häntä tapaamaan.
Sydäntalvella 755 kulki hän p. Bernhardin ylitse. Valtakunnan rajalla
tulivat häntä vastaanottamaan muutamat ylimykset. Pipinkin saapui
paavia vastaan, astui alas ratsunsa selästä ja seurasi vähän matkaa
Jalkasin ratsastavaa vierastansa. Erään toisen kertomuksen mukaan
esiintyi paavi seuransa kera katumuspukuun puettuna seuraavana
päivänä kuninkaan hovissa, heittäytyi hänen jalkainsa juureen,
rukoillen Jumalan nimessä apua kirkon vihollisia vastaan. Tässä
asemassa odotti hän, kunnes Pipin tarttui hänen käteensä, vaatien
häntä nousemaan ylös. Oli miten olikaan: Frankilaisten kuningas johti
sotajoukkonsa Pohjois-Italiaan, löi Aistulfin kahdessa tappelussa ja
pakotti hänen luopumaan Longobardilaisten valloittamista alueista
(755). N.s. eksarkatin sekä Rooman kaupungin lahjoitti Pipin
paaville, mutta Itä-Rooman keisari oli kuitenkin vielä nimeksi
kysymyksessä olevan alueen korkein suojelusherra. Tämä Itä-Rooman
varjovalta katosi kuitenkin ennen pitkää nimeksikin.
Haikein sydämmin on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen
näistä tapahtumista. Maalliseen mahtavuuteen pyrkii paavikunta,
salaten itseltänsä ja kristikunnalta kirkon Herran sanat: "minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Surkea on kuulla, miten
paavit, saadaksensa maallista valtaansa lisätyksi pienellä
maanliuskalla, liehakoiden kohtelevat tämän maailman mahtavia
unohtaen kokonaan Hänen, jolta ainoalta heidän tulisi armoa kerjätä.
Ja kuitenkin sanovat he itseään Pietarin jälkeisiksi, vieläpä
Jesukeen Kristuksen sijaisiksi maan päällä. Ken uskaltaa ajatella
sitä tuomioa, jonka he tämän kautta vetivät päällensä?
Pipin pieni kuoli v. 768. Häntä seurasi valtaistuimella hänen
poikansa _Kaarle Suuri_ (k. 814), joka, veljensä _Karlmanin_ eräässä
sodassa kaaduttua (771), korotettiin Frankilaisten yksinvaltiaaksi
kuninkaaksi. Jos kukaan, on Kaarle ansainnut nimen "Suuri", jonka
historia on hänelle antanut. Ihmeteltävän syvään loi hän tarkan
silmänsä aikansa tarpeisin; tavattomalla voimallaan ja nerollaan
sai hän epäjärjestyksen ja sekasorron riehuvat aallot niihin määrin
asettumaan, että läänityslaitos, tuo keski-ajan ainoa mahdollinen
yhteiskunnallinen järjestys, pääsi juurtumaan Itä-Euroopassa;
taitavalla kädellä ja tuolla jalolla uskalluksella, josta suuret
henkilöt tunnetaan, kynti hän raakaan maahan syviä vakoja henkiselle
viljelykselle, kylväen niihin rakkaudella ja valistuneella mielellä
sivistyksen siemeniä. Kirkkaana valotornina, jota kuohuvat aallot
turhaan koettavat kukistaa, kohoaa Kaarle aikansa myrskyisästä,
sumujen peittämästä merestä niin valtaavan suurena, ettei hänen
vertaistansa hallitsijaa monesti ole löytynyt. Tarkoituksemme ei voi
olla koettaa kokonaisuudessaan kuvata tämän merkillisen miehen suurta
elämäntyötä; tahdomme ainoastaan viitata Kaarle Suuren merkitykseen
kirkkohistoriallisena henkilönä.
Frankilaisten koillisena naapurina oli _Saksilaisten_ jo
kansainvaelluksen ajoilta kuuluisa _liitto_, johon kuului monta
Weserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö,
pakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset
tietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia.
Turhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa
koettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä
vallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä
kerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri
silmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan,
valloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa
_Erseburgin_ ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten
lähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän
maassaan. Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä
on silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava
uskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim.
hyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa
suunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut,
sillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama
ja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi
hänen sydämmensä. Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa
jättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti
aikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt
kauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen
henkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä
loisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo
maailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta
näyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille
kansoille. Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät
varjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin
muureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa
Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Alkava sivistystyö,
järjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot,
paavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen
heräjäviin kansoihin -- kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen
kristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle
henkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta. Heikkona,
pimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan,
jonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille
totuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala
varjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo,
kun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan
vähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa
tuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan
valaisemana särkee ne Hengen miekalla.
Kaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja
käännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa
kaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas _Desiderius_
alkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän
kehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija,
oli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi
sotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten
pääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski
valtikkansa alle, lopun (774). Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa,
jossa uudisti liiton paavi _Hadrianus I:sen_ kanssa ja vahvisti
isänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.
Maallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä
likeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka
juuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus
Pietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat;
edelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi,
viimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan
voimaa.
Hadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin _Leo
III_. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja
omasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta
vaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia
ylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät
kirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa
merkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka
nämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan. Siinä tapaamme muiden kera
nämäkin sanat: "meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla
miekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä
ja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon
ylläpitämisellä. Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan
puoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt
kansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina
kaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi
tulisi kirkastetuksi koko maailmassa." Ihmeellistä kristillistä
aistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta,
mutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille
vieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.
Ei aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle
osottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa.
Eräs Hadrianuksen sukulainen _Paskalis_, joka oli nauttinut
tämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin
ja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut
säilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin
p. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti
juhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät
häntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät
vaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena
kadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa
onnetonta. Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät
paavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen
surmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta.
Hän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä
solvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot
juuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia
Saksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan.
Leo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin
hallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen
Kaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia
syytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että
Leon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän
otettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.
Uteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa.
Hän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän
papiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin
kirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat.
Puettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä
päivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi
tulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen
päämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja
paavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat
saapuvilla olevat piispat yksimielisesti: "emme uskalla olla
osallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien
kirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei
kukaan tuomitse." Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa,
ja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan
viattomuutensa. Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle
valtiollisista syistä suurta lempeyttä.
Joulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus.
Kun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut
Pietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen
kruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena
huusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: "Kaarlelle,
hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa
suojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!" Nyt voiteli
Leo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain
keisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan. Tyhjää
seremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä
vain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli
tuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona,
ja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä
silminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti
koko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan
vielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan
myöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan
ajattelivatkin. Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen
keisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan
on ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla.
Kansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa
kristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen
maailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa
kaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen
Kristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa
Herran tosi valtakunnan, joka "ei ole tästä maailmasta." Mutta
totuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen
varjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se
keski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.
Kaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti
olivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista
uskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin
täytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti
evankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä
"pyhässä sodassa" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken
inhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon
väkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi
lapsille ja lastenlapsille.
Monessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen
olemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen
pakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin
näiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan
henkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen
sivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on
sitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen
eikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi
kirjoittamaan. Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata
sitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa
sekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa.
Paraiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa,
tuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja
tietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi
siveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän
itse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä
hurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten
ystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen
kaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan
merkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa
kirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren. Kaarle Suuren
aikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä
muodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.
Vaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen
olemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan
saarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten
pimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen
ja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan,
oli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja
muut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston
päätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa
kaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa.
Suurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan
viljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä
työhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat
toimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä
sitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi
ovat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat
keski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi
niistä on Metzin piispan _Krodegangin_ (k. 766). Auttaaksensa
papiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja
elämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he,
erotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa
tieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä
hartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, "seitsemästi
päivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden",
määrättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään
sitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu. Näitä kokouksia
kutsuttiin "capitula" [Krodegangin järjestämistä "capituloista"
saivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu
tästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku
raamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus
sivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä,
koetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön. Tämän
laatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan
_Ludvig Hurskaan_ aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi
kaikkialla frankilaisvaltakunnassa _Achenin_ kokouksessa (816). Monen
papin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän
painava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko
tarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin
ennen arvaamattomaan eloon.
Jumalanpalveluksenkin järjestämisen suhteen on Kaarle Suuri
vaikuttanut paljon. Hän perusti erityisiä kouluja Gregorius Suuren
kirkkoveisun opettamista varten, jotta nuo juhlalliset säveleet
pääsisivät Jumalaa ylistämään kansainvaellusten kansojenkin huulilla.
Achenin tuomiokirkossa kuultiin Kaarle Suuren aikana germanilaisen
kristikunnan ensimmäisten urkujenkin soivan. Ne oli Itä-Rooman
keisari Mikael I hänelle lahjoittanut. Senaikuiset kirjailijat
kiittävät niiden ääntä valtaavan mahtavaksi ja ihmeen suloiseksi.
Alppien pohjoispuolella löytyvät kirkot olivat tähän aikaan vielä
yksinkertaiset ja pienet sekä miltei kaikki puusta. Keskiajan
rakennustaide, joka myöhemmin loi niin ihmeteltävän jaloja
rakennuksia, oli vielä kehdossaan. Mutta sitä nähtävämpänä ovat
sen sijaan nuo taikauskon ja väärälle uralle eksyneen kristinuskon
synnyttämät turmiolliset ilmiöt, jotka myöhempien aikojen rakentamien
kirkkojen komeiden holvien suojassa vuosisatojen kuluessa
eksyttävät ihmisiä. Ukkosenilman, vihollisen sotajoukon tahi muun
onnettomuuden lähestyessä soivat kirkonkellot, joita tältä ajalta
ruvettiin käyttämään. Niiden luultiin nim. voivan poistaa pahojen
henkien tuhotöitä. Kaarle Suuri kielsi tämän taikauskoisen tavan,
niinkuin myöskin kirkonkellojen "pyhällä öljyllä" voitelemisen ja
siunaamisen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka tavan taikauskon
varjostama, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut kristinusko oli
keksinyt. Kuinka suuressa määrässä hän oli päässyt kohoamaan aikansa
katsantotavan yli, todistaa muun ohessa myöskin hänen käsityksensä
kirkonkuvista. Kuten vasta saamme nähdä, riideltiin itäisessä
kirkossa juuri hänen aikanaan tästä asiasta, ja yhä suuremmalla
innostuksella vaativat Konstantinopolin kristityt, sekä oppimattomat
että oppineet, itselleen oikeutta saada kuvia palvella. Kun tähän
vielä lisäämme, että sama eksyttävä tapa jo Gregorius Suuren ajoista
alkaen runsain käsin oli kylvänyt myrkyllisiä siemeniään läntisenkin
kirkon jumalanpalvelukseen, täytyy meidän todellakin ihmetellä Kaarle
Suuren käytöstä tämän kysymyksen suhteen. Hänen kehotuksestaan
kirjoitti hänen oppinut ystävänsä _Alkuin_ (k. 804) kirjan, jossa
muun ohessa huomautetaan siitä, ettei Jumalan ja pyhimysten töitä
voida aistillisesti kuvata, ne kun ovat hengellistä laatua. "Niillä
mahtanee olla kehno muisti, joita ei kuvien välityksettä voi saada
Jumalaa kiittäen palvelemaan, niiden henki on epäilemättä heikko,
jotka eivät kuvien avutta pääse kohoamaan aistillisuuden yli. Yleensä
ei Jumala ole etsittävä näkyväisistä, vaan sydämestä; salaisuutemme
ovat hengellistä laatua," kirjoittaa hän. Mutta toiselta puolen
ei Kaarle Suuri myöskään tahtonut millään tavoin kannattaa
vastapuolueen, etenkin itäisessä kirkossa raakaan väkivaltaisuuteen
pukeutuvaa vaatimusta, että kysymyksessä olevan paheen estämiseksi
kaikki kuvat ja koristukset olivat kirkoista poistettavat. Hänen
kauneudenaistinsa tarjosi tässä kohden, niinkuin monessa muussakin
suhteessa, kättä hänen valistuneelle uskonnolliselle käsitykselleen.
Vaikka paavi Hadrianus I, joka puolusti kuvien palvelemista
kirkoissa, julkisesti vastusti Alkuinin kirjaa, pysyi Kaarle
mielipiteissään, koettaen saada frankilaisen kirkon pappeja niitä
noudattamaan. V. 794 pidettiin tässä tarkoituksessa kirkolliskokous
_Frankfurt am Mainissa_. Siellä päätettiin, että kirkkoja kyllä saisi
kuvilla kaunistaa, vaan kuvien palveleminen kiellettiin jyrkästi. Ei
pääse ajanhengen mahtava virta tempaamaan mukaansa kaikkia oloja,
niinkauan kuin Kaarle Suuren voimallinen käsi sille salpoja rakentaa;
kun tämä käsi hervosi, kävi kuvainpalveleminen länsimaissa yhä
yleisemmäksi.
Olemme maininneet _Alkuinin_ nimen. Hän syntyi _Yorkin_ kaupungissa
Euglandissa v. 735. Ensimmäiset tietonsa kokosi hän kotikaupunkinsa
piispankoulussa, jonka johtajaksi hän, kehitettyään sivistystään
matkoilla Franskassa ja Italiassa, pääsi. Kun hän jonkun ajan
kuluttua jälleen lähti ulkomaille, tapasi hän Kaarle Suuren Paviassa
y. 781. Tämä oli ennen kuullut mitä kiitettävimpiä arvosteluja
miehen opista ja kyvystä ja pyysi häntä muuttamaan Franskaan. Alkuin
piti kutsumusta Jumalan viittauksena ja saapui seuraavana vuonna
muutamien oppilastensa kera Kaarle Suuren hoviin. Jo sitä ennen
oli sivistystä harrastava frankilaiskuningas kutsunut luoksensa
muita oppineita, joista etenkin _Paavali Warnefrid_ ja _Pietari
Pisalainen_ ovat saavuttaneet suuren maineen. Kaarle Suuren hovi
tuli ennen pitkää ajan sivistystyön keskustaksi, josta valon
säteet herättäen ja virkistyttäen levisivät kaikkialle. Olemme jo
viitanneet Alkuinin tarkkaan, ajan turmeltunutta henkeä vastustavaan
uskonnolliseen aistiin. Vielä selvempänä esiintyy tämä kuitenkin
hänen p. raamatusta lausumistaan mielipiteistä. Niinpä kirjoitti
hän eräälle englantilaiselle piispalle: "pyhä raamattu olkoon
usein sinun kädessäsi, jotta itse saisit ravintoa sielullesi ja
voisit johdattaa muita laitumelle." Muuan toinen hänen Kanterburyn
seurakunnalle kirjoittamansa kirje päättyy näillä sanoilla: "Ilman
raamattua ei voi löytyä mitään tietoa Jumalasta. Jos sokea taluttaa
sokeata, niin he molemmat lankeavat kuoppaan. Hankkikaat itsellenne
opettajia, jotka teille raamattua opettavat, jotta ei totuuden lähde
teidän keskuudessanne kuivuisi. Kun rukoilemme, puhumme me Jumalan
kanssa, kun luemme Hänen sanaansa, puhuu Hän meidän kanssamme." Oudon
kirkasta valoa säteilee näistä sanoista meitä kohtaan kahdeksannen
vuosisadan pimeästä yöstä!
Kaarle Suuren kehotuksesta toimitti Alkuin raamatunselityksiä, jotka
kaikki huomauttavat meitä miehen nerosta ja kristillisestä mielestä,
jos niitä nimittäin arvostellaan _hänen_ aikansa kehityskannan mukaan.
Ihmeteltävä on tosiaan tuo väsymätön harrastus kristillisen
sivistyksen korottamiseksi, jonka tähän aikaan tapaamme Kaarle Suuren
hovissa. Sen tuloksena oli monen muun siellä silloin syntyneen
ansiokkaan teoksen kera myöskin eräs _postilla_ eli saarnakirja,
johon mukaelemalla oli koottu vanhan kirkon suurimpain saarnaajain
saarnoja. Sen toimitti Warnefrid, Kaarle Suuren pyynnöstä.
Kirjan silmämääränä oli estää saarnaa pappien oppimattomuuden ja
epäkristillisen mielen vuoksi suistumasta väärälle uralle tahi
kerrassaan vaikenemasta. Ei olisi valistunut keisari tähän yritykseen
saattanut valita parempaa apumiestä. Sydämmestään harrasti myös
Alkuin puhtaan Jumalan sanan julistamista kansalle. Eikä kukaan ollut
alttiimpi kuin hän käymään käsiksi niiden esteiden poistamiseksi,
jotka hidastuttivat ja estivät evankeliumin sanaa löytämästä tietä
ihmisten sydämmiin. Papinvirka oli hänen silmissään pyhä tämän
sanan oikeassa merkityksessä, kansan johtaminen pimeydestä totuuden
ihmeelliseen valoon kaikista toimista kalliin. Kauniisti kirjoittaa
Alkuin Orleansin piispalle _Teodulfille_, joka vasta oli saanut
palliuminsa Roomasta: "niinkuin kalliitten kivien loisto kaunistaa
kuninkaan kruunua, niin tulee saarnakyvyn jalostuttaa piispanviittaa.
Muista, että papillisen arvon kieli on taivaan valtakunnan avain.
Sentähden, älä lepää, vaikene, äläkä pelkää puhua, sillä Kristus
itse seuraa sinua työssäsi ja matkoillasi. Eloa on paljo, mutta vähä
työntekijöitä; sitä ahkerampien tulee näiden harvojen olla."
Yksissä Alkuinin ja muiden tieteellisyyttä ja kristillisyyttä
harrastavien ystäviensä kanssa valvoi Kaarle Suuri tarkkaan
valtakuntansa pappien elämää. Kelvottomat erotettiin virastaan,
joll'eivät varotukset ja nuhteet auttaneet. Yleensä käytti keisari
säälimätöntä ankaruutta missä vain huomasi, että hänen säätämiään
lakeja laiminlyötiin tahi niiden noudattamista kierrellen kartettiin.
Kirkon kuri, jonka määräyksiä vanhan ajan viimmeiset epäsiveelliset
vuosisadat, kristinuskon tnrmeltuminen sekä kansainvaelluksen
myrskyt olivat heikontaneet, määrättiin hyvinkin ankaraksi, jokaisen
täytyi oppia ainakin "Isä meidän" ja apostolinen uskontunnustus
äidinkielellään ulkoa, Huolimattomia pakotettiin tottelemaan
paastolla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin.
Tehokkaasti otti Kaarle Suuri osaa oppiriitoihinkin, mikäli
niitä hänen aikanaan ilmaantui. Itäinen kirkko, jonka tehtävänä
kristillisen opin puolustaminen ja kehittäminen oli ollut, ei
enään pystynyt tätä suurta tehtäväänsä jatkamaan. Totuuden Henki
oli siitä poistunut; se oli vanhentunut, väsynyt. Sen laatimista
opinsuunnitelmista kaipasi etenkin oppi Pyhästä Hengestä
täydentämistä. Kirkkoisä Augustinus oli kehittänyt toisen yleisen
kirkolliskokouksen päätöstä, ja viidennellä vuosisadalla syntyneesen
Atanasiuksen uskontunnustukseen (I osa) tehtiin se lisäys, että P.
Henki käy ulos myöskin Pojasta. Suuren kirkkoisän käsitys tästä
syvästä totuudesta on aivan raamatunmukainen, jos kysymystä Jumalan
sanan valossa tarkastetaan. Jesus kyllä sanoi opetuslapsilleen:
"koska Lohduttaja tulee, jonka minä teille Isältä lähetän, totuuden
Henki, joka _Isästä käy ulos_, se on minusta todistava", vaan sama
Herra on myöskin lausunut "Isä ja minä olemme yksi," siten selvään
viitaten siihen, että Isän Henki myöskin käy ulos Pojasta, ja samaa
todistaa koko raamatun oppi Jumalan kolminaisuudesta. Vaan tälle
kannalle ei menneiden aikojen laatimiin, kaavoihin jähmettynyt
itäisen kirkon oppi päässyt kohoamaan. Se riippui ykspuolisesti
Konstantinopolin kokouksen päätöksessä, syyttäen läntistä kirkkoa
Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen väärentämisestä.
Asiaa tutkittiin ensi kerran ennen mainitussa Toledon kokouksessa
(589), missä kuningas Reccared teki uskontunnustuksen (I osa) uuden
tunnustuksen mukaan. Tästä alkaen tuli tämä tunnustus yleiseksi
tavaksi länsimaissa. Kaarle suuren aikana keskusteltiin ja
kirjoitettiin paljon tämän riitakysymyksen johdosta, josta itäinen
kirkko tuon tuostakin moittien muistutti. Frankfurt am Mainin
kokous hyväksyi lisäyksen "Pyhä Henki käy ulos myöskin Pojasta," ja
_Achenin kokous_ vahvisti tämän päätöksen, julistaen sen läntisen
kirkon opiksi v. 809. Tähän riitaan otti Alkuin tehokkaasti osaa.
Leo III hyväksyi itse opin, vaan koetti estää lisäyksen ottamista
Nicaealais-Konstantinopolilaiseen tunnustukseen.
Vaikka Arabialaiset olivat laskeneet suurimman osan Espanjaa
valtansa alle, koetti sikäläinen kristikunta säilyttää kirkkoansa ja
kristillistä tunnustustaan joutumasta perikatoon. Tämä onnistuikin
Kaikkivaltiaan armosta, vaikka valloittajien ies oli raskas. Vaan
luonnollista on, että sen vaikutus on huomattava monessa suhteessa.
Itse kristillisen opinkin alalla ilmaantuivat seuraukset jo varhain.
Arabialaiset pilkkasivat tätä oppia muun ohessa siitäkin, että se
väitti Jumalalla olevan pojan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon,
etteivät Länsi-Gotilaiset monofysiitillisen riidan vaiheissa,
kuten kirkko yleensä, olleet hyljänneet Teodorus Mopsvestialaisen
teoksia, joissa Vapahtajan luonnot hyvin jyrkkään toisistaan
erotetaan, vaan päinvastoin mieltymyksellä olivat lukeneet niiden
latinalaista käännöstä, ei ole kummallista, että Nestoriuksen
opista muistuttava harhaoppi täälläkin syntyi. V. 785 esiintyi
Toledon piispa _Elipandus_ oppilaansa _Feliksin_ puolustamana sillä
väitöksellä, ettei Jesus olekaan Jumalan Poika sanan varsinaisessa
merkityksessä. "Maria" -- niin hän opetti -- "oli vain Jumalan
palvelija eikä semmoisena saattanut synnyttääkään kuin ainoastaan
palvelijan." Opettaen, että Vapahtaja vasta koko maallisen elämänsä
aikana osotetun kuuliaisuutensa vuoksi palvelijan asemasta oli
korotettu Jumalan Pojaksi sanan täydellisessä merkityksessä, sortui
Elipandus Nestoriuksen erehetykseen. Tätä uutta harhaoppia, joka
kirkkohistoriassa on tunnettu _Adoptianismin_ nimellä, vastustivat
Kaarle Suuren teologit. Sekä Warnefrid että Pietari Pisalainen
kirjoittivat sen edustajia vastaan. Frankfurt am Mainin jo ennen
mainittu kokous, johon oli saapunut 300 piispaa, hylkäsi miltei
yksimielisesti Adoptianismin (794). Feliks taipui peruuttamaan
mielipiteensä, turhaan koetettuaan niitä puolustaa 9 päivää
kestäneessä väittelyssä Achenin kokouksessa (799), missä nerokas
Alkuin kumosi kaikki hänen vastaväitöksensä. Elipandus sitävastoin
pysyi erehdyksessään kuolemaansa asti.
Voitollisesti taisteli läntinen kirkko harhaoppisuutta vastaan
Kaarle Suuren aikana, jos nim. pidämme silmällä ainoastaan
kahden viimmemainitun erehdyksen poistamista. Mutta jos luomme
silmämme syvempään senaikuisen kirkon tilaan, ei arvostelumme
ole sama. Keski-ajan yö ei kyllä enää ole niin pimeä kuin
edellisenä vuosisatana: sen taivaalla välkkyy moni kirkaskin
tähti, luoden kristillisen sivistyksen valoa kaukaisiin
maihin; mutta ikäänkuin aavistaen tuon syntyvän maallisen
Kristus-valtakunnan kykenemättömyyttä oikein hoitamaan noita
kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra kirkollensa on uskonut,
uupuu kristikunnan ijankaikkisuuden toivo, etsien lohdutustaan
maallisissa. Tyydyttäen itseänsä sillä pettävällä lohdutuksella, että
yön himmeä valta on päivän kirkkautta, ei tämä aika aavistakaan,
miten kova taistelu vielä on oleva, kun kristikunta herää unestaan.
Mutta näinäkin öisinä hetkinä, valmistaa kaikkivaltias Jumala
näkymättömän valtakuntansa voittoa maan päällä, käyttäen kaikkia
voimia, itse niitäkin, jotka silminnähtävästi vastustavat Häntä,
viisasten tarkoitustensa perille saattamiseksi. -- "Hänen neuvonsa on
ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa."