Winfrid eli Bonifacius.
Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat
hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.
Kolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne
historia, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme.
Sumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen
toivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa
virittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee,
miten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen
kaikkivaltiaan äänensä: "tulkoon valkeus". Viitaten tähän pelastuksen
Jumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin,
kertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta
vähitellen poistui kristinuskon tieltä.
Jo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista
voitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa
jatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka
siemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa
nykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen
oppilaansa _Gallus_ (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat
_Emmeran, Ruprecht_ ja _Korbianus_ julistivat evankeliumia
Baijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä
Belgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset _Amandus_ ja
_Eligius_ sekä anglosaksilainen _Willibrord_. Viimmemainitun määräsi
paavi v. 696 _Utrechtin_ arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen
lähetyssaarnaaja oli _Winfrid_ eli _Bonifacius_.
Tämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä
halu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua,
vastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat.
Winfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa,
jossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun
ajan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan
nimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän
ajan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia.
Laaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi
edistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat
uudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa
kokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan
tarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra,
jolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan
keski-ajan pimeänä yönäkin. Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten
kehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin
hiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille,
jotka vielä "istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa." Me
kuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia
_Friesiläisille_. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka
Frankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle
pakanalliselle vapaudelleen. Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia
vaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi
hän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän
varustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta
Frankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan
Longobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen
ruhtinasten kanssa. Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse
uskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan
ollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan
mahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat
"Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana,
mutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta.
Oleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen
paavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti
Bonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä
nimitetään "jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi", Friesiläisten
maalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi
hän _Hessiin_. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta
tuhatta pakanaa.
Lukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen
kokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti
hyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään
lähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista.
Bonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan
toimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään
sikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä
tarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen
saada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen,
järjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka
yölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä
valtaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi
rakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset
ainekset. Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut
suurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä
työ, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka
hänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät.
Etsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja
pappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen.
Hän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen
uskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi
määräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan,
antoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin
puolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan.
Samankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille
sekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee
Gregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän
ei ainoastaan _puolla_ Bonifaciusta, hän _käskee, vaatii, uhkaa_.
Varustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella
lakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle
lahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän
Pietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman
patriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle
kirkolle uskollisina. Se kuului: "minä lupaan sinulle, pyhä Pietari,
ensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle
ja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen
kirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa
samaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun
kirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää,
sekä sinun sijaisesi hyväksi. Ja jos kirkkokuntain johtajien
järjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään
yhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka
muussa tapauksessa asian uskollisesti kertoa paaville".
Frankilaisten silloiselta hallitsijalta _Kaarle Martelilta_, jolle
hän antoi Gregoriuksen kirjeen, sai Bonifacius suojeluskirjeen
lähetystointansa varten. Itse hän eräässä kirjeessä tunnustaa, ettei
hän ilman tätä frankilaisruhtinaan suojelusta olisi saanut mitään
aikaan. Sen tukemana esiintyi hän Hessiläisten keskuudessa. Heidän
maassaan löytyi ikivanha, ukkosen jumalalle pyhitetty tammi, jota
sanottiin vahingoittumattomaksi. Taikauskoinen kansa luuli jumalien
vihan heti saavuttavan sen, joka uskaltaisi väkivaltaisesti koskea
tuohon pyhään puuhun. Bonifacius lähestyi paikkaa suuren väkijoukon
häntä seuratessa. Hän tarttui kirveesen hakataksensa kuuluisaa tammea
poikki. Hämmästyneenä katseli kansa, miten iskut tähtäsivät yhä
syvempään puun ytimeen, odottaen jumalain kostoa tuolle rohkealle
piispalle, vaan kun tämä vahingoittumatta jatkoi työtään, kunnes
tammi alkoi kallistua ja vihdoin romahti maahan, tunnustivat kaikki
saapuvilla olevat jumaliensa mitättömyyden ja antoivat kastaa itsensä
kristinuskoon.
Tämän jälkeen kääntyi Bonifacius _Thüringiin_, joka maa jo nimeksi
oli kristitty. Kun puuttui kelvollisia pappeja, tuotti hän semmoisia
Englannista, missä hänen nimensä oli saavuttanut erinomaisen
maineen. Innostuksella liittyi moni hänen kansalaisistaan hänen
lähetystyöhönsä. Mainitaanpa muutamia naisiakin, niinkuin pyhä
_Tekla_ ja _Walborg_. Näiden hoidettaviksi uskoi Bonifacius omat
luostarit.
Sillä välin oli Gregorius II kuollut (731). Hänen seuraajansa
_Gregorius III_, joka iloiten ihmetteli Bonifaciuksen uskollista ja
suurta työtä, vahvisti hänelle ennen annetut valtakirjat, nimitti
hänen arkkipiispaksi ja paavin sijaiseksi itäfrankilaisen Saksan
kristittyihin seurakuntiin, määräämättä kumminkaan hänelle vakinaista
asuinpaikkaa, sekä lähetti hänelle palliumin [Arkkipiispan viitta.]
(732). Nyt lähti Bonifacius Baijeriin. Sikäläinen katolinen kirkko
oli päässyt verraten suureen kukoistukseen, vaan kaipasi järjestystä
ja yhdyshenkeä. Epäilemättä herätti Bonifaciuksen esiintyminen
ja hänen tuumansa tässä maassa vastarintaa, koska me vähän tämän
jälkeen jälleen tapaamme hänen Roomassa (738). Paavi antoi hänelle
puoltokirjeen, jossa Baijerin ja Allemannien piispoja kehotettiin
Bonifaciuksen johdolla kokoontumaan kirkolliskokoukseen. Mutta
kun sikäläiset piispat ja luostarit, jotka olivat harjaantuneet
oman kansallistapansa mukaan hoitamaan kirkkoa, eivät taipuneet
noudattamaan Roomasta tulleita käskyjä, kääntyi Bonifacius Baijerin
herttuan puoleen, jonka avulla hänen onnistui niin masentaa
vastarinta, että täällä perustettiin neljä uutta hiippakuntaa.
Semmoisia syntyi väsymättömän arkkipiispan toimesta myöskin
Thüringissä ja Hessissä. Saatuansa nämä valmistavat työt toimeen,
alkoi hän uudelleen tuumia kirkolliskokousta. Monien vastuksien
perästä onnistui Bonifaciuksen vihdoin saada Saksanmaan _ensimmäinen
kirkolliskokous_ koolle. Se pidettiin v. 742, tietämätöntä missä.
Siinä tehtiin monta varsin tärkeätä, jumalanpalvelusta, kirkkokuria
ja siveyttä koskevaa päätöstä.
Huomattava on myös Bonifaciuksen suuri merkitys munkkilaitoksen
historiassa. Hänen toimestaan perustettiin monta luostaria, jotka
ennen pitkää saavuttivat suuren maineen. Kuuluisin niistä oli
_Fuldan_ luostari, jonka ensimmäisenä ahbotina oli Bonifaciuksen
oppilas _Lullus_. Se perustettiin v. 744 ja pyhitettiin hiljaiselle
miettimiselle ja lihan kidutukselle. Vasta myöhemmin alkoivat
sikäläiset munkit opintoja harjoittaa.
Väsymättömästä, monesti hyvin vaivaloisesta työstä riutuneina
alkoivat Bonifaciuksen voimat uupua. Kummastelisimmeko, että iän
vihdoin halasi vakituista asuinpaikkaa, missä rauhassa voisi
viettää levottoman elämänpäivänsä illan. Tämä toivo täytettiin,
kun Bonifacius v. 745 määrättiin _Mainzin_ piispaksi. Hänen
arkkipiispakuntaansa kuului 14 hiippakuntaa, joita hän väsymättömällä
innolla ja uutteruudella hoiti. Mutta nuoruuden muistot heräsivät
vastustamattomalla voimalla vanhuksen sydämmessä, muistuttaen häntä
tuosta hänen suuresta lähetystoimestaan pakanamaissa, joka niin
monessa paikassa oli jäänyt aivan puolitekoiseksi. Etenkin muisteli
hän usein Friesiläisiä, joiden maassa pakanuuden valta vielä oli
murtumaton. Nämä ajatukset eivät myöntäneet hänelle sitä lepoa, johon
hänen ikänsä ja asemansa kehottivat. Tuon harmajapäisen vanhuksen
silmissä välkkyi jälleen lähetyssaarnaajan innostus yhtä kirkkaana,
kuin nuoruuden päivinä, eikä aikaakaan, niin näemme hänen vaeltavan
Friesiläisten luo. -- Oli Kesäkuun 5 p. 755. Bonifacius puhutteli
ja neuvoi muutamia vasta kastettuja Friisiläisiä, kun yhtäkkiä
joukko pakanoita hyökkäsi esille piilopaikastaan aseet kädessä.
Piispan seura, johon kuului 52 miestä, varustautui vastarintaan,
vaan tyyneenä lausui tämä: "luopukaat taistelusta, olkaat väkevät
Herrassa, väkevät hengessä; älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin
tappavat, turvatkaat Jumalaan. Jo kauan olen odottanut tätä hetkeä".
Kuolemanhetken kauhut eivät vanhukselta himmentäneet ijankaikkisen
elämän autuaallista toivoa! Raivosat pakanat poistuivat vasta kun
lähetystoimen kaikki miehet olivat, saaneet surmansa. Bonifaciuksen
ruumis, joka tavattiin pää nojautuneena evankeliumikirjaan -- ainoa
ase, jolla hän oli itseään suojellut! -- haudattiin hänen monesti
ennen lausumansa toivon mukaan Fuldan luostariin.
Näin päätti päivänsä saksalaisen lähetystoimen suurin mies,
itä-euroopalaisen kirkon ensimmäinen varsinainen pylväs. Moni
on häntä moittinut siitä, että hän kiinnitti saksalaisen kirkon
paavikuntaan, jonka kasvavaa, sittemmin niin rasittavaa valtaa
hän tällä tavoin suuresti kartutti. Mutta pintapuolinen on tämä
arvostelu. Jo ennenkuin Bonifacius esiintyy näyttämöllä on kirkon
kehitys suistunut tälle uralle, jota paitse häntä puoltaa semminkin
se seikka, että paavikunta oli ainoa ulkomuoto, johon keski-ajan
kirkko voi pukeutua säilyäksensä ajan myrskyissä. Että tämä
paavikunta ylpeytensä ja maailmallisen mielensä pettämänä aikojen
kuluessa kävi yhä enemmän vieraaksi Jesuksen Kristuksen Hengelle,
joka on nöyryyden, itsensä- ja maailmankieltämisen Henki, se ei
ole niiden syy, jotka rakkaudesta Herraan ja Hänen kirkkoonsa
olivat alttiit uhraamaan kaikki kirkon eduksi. Siinäkin, missä
ajanhenki saastuttaa tätä heidän rakkauttaan, tulee meidän heitä
arvostellessa muistaa, että Jumala katsoo sydämmen aivoitukseen ja
tuomitsee sen mukaan. Keski-ajankin turmeltuneista oloista, sen
maailman rasittamasta, usein kokonaan eksyneestä parannustyöstä
kuuluu kuitenkin huokaus "lähestyköön sinun valtakuntas". Se nousee
tämä huokaus ijankaikkisen armahtajan puoleen kaikkien niiden
sydämmestä, joiden silmämääränä Hänen kunniansa on. He ovat suola,
joka estää kirkon mätänemistä, kunnes heidän huokauksensa, joka
vuosisatojen vieriessä käy yhä enemmän itsetietoiseksi, synnyttää
uskonpuhdistuksen suuren työn. Siihen se tähtää, sitä se valmistaa.
Joka muuten luulee esim. Bonifaciuksen ehdottomasti hyväksyneen
paavikuntaa, jommoisena tämä hänen aikanaan esiintyi, hän suuresti
erehtyy. Uskonpuhdistusta tarkoitti tavallaan hänkin, vaikkei
tietysti sanan tavallisimmassa merkityksessä. Niinpä kirjoittaa
hän eräässä kirjeessä paaville: "taitamattomat Saksalaiset,
Baijerilaiset ja Frankilaiset arvelevat, jos he joskus Roomassa
sattumalta näkevät semmoista pahaa [Tarkoittaa lähinnä sitä
pakanallista ja epäsiveellistä tapaa, jolla erästä juhlaa Roomassa
vietettiin. Bonifacius nuhtelee paavia, kun ei tämä estänyt näitä
moitittavia menoja.], että papit sitä sallivat; he silloin meitä
moittivat ja itse pahentuvat, niin että meidän saarnamme ja meidän
opetuksemme tulee estetyksi". Toisessa kirjeessä, jossa hän puhuu,
miten vastahakoiset neustrialaiset piispat ovat kutsutut Roomasta
vastaanottamaan palliuminsa, moittii hän peittelemättä paavia hänen
papeilta kiskomistaan suurista rahasummista. Ei ole paavi hänen
silmissään erehtymätön, hän on vain kirkollisen järjestyksen korkein,
Jumalan säätämä valvoja.
Uskonpuhdistuksen suurta aatetta valmisti Bonifacius siinäkin, että
hän, mikäli hänen oli mahdollista, koetti edistää kansan sivistystä.
Jokaiselta papilta vaati hän ainakin niin paljon saksankielen taitoa,
että hän tällä kielellä osasi lukea synnintunnustuksen, toimittaa
kasteen sekä rukoilla "Isä meidän." Itse Bonifacius hyvin osasi
niiden kansojen kieltä, joiden keskuudessa hän lähetyssaarnaajana
työskenteli.
Bonifaciuksen luonnetta ja uskonnollista kantaa kuvaavat paraiten
hänen kirjeensä ja saarnansa. Rakkauden suuresta käskystä,
Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa niissä puhutaan, vaan ei
milloinkaan pyhimysten eikä paavin avuksihuutamisesta. Lainaamme
tähän otteen eräästä hänen saarnastaan. Se on alkuansa kirjoitettu
saksaksi, sittemmin käännetty latinaksi. Se pidettiin kääntyneille
Friesiläisille.
"Taivaan autuuden on Herra luvannut niille, jotka pitävät Hänen
käskynsä; ensin puhuu Hän nöyryydestä: autuaat ovat hengellisesti
vaivaiset. Älkäämme pitäkö niitä autuaina, jotka pakosta ovat köyhiä,
vaan ne ovat totisesti autuaat, jotka hengellisesti nöyrtyvät, vaikka
he omistavat paljon maallisia tavaroita, eivätkä anna näiden tavarain
vietellä itseään ylpeyteen, vaan nöyryydessä ylistävät Jumalaa,
Sillä nöyryys on kaiken maallisenkin hyvän perustus. Ylpeytensä ja
tottelemattomuutensa kautta menetti ihminen taivaan valtakunnan,
sentähden tulee meidän voittaa se nöyryydellä ja tottelevaisuudella.
Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta -- isokaamme
niin, ett'emme milloinkaan luulottele itseämme, että olemme
täydellisesti vanhurskaat, vaan rukoilkaamme alituisesti Jumalaa
lisäämään avujamme. Sillä se, joka luulee itsellään olevan kylliksi
vanhurskautta, hän ei isoo vanhurskautta, vaan kopeilee ylpeästi ja
on väleen lankeava. Mutta nöyrä on kehittyvä hyveestä toiseen".